Miksi en halua kuulla asioita toisen menneisyydestä? Varsinkin sellaista mikä liittyy jotenkin kumppanin entisiin seurustelusuhteisiin, tai edes lähelle? Tuntuu mulle olevan aika kova paikka kuunnella toisen tarinoita vanhojen tuttujen kanssa, mitkä liittyy aikaan ennen minua, kun kumppanini seurusteli toisen kanssa. Olen kyllä puhunut tästä kumppanilleni ja ajoittain hän pitää minua omituisena, koska kaikillahan on menneisyys. Itse taas pidän sitä päivän selvänä, etten avaa suutani menneistä jutuistani, koska oletan sen jollain tavalla loukkaavan toista. En edes sivulauseessa. Ja onhan kumppanini kyllä kertonut, ettei välitä kysellä mun menneistä, koska saattaisi pahoittaa mielensä.
Tilanne vaivaa todellakin minua, koska kumppanini on sen tyylinen, että nauttii rupatella tuttujen kanssa menneistä. Silloin tällöin sieltä tupsahtaa esille niitä näitä, jotka suorastaan vihlaisevat sydämmestä, vaikka tiedän, että menneet on menneitä. Hän kuitenkin vakuuttelee, ettei niitä kertonut loukatakseen minua. Tilanne ärsyttää minua, koska tiedän, että kaikilla on menneisyyttä ja se on aivan luonnollista. Minulle se tuntuu vaan olevan kuin "punainen vaate". Eikö vain voitais elää tulevaisuutta, tai puhukoot kavereiden kans sit keskenään menneistä, mut mua ei todellakaan kiinnosta. Ollaan oltu yhdessä puolisen vuotta, joten kai tää omalla tavallaan kuuluukin tähän alun "soidin menoihin". Mustasukkaisuutta tietenkin, mut onkohan tää jo liian vaikeeta sellaista? Pitää kai vaan yrittää kuunnella mukana hammasta purren... Takaisin en jaksa alkaa näpsäyttelemään, kun se menis kuitenkin vaan "kumpi kertoo pidemmälle" -kilpailuun. Sit olis molemmilla paha mieli ja niitähän sitä vasta puitaiskin pitkään.
Tilanne vaivaa todellakin minua, koska kumppanini on sen tyylinen, että nauttii rupatella tuttujen kanssa menneistä. Silloin tällöin sieltä tupsahtaa esille niitä näitä, jotka suorastaan vihlaisevat sydämmestä, vaikka tiedän, että menneet on menneitä. Hän kuitenkin vakuuttelee, ettei niitä kertonut loukatakseen minua. Tilanne ärsyttää minua, koska tiedän, että kaikilla on menneisyyttä ja se on aivan luonnollista. Minulle se tuntuu vaan olevan kuin "punainen vaate". Eikö vain voitais elää tulevaisuutta, tai puhukoot kavereiden kans sit keskenään menneistä, mut mua ei todellakaan kiinnosta. Ollaan oltu yhdessä puolisen vuotta, joten kai tää omalla tavallaan kuuluukin tähän alun "soidin menoihin". Mustasukkaisuutta tietenkin, mut onkohan tää jo liian vaikeeta sellaista? Pitää kai vaan yrittää kuunnella mukana hammasta purren... Takaisin en jaksa alkaa näpsäyttelemään, kun se menis kuitenkin vaan "kumpi kertoo pidemmälle" -kilpailuun. Sit olis molemmilla paha mieli ja niitähän sitä vasta puitaiskin pitkään.
Vastaukset 11
Vanhimmat
minullakin, mieheni on joutunut kuuntelemaan tarinoita ent. suhteistani jne, mutta vain siksi olen kertonut, että tietää millainen menneisyys" on ollut ja toisaalta olen halunnut myös ilmaista, että näitä vanhoja kavereita sitten todella saattaa tulla vastaankin ( eikä mieheni tarvitsisi heti olla takajaloillaan ).
Joillain ihmisillä on tarve purkaa näitä aikaisempia suhdeasioita ja muuta, mikä KUULUU menneeseen. Kuuntelevasta osapuolesta se ei ole tietenkään aina positiivinen asia, mutta ei niitä juttuja niin kauaa aikaa kukaan itsekään jaksa kumppanilleen kertoilla...
Sitäpaitsi, minusta tuollainen aik. suhteista puhuminen on melko luonnollista suhteen alussa.
Sinuna en heittäytyisi mustasukkaiseksi, koska mustasukkaisuus jos mikä on suhteen pahin vihollinen -
ei ne " exät " eikä muut entiset.
Jutelkaa asioista, tästäkin. Eikä kumppanin menneisyyden tuntemisessa niin paljon pahaa ole, ettei jotain hyvääkin -loppujen lopuksi.
Kyllä se siitä. Vanha klisee, mutta puhukaa : )
vaatii mieheltä ikää jos ei kokemusta, että tajuaa että kun itse on parisuhteessa nainut vaikkapa 5 vuoden ajan kerran kaksi viikossa ja uusi naisystävä sinkkuna on ollut vaikkapa 10 kaverin kanssa ettei se nainen välttämättä ole ollut ihan hirveä menijä.
Mustasukkaisuus menneistä on turhaa, ei ne hetket ole pois uudesta suhteesta ja luulisi naisen jotain oppineen kun on joutunut miesten logiikkaan tutustumaan...
Toisaalta ei miehiä kiinnosta kuulla naisen entisistä, mies haluaa olla metsästäjä joka on iskenyt neitsyen ;-)
Minä olin tautisen mustasukkainen suhteen alussa entisistä - tai lähinnä yhdestä sellaisesta. Kun sen kamojakin oli vielä kämpässä, kirpaisi. Ja ukkoni sisko vielä (tahallaan?) kutsui minua aika usein sen entisen nimellä..jee jee...
No pääsin siitä onneksi eroon. Mutta piti kyllä pitää itselle vähän puhutteluita. Typeräähän se on, tekee vain itselle kiusaa kun vanhoja muistelee.
Ja nyt olen tajunnut jotenkin myös sen, että eihän siitä menneisyydestä voi kokonaan eroon päästä. Tutuilta ja sukulaisilta lipsahtaa ihan vahingossakin vanhoja juttuja, ei sitä pysty koko aikaa kontrolloimaan puheitaan.
Huomasin tuon "kielletty puhumasta" vaikeuden, kun naapurini menetti velkojensa takia talonsa. Serkkuni osti sen - olihan se myytävänä. Tunnen nämä naapurit edelleen ja käyn heillä kylässä. Serkkuni ja vanha talo oli ja on kielletty puheenaihe, ja on kuule oikeast TÄYSIN mahdoton kontrolloida itseään niin, että ei koskaan vahingossa mitään lipsauttaisi. En ole tahallani serkustani puhunut (minulla on hyvät välit myös serkkuuni), en tee siis kiusaa. Mutta koska näen serkkuani, teen hänen kanssaan juttuja, niin hän tulee puheeseeni aina välillä - ja sitten seuraa se kiusallinen hiljaisuus jos olen sanonut jotain siellä ent. naapurini luona serkustani.
Itse sain suhteen alussa kuulla pitkät pätkät mieheni exän tekemisistä, kuuntelin, kuuntelin ja kuuntelin...sitten riitti. Ensin vihjaisin nätisti, että siirryttäisiinkö nykyaikaan, historia meni jo eikä palaa. Hetken kesti enkä kuullut mitään, mutta sitten taas... eikä kyse ollut mistään aihetta sivuavasta, vaan miehen exästä ja tämän tekemisistä sekä heidän suhteensa aikana ja jopa exän kertomia juttuja ennen suhdetta. Siinä vaiheessa oli jo pakko sanoa että kuule, sorry vain, mutta sun exäsi edesottamukset eivät oikeasti voisi vähempää kiinnostaa, joten olisi hyvä jos löytyisi jotakin muutakin puhumisen aihetta. Mieheni otti hieman nokkiinsa kommentistani, mutta ymmärsi kuitenkin (ilmeisesti), tosin meni vähän äärilaitaan, eli jos tulee puhetta jostakin hänen exäänsä liittyvästä, sanoo hän "yksi kaveri sitä ja tätä". Blahhh.
Ja asian voi sanoa vaikka olisi muitakin paikalla, on ihan asiallista (mielestäni) sanoa, että "mitäs jos keskuteltaisiin jostakin mihin voisin osallistua?" ihmiset yleensä kyllä ymmärtävät vihjeen eikä siinä ole mitään ihmettelemistä, on aika epäkohteliasta porukassa muistella "menneitä aikoja" kun paikalla on ihmisiä joilla ei ole mitään tietoa/tekemistä tapahtuneiden kanssa. En muutenkaan ymmärrä tapaa purkaa entisiä suhteitaan/kertoa asioita entisistä uusissa suhteissa, se ei ole koskaan aiheuttanut kuin hankaluuksia jossakin vaiheessa. Oma exäni tenttasi existäni kaiken mahdollisen tiedon, ja riitatilanteessa otti sitten kaiken mahdollisen esille. Eikö riitä että kertoo ne pääkohdat tyyliin "seurustelin sen ja sen kanssa niin ja niin kauan ja erottiin siksi ja sen takia", jos suhteista pitää puhua?
...olen samaa mieltä. Että mielestäni kyllä pääkohdat riittää. Sitten voidaan ainakin toisen läsnä ollessa keskittyä ihan nykypäivään, tai siihen aikaan mikä yhdessä eletty. Jos menneitä tekee mieli muistella, niin sen voi tehdä aivan hyvin niiden kanssa, joita se kiinnostaa. Tietenkin on tilanteita, jolloin menneisyydestä tulee asioita pintaan. Ei sit oikein viiti olla nipottaja ja alkaa vikisemään, että älkääs nyt... Tyyliini kuuluu vääntää väkinäistä hymyä, kun muut nauravat menneille hauskuuksille. Otan ne kai jotenkin liian henk.koht. vaikkei siihen syytä olisikaan, herkkä kun olen.
Pääasia mielestäni kuitenkin on, että olemme pystyneet asiasta puhumaan ja hänkin on jo hiukan oppinut suodattamaan mitä suusta tulee. Tosin en ole sitä vaatinut, vaan toinen on ymmärtänyt, että tietyt puheet voi mua vihlaista aika pahastikin, vaikkei toinen sitä tarkoita.
Ihmiset on kuitenkin erilaisia(onneksi) ja tykkäävät puhua eri asioista. Itse olen oppinut(vihdoinkin) elämään elämää eteenpäin, eikä taakse kiinnosta vilkuilla. Johtuneeko sitten oikeasta kumppanista vai mistä, mut onnellinen kuitenkin olen, näistä pikku kitinöistä huolimatta. ; )
Ja mitä enemmän aikaa kuluu ja yhdessäoloaikaa karttuu, sitä enemmän on yhteisiä muistoja mistä jutella :)
Eli pidä kiinni onnestasi, menneisyys on mennyttä ja haalistuu ajan kanssa, teillä sen sijaan on nykyisyys, tulevaisuus ja kohta yhteisiä muistojakin.
...aina, kun tulee joitain juttuja esiin naisesi menneisyydestä (joita et siis halua kuulla), hoe itsellesi, että se on vain menneisyyttä ja tosiasia on vain tämä hetki. Sinuthan naisesi on valinnut, eikä jotain muuta miestä menneisyydestään. Itselläni on aika lailla sama pulma...olen mustasukkaista tyyppiä, enkä halua kuulla avomieheni menneisyydestä...eikä hän minun, eli meillä juttu on jokseenkin hyvin, mutta joskushan noita lipsahduksia pääsee jommalta kummlta, mutta nykyään ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos :) Minuthan hän valitsi,eikä jotain muuta naikkosta :) Tsemiä sulle..Kyllä se siitä ajan kanssa...ja toisaalta, rakkauttahan se TERVE mustasukkaisuus on :)
Sori vaan, mutta minulle syntyi vaikutelma että olette n. 79v. pariskunta ja suhteenne alkanut jossakin eläkeläisten iltapäiväkerhossa. Niin painokkaasti sana menneisyys läiskähti silmiini eli siinä suhteessa "tyttöystäväsi" menneisyys on silloin kovinkin tärkeä. Onhan hänellä taatusti tapahtunut kaikenlaista vuosikymmenien aikana, eikä vanhuudessa ole enää niin odotuksia suuresta tulevaisuudesta parisuhteessanne.Jos oikein kiinnostava tapaus, niin nauhoita ja lahjoita kokoelma Kansallisarkistoon. ;)
Jos taas edustatte nuorempaa sukupolvea, niin tyttöystäväsi elämä vaikuttaa melko köyhältä jos hän ei osaa muuta kuin pohtia vanhoja. Minusta sellainen olisi erittäin ikävää ja tylsää ilman, että kyseessä on haisuakaan mustasukkaisuudesta. En kykene olemaan seinäkukkanen seurueessa, vaan oletan tulevani kohdelluksi tasaveroisesti ja sen takia myös jutut on oltava minullekin tuttuja.
Pääkohdat entisistään voi kertoa ja jos jokin erityinen juttu juolahtaa mieleen, mutta se, että tavataan ihmisiä jauhamaan samoja juttuja existä, ei ole Sinua kohtaan oikein. Jää pois! Sano, että harrastat sillä välin jotakin kivaa ja jos tyttöystävää kiinnostaa, houkuttele mukaan.
Jotkut ihmiset ovat innokkaita ruotimaan kaikkea mitä heille on tapahtunut ja vaikka se on hyvä asia, jää ihminen myös ansaan. Hän hakee tiedostamattaan myötäilijöitä ympärilleen ja juttua voi sen takia mässyttää uskomattoman kauan aikaa ilman,että kukaan ymmärtää jauhavansa yhden kapean näkökulman kautta. Ei kai tyttöystäväsi ole sellainen?
Minä en näe mitään syytä, että Sinun pitäisi kehittää itseäsi asennoitumaan myönteisesti tyttöystäväsi tapoihin. Vaikutat fiksulta ja huomaavaiselta, joten pidä vain puolesi.Hyvät tavat eivät tarkoita sitä, ettei voi kertoa miltä tuntuu.Takaisin antaminen on lapsellista, joten toivotaan että tyttöystäväsi hiljalleen havaitsee kuinka mukavan, uuden kaverin on löytänyt elämäänsä.
Olisipa ihmiset useammin yhtä kohteliaita kuin Sinä!
Olen antanut vaimoni käydä laskettelemassa ylläksellä ja nyt kuuluu perästä et hänellä on sielä ollut suhde ja he ovat tavanneet täällä kotipuolessakin ja kun viimeksi mentiin tanssiravintolaan olin paukkuja hakemassa baaritiskiltä lähti hän vieraan kanssa tanssilattialle ennenkuin ehdin tulla pöytään mitä mieltä olette onxs. kaikki kunnossa vai lopetammeko
Eipä kai kukaan halua tietää toisen menneisyydestä mitään tarkempia yksityiskohtia.
Voin kyllä sanoa omasta kokemuksesta että jos olisin voinut, olisin mieluummin valinnut juttujen kuuntelemisen, kuin että löydän tietokoneelta exän kuvia ja että näen hänet vielä livenä poikaystäväni ylioppilasjuhlissa...
Ehkä vieläkin häiritsee kun piti nähdä tuo exä, vaikka se onkin täysin järjetöntä! Ehkä eniten kummastutti se, että olimme tyyliltämme aivan erilaisia, hän oli jossain minihameessa ja itse en käytä hameita juuri koskaan. Siinä alkaa väkisin verrata itseään tuohon toiseen ja miettiä kaikkea älytöntä...
Suhteellisen tuoreessa (parin vuoden) suhteessa ollaan, ja menneisyys tuntuu haittaavan nykyisyyttä vahvasti. Puolin sekä toisin, vaikka ei kumpikaan olla eilisen teeren lapsosia. Nelikymppisiä, eli ei ikäloppuja mutta ei ihan nuoriakaan.
Tyttöni kertoo paljon asioita entisistään lähinnä epäsuorasti, hehän ovat olleet iso osa hänen entistä elämäänsä. Tämän ymmärrän, joten myös hyväksynkin pitkin hampain. He ovat olleet naimisissa, tehneet asioita ja käyneet paikoissa yhdessä, joten minun on mielestäni pakko yrittää sulattaa se että nimi tai ajatus pulpahtaa esiin sieltä täältä. Aika ajoin jutut menevät kuitenkin liian tarkoiksi ja yksityiskohtia kuvaileviksi. Silloin sanon asiasta ja yritän kertoa ettei tuo enää minulle kuulu, olisi parempi kun vain siirryttäisiin seuraavaan asiaan. Yleensä se toimii, mutta joskus tuloksena on loppu päivän mykkäkoulu kun "et sitten nähtävästi ole kiinnostunut minusta ollenkaan". Tässä kohtaa tulee mieleen miesten ikiaikainen ongelma: kuinka hyviä naiset ovatkaan kärjistämään asiat päälaelleen.
Jos taas minä aukaisenkin suuni entisteni kanssa tekemistäni asioista, niin riita on valmis. Siihen riittää usein jopa se että puhun jostain vanhasta kaveristani yleensä, jolloin aletaan kiinnostuneena tiedustelemaan että oliko tämä nyt sitten Helena vai Tuula vai kuka. Jos menen tunnustamaan että se oli joku entinen, niin kertomani jälkeen käy ilmi että avopuolisoni ei suostu tekemään kyseistä asiaa kanssani ainakaan niin kauaa kun hän muistaa kertomani. Häntä ällöttää ajatuskin siitä että olen tehnyt mitään edellisteni kanssa. Ongelmaksi tässä tulee se että monet yhdessä tekemistämme tärkeistä asioista ja harrastuksista ovat sellaisia joita olen ehtinyt tehdä aiemmissakin suhteissa, esim metsästys. En voi ikinä hyvillä mielin kertoa kuinka tarkalleen aloitin harrastukseni, vaikka tiedän että häntä kiinnostaisi tietää. Menneisyys satuttaisi meitä molempia.
Välitän ja rakastan puolisoani hyvin paljon. Mutta mitä tehdä kun en edes uskalla puhua mitään menneisyydestäni, kun se ymmärretään kuitenkin väärin, tahallaan tai vahingossa? Pelkkä ajatuskin entisistäni saa hänen niskakarvansa pystyyn. Miten saan tyttöni ymmärtämään että minulle on tärkeintä vain hän, eivät menneisyyden haamut? Miksi olisin muuten edes jättänyt aiempiani? Vai onko sillä edes merkitystä, jos häntä vain vaivaa se että olen joskus tehnyt jotain jonkun muun kanssa? Uskon että suhteen tulisi olla tasapainossa, mutta puolisoni haluaa täyttää molemmat vaakakupit omilla muistoillaan.
Voisipa ihminen elää vain nykypäivää...