Ollaan molemmat tahoillamme naimisissa. Tietyllä tavalla rakastetaan puolisoitamme edelleen. Lasten vuoksi ei tulisi kysymykseenkään erota. Eikä välttämättä muutenkaan. Liitto kun toimii molemmilla tavallaan ihan hyvin kuitenkin.
Tämä intohimo vaan välillämme on jotain aivan uskomatonta. Kaikennielevää ja järjen sumentavaa. Ei olla mitään teinejä enää, mutta vastaavaa ei olla ennen koettu.
Aiheesta on puhuttu mutta epäröin yhä ottaa sitä ratkaisevaa askelta. Siirtyä sanoista tekoihin vaikka toisaalta en mitään muuta haluakaan. Kertokaahan hyvät salarakkaat kokemuksistanne. Onko kukaan onnistunut "järjestämään" elämänsä niin että kuvio oikeasti toimii? En halua loukata ketään mutta en voi kieltää sitäkään mitä sisälläni tunnen.
Ihan pihalla siis.
Tämä intohimo vaan välillämme on jotain aivan uskomatonta. Kaikennielevää ja järjen sumentavaa. Ei olla mitään teinejä enää, mutta vastaavaa ei olla ennen koettu.
Aiheesta on puhuttu mutta epäröin yhä ottaa sitä ratkaisevaa askelta. Siirtyä sanoista tekoihin vaikka toisaalta en mitään muuta haluakaan. Kertokaahan hyvät salarakkaat kokemuksistanne. Onko kukaan onnistunut "järjestämään" elämänsä niin että kuvio oikeasti toimii? En halua loukata ketään mutta en voi kieltää sitäkään mitä sisälläni tunnen.
Ihan pihalla siis.
Vastaukset 54
Vanhimmat
mutta vastaan nyt sinulle, ap.
Minua kylmää se tapa, millä asetut puolisosi yläpuolelle: Hän rakastaa sinua mielestäsi enemmän kuin sinä häntä, ja näin on aina ollut. Koet ilmeisesti, että teet hänelle jonkinlaisen palveluksen, kun pysyt hänen kanssaan, vaikka ajattelet toista?
Jos "rakkautesi" (rakkaus siis syttyy noin vain, eikö ihastus olisi oikeampi termi?) tätä toista kohtaan on niin syvää, on varmaa, että se heijastuu käytökseesi. Puolisosi on aivan varmasti tietoinen tilanteesta jollain tasolla, vaikka ei sitä sinulle ilmaisekaan.
Kaikesta kirjoittamastasi tulee selväksi, että haet oikeutusta teolle, jonka tiedät vääräksi. Sinä koet olevasi "sen arvoinen", että ansaitset perheen, puolison ja salarakkaan yhtäaikaa. Ovatkohan ihmiset elämässäsi kanssasi siitä samaa mieltä?
Miten mahtavat lapsesi suhtautua äitiinsä, kun totuus tulee julki? Voivatko he enää koskaan kunnioittaa sinua, vaikka anteeksi antaisivatkin. Pystytkö elämään sen ajatuksen kanssa, että suuri rakkautesi haihtuu ja olet yhtä kokemusta rikkaampi mutta kaikkien läheistesi ja itsesi kunniotusta köyhempi?
Ihmisen ei koskaan pitäisi ottaa sellaisia riskejä, joihin hänellä ei ole varaa, silä riskit yleensä realisoituvat.
Jos tunteesi tätä toista kohtaan ovat niin suuret kuin kuvaat, sinulla ei pitäisi olla mitään epäröintiä valintasi suhteen. Koska kuitenkin epäröit rakkauttasi niin paljon, ettet uskalla siihen panostaa avoimesti ja julkisesti, päättelen siitä että haluat vain kokea keski-ikäisenä kerran vielä Suuren Tunteen.
Tunnen myötätuntoa sinua kohtaan, sillä henkinen krapulasi tulee olemaan sietämätön.
hyvä kirjoitus.Nappiin meni.Mutta ap on ihaksuksesta ja rakkaudesta toiseen mieheen niin sokea ettei näe näitä asioita.
Kiitos vastauksestasi. Ansaitsen varmasti kaiken tuon kylmän ja kuivan, mitä tällä palstalla kernaasti jaetaan.
En nyt yritäkään puolustautua tai selitellä. Enkä tosiaankaan katso asettuvani puolisoni yläpuolelle. Puolisoni on hieno ihminen ja rakastan häntä edelleen. Toivoisin voivani tuntea aidosti haluavani häntä, mutta näin ei ole. En tee hänelle palvelusta jäämällä avioliittooni. Teen niin osittain itsekkäistä syistä, osittain kyllä hänenkin vuokseen - hän ei haluaisi että eroaisimme. Ennen kaikkea jään tähän liittoon lapsieni vuoksi. Asettumatta kenenkään ylä- tai alapuolelle. Lapsillamme on oikeus ehjään, rakastavaan kotiin. Siitäkin huolimatta että olen rakastunut/ihastunut täysillä toiseen.
Varmasti tavallaan haenkin oikeutusta teolleni. Tiedän sen olevan väärin. Todella väärin. Ja kyllä, koen olevani sen arvoinen että ansaitsen elämässä kaiken kauniin mikä kohdalleni osuu. Pitäisikö minun sitten muka ajatella etten ansaitse tätä tai tuota hyvää?
En epäröi rakkauttani tätä elämäni miestä kohtaan. Pelkään antautua tähän suhteeseen, kyllä. Pelkään sitä että jäämme kiinni. Pelkään sitä että satutamme muita. Avoimesti ja julkisesti en tähän suhteeseen voi enkä halua panostaa koskaan. Olen valintani tehnyt ja aion niiden mukaan myös elää. Meidän aikamme ei ollut meille suosiollinen ja piste.
Kovasti täällä kehotetaan heittäytymään täysillä tähän todelliseen rakkauteen. Onko se muka kaikille paras ratkaisu? En usko. Kaksi perhettä hajoaisi, viiden lapsen koti rikkoontuisi, kaksi ihmistä katkeroituisi, miksi? Minun ja rakkaani onnen vuoksi. Eikö järkevämpää olisi nauttia tuosta onnesta hiljaa, tyytyä epäitsekkäästi vain muruihin, olla vaatimatta ihan kaikkea itselleen koska tietää sen olevan pois niin monelta?
Kiitos vastauksestasi. Ansaitsen varmasti kaiken tuon kylmän ja kuivan, mitä tällä palstalla kernaasti jaetaan.
En nyt yritäkään puolustautua tai selitellä. Enkä tosiaankaan katso asettuvani puolisoni yläpuolelle. Puolisoni on hieno ihminen ja rakastan häntä edelleen. Toivoisin voivani tuntea aidosti haluavani häntä, mutta näin ei ole. En tee hänelle palvelusta jäämällä avioliittooni. Teen niin osittain itsekkäistä syistä, osittain kyllä hänenkin vuokseen - hän ei haluaisi että eroaisimme. Ennen kaikkea jään tähän liittoon lapsieni vuoksi. Asettumatta kenenkään ylä- tai alapuolelle. Lapsillamme on oikeus ehjään, rakastavaan kotiin. Siitäkin huolimatta että olen rakastunut/ihastunut täysillä toiseen.
Varmasti tavallaan haenkin oikeutusta teolleni. Tiedän sen olevan väärin. Todella väärin. Ja kyllä, koen olevani sen arvoinen että ansaitsen elämässä kaiken kauniin mikä kohdalleni osuu. Pitäisikö minun sitten muka ajatella etten ansaitse tätä tai tuota hyvää?
En epäröi rakkauttani tätä elämäni miestä kohtaan. Pelkään antautua tähän suhteeseen, kyllä. Pelkään sitä että jäämme kiinni. Pelkään sitä että satutamme muita. Avoimesti ja julkisesti en tähän suhteeseen voi enkä halua panostaa koskaan. Olen valintani tehnyt ja aion niiden mukaan myös elää. Meidän aikamme ei ollut meille suosiollinen ja piste.
Kovasti täällä kehotetaan heittäytymään täysillä tähän todelliseen rakkauteen. Onko se muka kaikille paras ratkaisu? En usko. Kaksi perhettä hajoaisi, viiden lapsen koti rikkoontuisi, kaksi ihmistä katkeroituisi, miksi? Minun ja rakkaani onnen vuoksi. Eikö järkevämpää olisi nauttia tuosta onnesta hiljaa, tyytyä epäitsekkäästi vain muruihin, olla vaatimatta ihan kaikkea itselleen koska tietää sen olevan pois niin monelta?
"Kovasti täällä kehotetaan heittäytymään täysillä tähän todelliseen rakkauteen. Onko se muka kaikille paras ratkaisu? En usko. Kaksi perhettä hajoaisi, viiden lapsen koti rikkoontuisi, kaksi ihmistä katkeroituisi, miksi? Minun ja rakkaani onnen vuoksi."
Etkö tosiaan voi hyväksyä sitä, että kaksi perhettä tulee hajoamaan teidän rakkautenne takia joka tapauksessa, jos aloitat salasuhteen?
PETÄTTE puolisoitanne.
kenen PETÄTTE omia PUOLISOITANNE.
Juuri siitähän tässä on kyse.
Juuri tuotahan minä nimenomaan täällä kyselin. Onko kukaan onnistunut selviämään tällaisesta täysipäisenä? Onko kukaan onnistunut järjestämään elämänsä niin ettei ihan kaikkia hajoa käsiin?
Sinä ilmeisesti et ole joutunut tällaisen myllerryksen keskelle. Tiedän että tarkoitat hyvää mutta ei noista tuomioistasi paljoa apua ole.
En tosiaankaan tiedä mitä hittoa tässä nyt pitäisi sitten tehdä! Kaikki ratkaisut ovat vääriä. Mikään ei oikeasti tunnu hyvältä ja oikealta. En suostu jättämään perhettäni, en halua että rakkaanikaan tekee niin. En pysty unohtamaan häntä, en halua unohtaa häntä.
Kyllä. Minä haluan sekä syödä että säästää sen prkln kakun!
entäpä jos miehesi ottaa lapsenne itselleen? Pääset huitelemaan sitten sinä.
Olet varsin tyypillinen petturiluonne, haluat syödä ja säästää kakun samalla kertaa. Kuule, se ei vielä tietääkseni keltään ole koskaan onnistunut.
Aina löytyy ITSEKKÄITÄ syitä tehdä sitä ja tätä, olen ansainnut jne. päläpäläpää..
Mutta kun sinä olet sen avioliiton joskus solminut, on siinä otettava se toinenkin huomioon mitä tekee ja mitä ei. Sinulla ei ole mitään oikeaa oikeutta tehdä yksipuolisia päätöksiä jotka koskevat teidän avioliittoa mitä suurimmassa määrin. Tällä tarkoitan sitä, että puolisosi aivan takuuvarmasti olisi eri mieltä perusteluistasi, joiden nojalla voit käydä lämmittämässä toisen miehen petiä. Jos epäilet tätä, ole hyvä ja kysy mieheltäsi! Vaan petturit ovat juuri niitä pahimpia pelkureita mitä maa päällään kantaa, siksi et arvattavasti mene sitä tekemään.
Ei se avioliitto ole mitenkään kevyt juttu, siinä on pelissä usein molempien koko elämä lapsineen ja saavutuksineen kuten koti, yhteinen muu omaisuus, jne. Ne on monelle niin iso ponnistus, ettei ole ehkä toista kertaa elämässä mahdollisuutta samaan saavutukseen. Millä hemmetin oikeudella sinä yksipuolisesti pistät vaaka-laudalle kaiken sen? Siis puolisosi puolesta, häneltä kysymättä? Siinä on tämän jutun suurin vääryys, toista pimitetään täysin simona, antamatta mitään mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä sinun, petturin, kanssa.
Mieti vähän, et sinäkään haluaisi itseäsi niin kohdeltavan.
Kyllä minulla on ihan omakohtaista kokemusta.
Mieheni ajatteli myös, ettei se voi satuttaa, mistä ei tiedä. Ja jäi tieysti kiinni, tosin 4 vuotta tapahtuneen jälkeen.
Erosin hänestä, en itse aktin vaan kaiken sen valehtelun takia.
Toivottavasti sinulla käy parempi tuuri kuin miehelläni.
..jonka tulet muistamaan vielä joskus: Puolisoni on hieno ihminen ja rakastan häntä edelleen. Elikkä ehkäpä ne tunteet on tätä toista kohtaan ovat tällä hetkellä paljon kiihkeämmät, mutta kun se menee ohi (ja se menee onneksi että myös valitettavasti), niin sen hetken tulet muistamaan. Se on yksi tai useampi niistä asioista, joista olet miehessäsi pitänyt. Se on se mitä arvostat (tai kaipaat jos on jo myöhäistä) sillä hetkellä enemmän kuin mitään muuta.
"Aina löytyy ITSEKKÄITÄ syitä tehdä sitä ja tätä, olen ansainnut jne. päläpäläpää.."
Tässä puhuu varmasti oikea puhtoinen pulmunen ja epäitsekkyyden perikuva. Lopettakaa nyt jumalauta se toisten moralisointi ja katsokaa vaihteeksi vaikka peiliin!
Jaa vaan itelles.
Eipä ole tarvinnut vielä tähän päivään mennessä pettää, vaikka aviossa liki 20-v jo, että siinä mielessä puhtoinen kyllä. Vaimo on ollut toista maata... mutta se siitä.
Vituttaa vaan kaikki besservisserit jotka sallii yksipuolisen pettämisen ja liiton tuhoamisen sitäkautta, ilman että asioista käydään puolisoiden välillä minkäänlaista keskustelua. Se liiton tila kun on poikkeuksetta siinä jamassa tuolloin, että keskustelu olisi se tärkein ratkaisu, ei huoraaminen selän takana.
Mutta tämän maaliman meno näyttää olevan sellainen kun se on, kaikkimullehetinyt viis muista. Avioliittoakin hoidetaan vasemmalla kädellä ja vähät siitä jos hiukka käy nusasemassa sitä tätä ja tuota.
Kukin taaplaa tyylillään, ei siinä mitään.
Meillä on hieman samantapainen tausta eli mieheni petti, jäi kiinni muutama pettämisen loppumisen jälkeen, mies halusi kuitenkin jatkaa ja me olemme vieläkin yhdessä. Ymmärrän hyvin kommenttejasi ja olen kaikesta oikeastaan samaa mieltä. Täydennän vielä muutamaa juttua.
Pettäjät ja salarakkaat tekevät yhden pahan virheolettaman aloittaessaan suhteen. He luulevat olevansa ihmissuhdepelin ainoita muuttujia. Jos pettäjä haluaa vakituisen suhteensa jatkuvan sivusuhteen rinnalla, hän kuvittelee sen olevan ainoastaan itsestä kiinni. Jos pettäjä ei halua satuttaa puolisoa kertomalla ihastumisestaan, hän kuvittelee onnistuvansa tuossa aikeessa. Varsinkin "nelinpelissä" on niin monta tekijää, että paljastumisen riski on todella suuri. Meillä mies jäi kiinni pari vuotta pettämisen jo loputtua aivan kummallisen tapahtumaketjun seurauksena. Myös mieheni kakkonen oli naimisissa. Paljastumisen jälkeen pettäjien tahtotila oli tietysti yksi tekijä. Toisaalta ainakin minulle kävi niin, että ensijärkytyksestä selvittyäni aloin pohtimaan elämääni ihan uudelta pohjalta. Jos avioliitto ja perhe olivat olleet siihen saakka jonkinlainen elämäni kulmakivi, yhtäkkiä tajusin, että minäkin voin tehdä omia ratkaisujani aika lailla uudelta pohjalta eikä mikään ollutkaan enää itsestään selvää.
En tunne mieheni kakkosta, mutta olin häneen puhelimitse yhteydessä. Tiedän kakkosella olevan monta tytärtä, pettämisen aikoihin teini-ikäisiä. Kakkoselle kävi vähän niin kuin ennakoit kirjoituksessasi. Hänellä oli valtava hätä, etten paljasta häntä tyttärille. Siinä vaiheessa suuri rakkaus ei ollutkaan enää kaiken voittavaa, vaan likaista ja salattavaa.
Me siis jatkoimme suhdettamme mieheni pettämisen jälkeenkin. Tällä palstalla on aika usein todettu, että edes jonkinlaiseen tasapainoon pääseminen vie pari kolme vuotta. Jos olisin tiennyt etukäteen, että se todellakin pitää paikkansa, en ehkä olisi jatkanut suhdettamme. Puoli vuotta paljastumisen jälkeen tuntui, että elämä voittaa ja parisuhteella on tulevaisuus. Pahat jaksot tulivat kuitenkin aina uudelleen ja vuodenkin päästä erittäin voimakkaina. Mieheni on pitänyt tiukasti kiinni kannastaan, että sivusuhde oli vain sivusuhde ja hän ei halua erota. Olen kuitenkin usein miettinyt ja kysynytkin häneltä, olisiko ollut sittenkin parempi erota ja molempien aloittaa alusta. Ei ole nimittäin pettäjällekään helppoa olla syytösten likakaivona. Ainakin itselleni nuo aika ajoin toistuvat huonot hetket tulivat vielä aika yllättäen ihan kummallisissa tilanteissa.
Mieheni ja hänen kakkosensa olivat myös ajatelleet, etteivät halua loukata puolisoitaan kertomalla suhteestaan ja erota. Mielestäni on aikuisen ihmisen holhoamista päättää hänen puolestaan elämisen reunaehdoista. Me olimme sopineet olevamme uskollisia ja kenelläkään ei ole oikeutta päätää minun asioitani ilman minua. Ihan kuin olisin joku säälittävä tapaus, joka haluaa roikkua miehessään hinnalla millä hyvänsä.
Luultavasti pettäjät eivät tiedosta suhteestaan aíheutuvia riskejä. Ihmisillä ei ole todennäköisesti myöskään tarpeeksi mielikuvitusta miettiä, mitä paljastumisen jälkeen voi tapahtua. Petetty on yleensä erittäin pahasti loukattu. Sellaisen ihmisen tekoja ei voi aina ennustaa. Esimerkiksi itse mietin ihan vakavasti muuttoa lapsuuteni kotimaisemiin satojen kilometrien päähän asuinkunnastamme. Kuin kohtalon oikusta minulle tarjottiin jopa hyvää työpaikkaa sieltä samoihin aikoihin mieheni pettämisen paljastuttua. Mitenkähän olisi käynyt mieheni isyyden etäisänä satojen kilometrien takaa? Oli toisaalta itselleni erittäin vapauttavaa miettiä, että olin ikään kuin lähtöruudussa ja vapaa tekemään ratkaisuni aika itsekkäästi pelkästään lapset huomioon ottaen, koska olin monta vuotta pyörinyt vaativan työn ja pienten lasten puristuksessa.
Pettäjä ei todellakaan tiedosta suhteesta aiheutuvia riskejä ennen kuin on liian myöhäistä. Vahvat tunteet, rakastumisen tunne, "vievät" mukanaan. Puolisoni kertoi toista vuotta kestäneestä sivusuhteestaan, kun hänen oma ahdistuksensa kasvoi liian suureksi. Eihän se pettäjän paha olo siitä helpottunut, vaan minun tuskani seuraaminen lisäsi hänen tuskaansa.
Tarjosin puolisolleni heti vapautta, oikeutta lähteä suuren rakkautensa luokse - sellainenhan sen piti olla, koska sen takia oli yhteinen elämämme heitetty pois. Ei puolisoni erota halunnut, minä kylläkin halusin. Kävimme todella syvällä ja kaikenlaista apua tarvitsimme, erosimmekin. Nyt olemme eläneet pian kolme vuotta tätä uutta elämäämme. En enää joka päivä halua erota ja lähteä pois. Välillä olo on ihan hyvä ja teemme asioita yhdessä. Silti vieläkin silloin tällöin, ennalta-arvaamatta, kuin puun takaa, iskee paha olo.
Kun tulin takaisin tähän liittoon, tunsin rakkautta. Ellei kuopuksemme olisi silloin vielä asunut kotona, olisin lähtenyt heti ensimmäisellä viikolla pois. Pahan olon kohtaaminen on niin rankkaa, että sitä haluaa paeta. Puolisoni tekee edelleenkin kaikkensa ja näyttää rakkautensa, silti en oikein uskalla häntä rakastaa. Vieläkin on vaikeaa hyväksyä se, että ihminen, jota olet eniten rakastanut, on sinua näin haavoittanut.
Pettäjä hävisi leikissään eniten. Rakkauteni on muuttunut varovaiseksi ja tarkkailevaksi. Aikuiset lapsemme ihmettelivät hänen typeryyttään, mutta eihän tämä heidän rakkauttaan muuttanut. Jalustaltaan hän kuitenkin putosi. Sen toisen ystävyyden pettäjäni menetti.
Kaiken hirveyden keskellä ero olisi ollut se helpompi ratkaisu. Vieläkin ajoittain pohdin, olisinko onnellisempi yksin ja olisiko puolisoni onnellisempi sen toisen kanssa. Toisaalta, jos olisimme heti eronneet, olen varma, että nyt katuisimme eroamme.
Alkuperäinen kirjoittajakin pohtii elämäänsä ikään kuin hänellä olisi ainoa päätösvalta avioliittonsa suhteen: haluaako hän salasuhteen ja miehen vai vakituiseen suhteeseen salarakkaan kanssa. Jos päädytään "normaaliin" avioeroon ilman pettämistä, tilannetta voidaan vielä käydä asiallisesti läpi ja päätyä eroon, terapiaan, suhteen jatkumiseen, loppumiseen jne. Pettäminen paljastuu useimmiten jossain vaiheessa ja keskustelut ovat useimmissa parisuhteissa kaikkea muuta kuin asiallista pohdintaa. Petetty saattaa esimerkiksi kostoksi tehdä aika äkkinäisiä päätöksiä, joita katuu myöhemmin itsekin. Ainakin minulle pettämisen yllätyksellisyys aiheutti täysin luonteeni vastaista käyttäytymistä. En ole siitä ylpeä enkä sitä puolustele, mutta jälkeen päin ajatellen ymmärrettävää. Ainakin meidän tapauksessamme miestäni vietiin pettämisen paljastuttua kuin pässiä narussa. Tuo paljastuminen tuli nimittäin myös hänelle yllärinä, eikä hän on ollut varautunut voimakkaaseen reaktiooni. Hänhän puolustautui sillä, että juttu oli loppunut seksisuhteena jo vuosia aiemmin. Minullehan se ei ollut mikään lieventävä asianhaara. Parisuhteesssa ei ole varmaan pitemmän päälle hyvä kummankaan ylivalta asioihin. Pettämisen vaiheessa minua luonnollisesti kusetettiin 6-0 ja sen jälkeen minä sanelin suhteen säännöt. Sitten päästiin edes siihen tilanteeseen, että asiallisesti keskusteltiin parisuhteesta ja molemmat pystyivät kutakuinkin tasavertaisesti miettimään, mitä loppuelämältään haluaa.
Pettämistäkin pahempia asioita maailmassa tapahtuu. Itse koen, että elämästäni meni monta vuotta hukkaan mieheni sekoilujen takia. Miehenihän vei pettämisellään onnelliset muistot myös sinänsä onnellisilta vuosilta. Jos vaikka katselen kuvia ajalta, jolloin miehelläni oli toinen nainen, mietin, onko mieheni hymy totta. Toisaalta tiedän, että tapasivat erittäin harvoin (eivät asu samalla paikkakunnalla), joten järkitasolla tiedän suurentelevani juttua, tunnetasolla en.
Ymmärrän täysin, että pitkässä suhteessa ihmiset kasvavat erilleen ja ero voi olla hyvä ratkaisu. Myös terapia voi auttaa jatkamaan. En tunne ketään pettäjää tai petettyä, joiden mielestä pettäminen oli parisuhteen kannalta hyvä juttu. Pettäminen on pään pistämistä pensaaseen. Ongelmat eivät parisuhteesta häviä, jos toinen osapuoli hakee vain omaa onneaan. Todennäköisesti erosta vain tulee likaisempi tai parisuhde on vielä aiempaa pahemmassa kriisissä.
Petetty ja se toinen voivat valita, mitä he tekevät. Heille pettäminen on tietoinen ratkaisu - vaikka tunteet kuinka veisivät. Petetty ei voi osaansa valita, hänen suurin virheensä on se, että hän on rakastanut ihmistä, josta tuli pettäjä.
Me olimme eläneet pitkän onnellisen elämän yhdessä. Huikean onnellisia vuosia. Olimme usein keskustelleet liitostamme ja oletimme olevamme toisillemme ne todelliset rakkaudet. Joskus puolisoni hämmästeli, kuinka joku oli sotkenut elämänsä sivusuhdesekoiluilla. Kun hän sitten eli sivusuhdettaan aloin oireilla fyysisesti. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä tapahtuu, luotinhan puolisooni täysin. Selitin hänen muuttumisensa lähiomaistemme sairauksien murehtimisena, työstressinä ja vaihdevuosina. Kun sitten totuus lävähti kasvoilleni, elämämme romahti.
Vuosien mittaan olen hyväksynyt sen, että ihana, älykäs puolisoni on ollut itsekäs ja tyhmä. Hän on leikkinyt ihmisten elämällä - omallaan, minun, lastemme, lähiomaistemme ja sen toisenkin. Aluksi yritin ymmärtää, miksi meille tapahtui näin - syytä en ole löytänyt. Liittomme oli aina ollut hyvä, ellei erinomainen - olimme olleet toistemme parhaat ystävät, intohimoiset rakastetut, lastemme vanhemmat, oikea loistotiimi. Kun sivusuhde paljastui, liittomme ei enää ollut hyvä - silti, vaikka vihasinkin, niin samalla rakastin.
Kun palasin eron jälkeen takaisin kotiin ja lähdimme aikuisten lastemme kanssa hiihtoretkelle, esikoinen jututti tapahtuneesta minua. Sen mitä kerroin hänelle oli selittelyä, puolisoni ja sen toisen puolustelua. Siihen esikoinen totesi napakasti: "En tunne mitään myötätuntoa tätä toista kohtaan, eikä sinunkaan tarvitse tuntea!" Ihana, älykäs lapseni! Olinhan surrut myös tämän toisen menetystä, hän oli eronnut puolisostaan eläessään sivusuhteessa puolisoni kanssa - tavoitteena kakkosella oli yhteinen elämä uuden rakkautensa kanssa.
Kun rakkaimpasi pettää, joudut käymään läpi kaikki tunteesi myös inhon, vihan ja täyden tunteettomuuden. En voinut moneen kuukauteen edes ajaa puolisoni autolla, saati katsoa kotimme seiniä. Kun kirjoitimme eropaperit, katselin seuraavan yön yhteisiä valokuviamme - yritin todistaa, että kaikki ei ollutkaan valhetta. Nyt elän elämää, jossa on se entinen elämä ja tämä uusi, jota olemme kovalla työllä rakentaneet.
En todellakaan voi sanoa, että pettäminen olisi parantanut suhdettamme. Olen varautunut, en uskalla enää koskaan tunteillani kiinnittyä kehenkään niin kuin olin ennen kiinnittynyt puolisooni. Puolisoni pelkää vieläkin, että lähden pois. Edellisessä elämässäni tein kaikkeni puolisoni ja lasteni eteen, nyt elän itselleni. Ero ei enää pelota, tiedän selviäväni niin henkisesti kuin taloudellisestikin - hänen selviämisestään en ole aivan yhtä varma. Olen menettänyt monia onnenhetkiä kriisimme syövereihin - olisihan sitä voinut vilpittömästi iloita kuopuksen penkkareista, lakkiaisista, esikoisen häistä ja muistakin merkittävistä tapahtumista elämässämme. Kallis hinta maksettiin rakastumisesta rakastumisen tunteeseen ja muutamista varastetuista hetkistä!
lojaalisuus ja toisen kunniottaminen omassa liitossa on?Oman kaverin tunteet on näköjään suurin piirtein hevospaskan arvoisia,kunhan sinä saat vieraista munaa.Kun kaverisi saa tietää ja voi pahoin niin se ei liikuta sua yhtään,mitä sinä sille voi että hän on niin heikko.
En ihan tuota nyt allekirjoita. Oman puolisoni tunteet eivät todellakaan ole minulle "hevospaskan arvoisia". En halua loukata häntä kertomalla totuutta. Kuinka sellainen voi satuttaa josta ei tiedä? Minähän tässä enemmän tulen varmasti kärsimään. Kärsin jo nyt! Vaikka se siltä ehkä sinusta vaikuttaa, en ole vailla moraalia minäkään. Sattuu ajatuskin kiinnijäämisestä ja tuskan tuottamisesta omalle puolisolleni. Sattuu myös tämä kielletty rakkauteni.
Oletkohan koskaan itse kokenut mitään vastaavaa? Sitä on helppo tuomita jos ei ole omakohtaista kokemusta. Voi olla että aiemmin olisin itsekin ajatellut samalla tavalla kuin sinä nyt. Mutta nyt olen aika ahdistunut tilanteestani.
todella ollut ihastunt,mutta kunnioitin vaimoni ja meidän liittomme eikä pettänyt.On olemassa elämä ihastumisen jälkeenkin.Sinä olet päättänyt pettää ja minä päätin silloin etten haluaisi pettää.Ei ole kyse tuomitsemisesta vaan enemmän on kyse mitä itse haluaa."En halua loukata häntä kertomalla totuutta".Valehteleminen,onko se sinun mielestäsi toisen kunniottaminen?Kuinka kauan aiot elää valheessa miehesi kanssa ennen kuin eroat.Jos mennään eteenpäin.Jos ihastus menee ohi,ja miehesi saa tietää että olet pettänyt,sanotaan pari kolme vuotta ja haluaa eron,silloinkin ajattelet että et sinä sille voi mitään se on hänen ratkaisu? Kyllä olisit voinut,olisit voinut olla pettämättä.
loukata mutta kuitenkin aiot petä.Olen sanaton.
olen itse tehnyt tuon hirveän virheen ja tekisin mitä vaan että sen sais pois elämästäni. se oli yksi kerta ja se tuhosi elämäni ja mieheni elämän. olemme yhdessä ja rakastamme toisiamme, mutta teen 24 tuntia vuorokaudessa töitä suhteemme eteen että mieheni jaksaisi ja että saisimme suhteemme kuntoon. olemme aloitteneet alusta ja puhuneet enemmän 4 kuukauden aikan kuin 13 vuoden. on hirveää tajuta jälkikäteen että on tehnyt teon jolla olisi voinut menettää perheensä joka on minulle kaikki kaikessa.kadun tekoani enemmän kuin mitä voin kirjoittaa. Pysyn mieheni rinnalla ja teen mitä vain että hän pääsisi elämään kiinni. meillä on 3 lasta.tunnen itseni välillä torakaksi ja itseinho on huipussaan. mutta taistelen ja annan kaikkeni ja enemmän että saisimme suhteemme korjattua. olisinpa sinun asemassasi että voisin vielä kääntyä takaisin.ÄLÄ TEE SITÄ !!!!!
Voi ei! Tuo on juuri se pahin kauhuskenaario, jonka vuoksi niin kovasti yritän vielä jarrutella tunteitani. En missään tapauksessa haluaisi joutua pesemään mitään likaista jälkipyykkiä. Apua.
Tiedostan kaiken tuon välillä oikein selkeästi. Mutta sitten taas kun olen tämän ihanan ihmisen kanssa kahden - koko muu maailma tuntuu katoavan eikä päässäni ole järjen hiventäkään.
Jäittekö te kiinni vai menitkö itse tunnontuskissasi tunnustamaan omalle puolisollesi?
neuvo:
siirrä ne aivot sieltä napasi alta takaisin yläkertaan, voipi helpottaa kun pitää tehdä elämää koskevia järkipäätöksiä..
koita nyt hyvä ihminen ymmärtää, ettet voi istua ns. kahdella jakkaralla yhtäaikaa. se on joko tai, mieti nyt kumpi tulevaisuusnäkymä on parempi.
ja mitä tulee siihen harhaan, ettei se satuta mitä ei tiedä... mistä tiedät ettei hän tiedä? miehelläkin on vähän samanlainen vaisto kuin se kuuluisa mikä on naisilla eli naisenvaisto, miehillä on miehenvaisto. se kyllä aavistelee asioita, johtuen muuttuneesta käytöksestäsi (niin, sinä et sitä muutosta ehkä tiedosta, mutta kumppani kyllä näkee ne, jos vähänkin toista tuntee), ei vielä usko todeksi sitä että petät, koska se on puolustusmekanismi itse kullakin. tahtoo uskoa parasta, ei pahinta.
sitten kun se pahin paljastuu todeksi... siitä on leikki kaukana ja helvetti pääsee irti. kirjaimellisesti! usko vaan, olen sen kokenut miehenä vaimon tekojen tähden. eikä se ole kaunista katseltavaa kenenkään osapuolen kannalta. myös rakastajasi on välittömästi perheineen samassa sopassa. ja voihan olla että se kupla puhkeaa hänen kotonaan ensin...
ei ole herkkua nämä jutut, sitten kun tulee tosipaikka eteen, miten siitä selviää. useimmat eivät selviä, ikävä kyllä. toivon että älyät alkaa ajatella aivoillasi, etkä muilla ruumiinosillasi kuten tähän saakka. tai ellei se onnistu, valmistaudu luopumaan perheidyllistäsi ja kestämään mitä eteen tulee.
ja tajusin sen että mitä olen menettämässä. kerroin koska halusin aloittaa hänen kanssa alusta enkä olisi voinut tehdä sitä valheineen jota kannoin sisälläni. kyllä hän oli aavistanut kaiken. rakastan miestäni yli kaiken, valitettavasti olen aiheuttanut hänelle tuskaa. voin sanoa että olemme saaneet uuden mahdollisuuden ja olemme siitä kiitollisia mutta emme siitä miten se saatiin. helvetti on käyty läpi ja käydään yhä mutta kuten sanottu rakastamme toisiamme ja olemme puhuneet asiasta avoimesti. käydään myös terapiassa. kerro puolisollesi että teidän pitäisi tehdä suhteellenne jotain, että saisitte tunteenne takaisin. pettämisellä voit menettää perheesi ja varmasti menetät itsetuntosi
Kiitos neuvoistasi.
Tiedän kyllä etten voi mitenkään onnistua istumaan kahdella jakkaralla yhtäaikaa. Vai tiedänkö? Joudunhan tasapainoilemaan uran ja perheenkin kanssa. Olen varmasti todella itsekäs ihminen sitten kun ajattelen miksen voisi saada sekä avioliittoa että rakkaussuhdetta. Onko sen pakko olla joko-tai?
Miksi pitäisi rikkoa kaksi perhettä? Tehdä valintoja? Me emme olleet niin onnekkaita että olisimme tavanneet toisemme ennen kuin nämä elämän isot valinnat tehtiin. Kumpa olisimmekin! Nyt se ei ole enää niin yksinkertaista.
En halua rakkaani eroavan enkä halua erota itse. Millä minä sitten muka pystyn kieltämään nämä tunteeni? Rakastan ja haluan toista. Enemmän kuin ketään koskaan aiemmin. Hyväksyn sen etten saa elää koskaan arkea hänen kanssaan. Mutta onko se keneltäkään loppujen lopuksi pois jos varastamme toisillemme hetken sieltä ja toisen täältä. Jos hoidamme asiat niin ettei kukaan koskaan saa tietää? Ketä se muka silloin loukkaisi?
Teit varmasti oikean ratkaisun. Sinähän sen parhaiten tiedät.
Mutta sinä ilmeisesti kuitenkin edelleen haluat miestäsi? Hän on sinulle tärkein ja rakkain maailmassa? Tunteesi tätä rakastajaasi kohtaan kuolivat pois? Kuinka sen sait aikaan?
Miksi sitten petit?
Anteeksi tämä kysymysten tulva.
En pysty tuosta vain unohtamaan tätä ihmistä, josta on tullut päivieni valo. Tiedän etten saisi tuntea näin, mutta tunnen silti. Hän on ihana mies ja välillämme on ihan aitoa rakkautta ja sitä ns. kemiaa. Sellaista, jonka olemassaolosta en edes aiemmin tiennyt. Hänen tuoksunsa, kosketuksensa, äänensä, silmänsä. Minkä minä sille voin että tunnen näin? Miten mikään tunnustus tai terapia saisi aikaan sen että yhtäkkiä unohtaisin hänet ja tuntisin näin puolisoani kohtaan? Sehän olisi vallan täydellistä. Mutta kun ei.
se oli meidänkin liitossa. olin itse rämpimässä omassa kriisissäni ja päälle tuli aviokriisi. mietimme että jatketaanko vai erotaanko. sekosin ja aloin pämppään viiniä iltaisin. millään ei ollut oikein mitään väliä. ja sitten tein mitä tein. se oli täysi naksahdus yhtäkkiä, että mitä minä olen tehnyt ? tajusin sillä samalla hetkellä että rakastan miestäni. juoksin soittamaan hänelle ja sanoin että rakastan häntä. en ollut sanonut sitä pariin kuukauteen. hän itki ilosta. ja minä itkin, ilosta ja surusta. päätin että minun on kerrottava totuus. ja niin kerroin. ja sen kanssa nyt eletään. miehelläni on hirveä viha kolmatta osapuolta kohtaan. mutta toivon että rakkaus parantaa. vaikka tämä on tuskaista, olen onnellinen että tunnen näin miestäni kohtaan. rakkautta,intohimoa, välittämistä ja sitä kaikkea mitä voi toivoa tuntevansa. kolmas osapuoli kuvottaa minua nykyään.
" Millä minä sitten muka pystyn kieltämään nämä tunteeni? Rakastan ja haluan toista "
Jos noin todellakin on, niin mikset sitten suoraselkäisenä ihmisenä katsoisi totuutta silmiin ja eroaisi nykyisestä vähemmän rakkautta sisältävästä liitosta ja laittaisi uuden liiton käyntiin tuon ihannepuolison kanssa? Sehän olisi kuitenkin rehellistä toimintaa, jota ei tarvitsisi piilotella eikä salailla. Vai haluatko kuitenkin kaiken itsellesi, piittaamatta mitään esim. hänestä jonka kanssa olet elämäsi ja perheesi rakentanut? Ei kovin reilua häntä kohtaan, vai mitä? Tuskin itsekään haluaisit joutua vastaavaan tilanteeseen, siis että puoliso hakee kiksit elämäänsä ihan jostain muualta kuin aviovuoteesta.
Testaapa huviksesi tämä salarakkaasi todellinen luonne: ehdota kokeeksi että mitä jos te kumpikin eroaisitte ja menisitte sitten keskenänne naimisiin. Eikös se olisi se ihannetilanne kummallakin? Uskoisin, että hänellä siinä vaiheessa viimeistään menee pupu pöksyyn... Tällaisten salasuhteiden elossapysymysisen edellytys ja viehätys perustuu aika usein vain siihen seikkaan, että se on salaista. Päivänvalon saatuaan kaikki haalistuu ja se häntä menee sinne koipien väliin ...
Mutta kieltämättä vaikea tilannehan tuo on, en haluaisi olla vastaavassa tilanteessa koskaan. Tosin vaimo oli... mutta se on jo toinen tarina se.
Olet loistava ihminen!Myös minä koin tuon saman joskus!Jos voisin tehdä sen tekemättömäksi niin tekisin kaiken että se toteutuisi!Rakastan vaimoani yli kaiken enkä enää häntä suostu satuttamaan ikinä tälläisillä asioilla.Hyvät jatkot teidän suhteelle!!!
Olen juuri toipumassa vastaavasta tilanteesta jossa avovaimoni ajatteli juuri tuolla lailla peräti 3,5 vuotta. Ja kiinnihän ne jäi ja molemmat toistensa puolisoiden luo ruikuttamaan. Häntäheikki uhkaili vaimollensa ampua itsensä mikäli tämä ja 1/2-vuotias ja 2 vuotias lapsi jättäisi hänet. Itse ajoin avopuolisoni ulkotöihin parin kuukauden miettimisen jälkeen. Yhteensä 4 lasta ja lukuisa määrä aikuisia joutuu loppuelämänsä kärsimään tällaisesta ajattelutavasta. Koko tarina paljastui helmikuussa 2007.
Älä ole niin helvetin lapsellinen kusipää että luulet että salassatehty ei loukkaa ketään. Varsinkin tällainen kovasti tunteisiin perustuva pitkään kestävä salaparisuhde on silloin kun se tulee ilmi (ennemmin tai myöhemmin joku tekee jonkun virheen) sellainen niin arvaamoton pommi että se voi päättyä tosi tuhoisasti.
Etkö ymmärrä että olet itsekeskeinen, itserakas, vastuuton kusipää joka verhoutuu vaaleanpunaisiin laseihin muka rakkauteen vedoten!!
Menkää yhteen mikäli siltä tuntuu olette ehkä ansainneet toisenne mutta älkää helvetti varastako elämää niiltä toisilta syyttömiltä osapuolilta. Antakaa heillekin mahdollisuus reilusti rakentaa omaa aitoa onnellista elämää etteivät tarvitse kolmen-viiden vuoden päästä huomata eläneensä turhaan kaikki ne vuodet.
Minä olen kakkonen naimisissa olevalle naiselle.Olemme seurustelleet puolitoista vuotta.Suhde alkoi seksistä ja päättyi molemminpuoliseen rakkauteen.
Käry kävi ja mies uhkaili vetää itsensä jojoksi ja sai naisen lupauksen jatkaa liittoa.Suurin syy naisen omasta mielestä oli heidän 17v poika joka tullessaan keskelle riitaa järkyttyi täysin.
Meidän tunteet ovat molemminpuolin jäljellä.
Nämä ovat vaikeita asioita mutta olen sitä mieltä ja tietysti toivon että kerran väkisin sammutettu tuli roihahtaa helposti uudelleen.Perheessä on nyt kaikkien tiedossa oleva eron uhka ja varmasti kytee kaikkien sisällä.
Ihmismieli on merkillinen ja tunteiden pitäisi voittaa järjen sillä se on aina oikeassa.
Neuvona sinulle sanoisin että kuuntele sydämmesi ääntä.Ei siteen ainakaan ota kupoliin vanhempana menetetty mahdollisuus joka sekin voi olla väärä mutta tulihan ainakin kokeiltua.Ihmisen täytyy olla itsekäs jos jotain ihan itselleen haluaa.Se vaatii rohkeutta.
Kiitos viestistäsi.
Kurjaa että teille kävi noin. Tuossa tilanteessa tuskin kenelläkään on hyvä olla. Voi miksi elämän pitää olla niin hankalaa!
Tavallaan osaan kuvitella kuinka sinun rakkaasi on puun ja kuoren välissä nyt. Äitinä sitä haluaa tehdä kaikkensa, jotta lapset eivät joutuisi kärsimään. Silloin on hankalaa kuunnella sitä sydämen ääntä. Joskin sitä tuntuu olevan myös mahdoton väkisin tukahduttaa. Aivan mahdotonta...
Toivon jaksamista teille. Neuvoja en sinulle osaa antaa kun olen ihan avuton tämän tunne-elämäni kanssa itsekin. Toisaalta toivon etten olisi koskaan tätä elämäni valoa tavannutkaan ja toisaalta tunnen olevani onnellisempi nyt kuin koskaan aiemmin. Samaan aikaan olen onnettomampi kuin koskaan ennen.
Mitkä ovat puolisosi tunteet sinua kohtaan ? Onko hän sitä mieltä että teillä on kaikki hyvin? tietääkö hän ollenkaan missä mennään? ymmärrän tunteesi enkä tuomitse sinua. tämä oli minun kokemukseni mutta minulla oli onni kohdata onni oman puolisoni kanssa. meillä oli ja on rutkasti rakkautta koittaa selvitä.mutta ymmärrettävää on jos kasvetaan erilleen, mutta punnitse ja mieti, koita puhua puolisosi kanssa tunteistasi jotka ovat häntä kohtaan kuolemassa.
Puolisoni on uskoakseni sitä mieltä että meillä menee ihan hyvin. Ei, hän ei todellakaan tiedä missä mennään. Eikä mielestäni ole tarpeen tietääkään. Siitä ei seuraisi mitään hyvää!
Olen aina tiennyt että hän rakastaa minua paljon intohimoisemmin kuin minä häntä. Kuulostaa kamalalta näin suoraan sanottuna. Puolisoni on kuitenkin ihana ihminen. Hyvä isä ja mukava kumppani. Viihdymme yhdessä, meillä ei ole mitään suuria riitoja, kaikki on tavallaan ihan hyvin niin kuin heti alkuun kerroinkin.
Tunteeni tätä toista miestä kohtaan ovat kuitenkin aivan erilaiset. Rakkautta voi mielestäni olla monenlaista. Samanaikaistakin. Tiedän rakkaani tuntevan samoin omaa vaimoaan kohtaan. Hän ei ikinä tahtoisi loukata lastensä äitiä. En minäkään yhtään sen enempää! Silti tämä ikävä toistemme iholle ei ota poistuakseen. Alan olla kokolailla ahdistunut.
Kirjoituksesi perusteella tuntuu, että tämä "rakkautesi" on kuitenkin enemmän voimakasta eroottista latausta tätä toista miestä kohtaan.
Kannattaako sen takia aiheuttaa tuskaa kahden perheen jäsenille, koska niin kuitenkin jossain vaiheessa käy, vaikka nyt uskotkin, että pystytte salaamaan suhteenne.
Eikä juuri moraalista voi puhua, jos pettämiseen sortuu.
ajallaan. Aina. Viimeistään silloin kun iho on saanut tarpeekseen, mutta myös odottamalla.
Kyse on vain omasta päätöksestä. Oma rakastettuni on ollut elämässäni yli viisitoista vuotta, ja kertaakaan emme ole koskeneet toisiimme, koska olemme naimisissa tahoillamme. Pyrimme useita vuosia välttämään kaksin joutumista, ettei kiusaus kasvaisi liian suureksi. Sen sijaan tapailimme julkisilla paikoilla ja ystäväpiirissä. Tämä romanssi on kestänyt tuoreena kauemmin kuin mikään parisuhde ikinä voisi kestää, ja sitä pitää yllä juuri tuo ihon palo, joka tosin nykyään on laantunut sellaiseksi mukavaksi kutkutukseksi polttamisen sijaan.
Uskon, että olemme saaneet enemmän toistamme sekä omista liitoistamme tällä tavoin kuin useimmat ihmiset hyppäämällä salavuoteeseen. Kukin tavallaan, kyyneleet ajallaan.
Sinä kohta kakkonen - jos todella olet olemassa - leikit tulella.
Meillä ihmisillä on erilaisia kriisejä - onkohan sinulla ikäkausi- tai muutoskriisi? Kriisissä kipuilemme itsemme kanssa ja näemme lähellä olevassa ihastuttavassa ihmisessä - heitä maailma on täynnä - oman sielunkumppanimme, joka tukee kasvuamme. Rakastuminen, se ihana tunne, valtaa kaikki ajatuksemme ja suhde omaan puolisoon haalistuu. Rakastuminen muuttuu oikeaksi rakkaudeksi viimeistään kahden vuoden päästä tai se vain hiipuu pois.
Lapset, talo ja tavarat eivät mielestäni ole syitä jäädä liittoon. Ne ovat vain tekosyitä ihmiselle, joka ei ole valmis luopumaan helposta ja turvallisesta perhe-elämästä. Haluavatko lapsesi aikuistuttuaan kokea olleensa se syy, miksi jäit huonoon liittoosi?
Voit pettää, erota ja aloittaa sitten yhteisen elämän rakastettusi kanssa, tällaisista liitoista kestää 12,5%.
Todellakin sinulla on vain yksi elämä ja vain yhden kerran voit rikkoa liittosi ja puolisosi luottamuksen. Pettämistä et voi ikuisesti piilottaa ja kun se tulee ilmi, hyvä liittonne on valtavassa kriisissä. Sitten saatkin tehdä todella paljon työtä jatkaaksesi nykyisessä liitossasi tai rakentaessasi uutta elämääsi yksinhuoltajana tai viikonloppuäitinä.
Vaimoni tavallan apetti minua aikoinaan, hän löysi uuden ihmisen johon rakastui. Hän ei olosuhteista johtuen voinut sitä mulle heti kertoa mutta siitä olen iloinen ja nostan hattua hänelle että hän ei antanut mun tehdä mitään hänen kanssaan sen jälkeen enää kun toinen oli tyhjentänyt lastinsa häneen (rumasti sanottuna).
Hänellä oli selkärankaa, minä ja vaimo ei koskaan eletty kulissi-avioliitossa vaan kaikki asiat otettiin esille. Se olisi ollut aivan helvetin nöyryyttävää jos hän olisi antanut mun vielä tehdä jotain hänelle, hän olisi samalla pettänyt uutta rakastaan.
Mietin tässä vaan että meinaatko todellakin leikkiä loppuelämäsi että rakastat miestäsi, feikata sängyssä hänelle jotta hän tuntisi muka rakkautta, valehdella hänelle miten rakastat häntä kunnes jonain päivänä teot punnitaan ja totuus tulee esille? Se nimittäin tulee, ennemmin tai myöhemmin. Maailma on pieni paikka ja suomi vielä pienempi. Jonain päivänä joku tuttu näkee, tuntee jonkun tai kuulee jotain joltain ja asia etenee, jonain päivänä olet ehkä humalassa ja purat sydäntäsi jollekkin, jonain päivänä kännykkääsi tulee viesti etkä ole ensimmäinen joka lukee sen, jonain päivänä tapahtuu yksi pienen pieni virheliike ja homma purkaantuu. Selitä siinä sitten miehellesi että olit vain hänen spermakuppinsa ja oikeasti rakastelit toista.
Valheet, kulissit ja tekopyhyys lisääntyy päivä päivältä ja jonain päivänä salasuhteesi ei ole enää salainen, sitten kaikki on päin persettä, kaikki vihaa kaikkia, sulla on varmaan tosi hyvä olla jne.
Jos OIKEASTI rakastaisit tätä toista ja sulle uskollisuus merkitsee ylipäätänsä mitään (tai miehellesi) ja sulla on edes tynkä selkärankaa jäljellä niin teet mikä on oikein, mitä miehesi on ansainnut, saada uskollisen vaimon ja hyvän, rehellisen avioliiton.
Mua jopa hieman huvittaa tämä miten ajattelet että pystyt pitämään salasuhteen ja kulissiavioliiton. Kuulostaa tosi hienolta yhdistelmältä. Sitten jonain päivänä kun sun salasuhde loppuu niin sulle jää hieno ja ylpeä mieli, teko jonka voi perua vain ajattelemalla että niin ei koskaan käynyt?
Mitä ihmettä ihmisiä vaivaa? Eikö oikeasti porukalla ole enää selkärankaa? Purra huuleen ja ottaa mitä tulee mutta olla rehellisiä? Sitä arvostetaan loppupeleissä kuitenkin vaikka tilanne olisi mikä tahansa.
En jaksa selittää enää, jos et tajua niin et tajua ja voit vaikka sitten seuraavassa elämässä olla rehellinen tms.
vaimonsa suhteesta mutta ehkä hän odottaa milloin käräyttää vaimonsa rysän päältä.
Kiitos avautumisesta. Ja normituksesta.
Kyllä minä tajuan ja kyllä, uskollisuus merkitsee minullekin vielä paljon. Selkärangastani tosin taitaa olla enää se mainitsemasi tynkä jäljellä...
Hatunnoston arvoinen suoritus oli kyllä tuo ex-vaimosi rehellisyys sinua kohtaan. En usko itse tuohon pystyväni. En osaa edes kuvitella jättäväni miestäni ja lastani. Edes tämän sielunkumppanini vuoksi. Ehkä olen sitten jotenkin kieroon kasvanut mutta minulle uskollisuus merkitsee sitä ettei avioliittoa pureta, lapsien kotia revitä vaikka ulkopuoliseen rakastuisikin.
Tarkennan tässä nyt vielä että mitään keskustelua, halailua ja muutamaa suudelmaa kummempaa ei vielä ole tapahtunut. Toki tätäkin voidaan jo pitää pettämisenä. Tavallaan rankkana sellaisena, koska puolin ja toisin on voimakkaita tunteita mukana. Kirjoitin tälle palstalle osittain juuri siksi että voisin peilata omia ajatuksiani, selventää niitä.
Kysyit meinaanko leikkiä loppuelämäni feikaten rakastavani aviomiestäni. Kyllä, juuri niin ajattelin tehdä. Paitsi että en feikkaa. Rakastan aviomiestäni ihan oikeasti. Juuri nyt tuntuu etten ole koskaan rakastanut häntä niin kuin minun olisi kuulunut ja niin kuin rakastan tätä toista miestä.
Totta hitossa tuntuu pahalta ajatella miltä tuntuu sitten kun/jos antaudun tähän kiellettyyn rakkauteeni niin kuin haluaisin. Voin vain kuvitella minkälainen morkkis tulee ja kuinka hankalaa on sitten olla aviomieheni kanssa.
Haluaisin todellakin tehdä niin kuin on oikein. Tiedän kyllä että olisi hiton kivaa elää elämänsä niin että on kiva katsella itseään peiliin. Nyt olen vain niin somasti puun ja kuoren välissä että on hyvät keinot vähissä.
Jos jollain on antaa neuvoja millä tästä selvitään niin nyt olisi hyvä hetki antaa neuvoja! Millä minä tämän haluni ja kaipaukseni sitten muka pyyhkäisen pois mielestäni?? Miten muka pystyn unohtamaan ja saan elämän palaamaan normaaliksi?
lähimpään MIELENTERVEYSTOIMISTOON.
Olet ap. aikuinen nainen ja äiti.
Se, mikä on ymmärrettävää parikymppisessä kokemattomassa ihmisessä, jolla ei ole itseotettuja vastuita, ei ole ymmärrettävää sinussa.
Kuinka nopeasti tuo ihminen on muodostunut sinulle "sielunkumppaniksi"? Ja oletko järjellä ajateltuna sitä mieltä, että se aika on riittävä siihen, että todellakin tuntisit tuota ihmistä? Pohjaavatko tunteesi illuusioon, jonka olet luonut omassa ikävyydessäsi?
On ymmärrettävää kuvitella kaikenlaista, kun oma vanheneminen ahdistaa ja ajatus siitä, että "tässä tämä elämä nyt oli" pukkaa päälle.
Sinulla on kuitenkin valtavasti vaihtoehtoja täyttää elämäsi tyhjyys - seksi vieraan ihmisen kanssa on niistä ehkä vähiten vaikuttava pidemmällä tähtäimellä. Tuo lumoava mies on jossain vaiheessa vain mies. Sielut eivät kohtaa enää sen kummemmin, mutta sinulla on sitten edessäsi loppuelämä omaa käytöstäsi häveten.
Ja tämäkin skenaario pohjaa siihen, että kukaan ei saa tietää. Huonommin käy jos saa.
Lue nuo omat kirjoituksesi kuin lukisit jonkun toisen tekstiä. Kokeile, näetkö niissä saman älyttömyyden kuin me ulkopuoliset näemme?
Olen kanssasi täysin samaa mieltä monessakin asiassa. En ole enää parikymppinen tytönheitukka, eikä ole tämä rakkautenikaan. Yli kolmekymppisiä perheellisiä ollaan. Tunnettu vuoden päivät ja heti alusta alkaen ilmassa oli tiettyä latausta ja jännitettä. Ollaan samassa työpaikassa, päivittäin tekemisissä toistemme kanssa.
Ystävystyimme ja tavallaan kai ylitimme rajan heti alkuunsa kun toimme tunteemme julki toisillemme. Poiskaan tämä tunne ei mene vaikka kuinka käskisi. Minkä sitä ihminen tunteilleen voi? Maailman kulunein fraasi mutta nyt niin valitettavan totta.
Luin kyllä kaikki viestit uudestaan ja olen vakuuttunut siitä että antaisin itse ulkopuolisena vastaavia ohjeita - toteaisin että tyhmä on tuo nainen tai ainakin ihan kakara.
Jollain konstilla sitä on vain yritettävä tämän yli. En kyllä tiedä miten.
Kiitos kaikille vastanneille. Sinulle Panacea erityisesti. Et paljoa säästele kun lataat tulemaan - mikä on varmasti ihan hyvä.
Ei kai auta kuin alkaa etsiä uutta työpaikkaa. Eihän tämä voi jatkua näin enää pitempään. Poissa silmistä - poissa sydämestä? Huh huh... Me emme olisi saaneet koskaan edes ystävystyä. Olette kaikki oikeassa siinä että riskit ovat aivan liian suuret. Ei minusta ole ottamaan niitä. Uhraan mieluummin oman onneni ja pakottaudun unohtamaan tämän ihanan mihen. Voi paska!
paljon pohtinut vastaavaa tilannetta. Olemme olleet yli kaksikymmentä vuotta yhdessä mieheni kanssa ja nyt yli vuoden ajan mieltäni on kaihertanut ihastus toiseen mieheen. Emme ole olleet noin vakavasti tekemissä toistemme kanssa kuin te, mutta tiedämme kuitenkin molemmat tunteista. Olen välillä yrittänyt unohtaa ja välillä taasen järjestellyt aikataulujani siten, että kohtaamme, sellaista outoa oravanpyörää. Näemme kuitenkin toisiamme säännöllisesti ihan sattumankin oikusta. Jossain vaiheessa ajattelin haluavani vain selvittää asiat hänen kanssaan puhumalla, mutta nykyään ajattelen häntä lähinnä fyysisessä mielessä.
Miksi minun pitäisi olla vain yhden miehen nainen? Tiedän, että minulla tämä liittyy osaksi 40-ikäkriisiin, vielä ehtisin ehkä kokeilla muitakin, olisin tarpeeksi viehättävä, miksi siis odottaisin vielä kymmennen vuotta lasten poislähtöä. Ihmeellisiä kysymyksiä herää päähän, miksi jotkut voivat toteuttaa seksuaalisuuttaan avoimemmin. Miten suhteessa pystyisi keskustelemaan tällaisista asioista, kun muutenkin elämä kulkee harmaana ilman turhia pulinoita? Tuntuisi älyttömältä erota yksinomaan tällaisen kokemuksen kaipuun takia, mutta tällainen "yleinen" ilmapiiri ei tunnu jättävän vaihtoehtoja, onko niitä edes? Tuntuisi tyhmältä myös sitten kiikkustuolissa harmitella, ettei tullut tehtyä haluamiaan asioita aikoinaan.
Ei millään pahalla,mutta jos todella olet sitä mieltä että uhraat onnesi jos jatkat miehesi ja perheesi kanssa,silloin ero olisi kuitenkin oikea ratkaisu.
Jos pakotat itseesi unohtamaan se toinen tarkoittaa samalla että pakotat itsesi jatkamaan miehesi kanssa.
Kaikkea hyvää sulle tulevaisuudessa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevaisuudessasi.
:)
Toivon että se tuntuu tässä vaiheessa vain siltä että uhraan onneni. Nimenomaan tuntuu. Suurin onneni kuitenkin on perheeni. Ymmärrän sen nyt. En voi ottaa sitä riskiä että joudun katumaan sitten myöhemmin että hajotin perheeni.
Kaiketi minä laitoin nyt sitten vaakakuppiin ne plussat ja miinukset ja vaikka kirvelee tämä menetys, joka edessä on, se todennäköisesti kirvelee vähemmän kuin jos menettäisin perheeni. Eli hankkiudun näistä tunteistani eroon vaikka sitten väkipakolla.
Toivon todellakin että onnistun unohtamaan hänet. Ehkä niin on kuitenkin kaikille parempi. Varmastikin on. En usko että ero olisi paras ratkaisu. Nimenomaan järjellä ajateltuna.
Kiitos sinullekin viesteistäsi. Ja hyvää jatkoa elämääsi!
Toivon että se tuntuu tässä vaiheessa vain siltä että uhraan onneni. Nimenomaan tuntuu. Suurin onneni kuitenkin on perheeni. Ymmärrän sen nyt. En voi ottaa sitä riskiä että joudun katumaan sitten myöhemmin että hajotin perheeni.
Kaiketi minä laitoin nyt sitten vaakakuppiin ne plussat ja miinukset ja vaikka kirvelee tämä menetys, joka edessä on, se todennäköisesti kirvelee vähemmän kuin jos menettäisin perheeni. Eli hankkiudun näistä tunteistani eroon vaikka sitten väkipakolla.
Toivon todellakin että onnistun unohtamaan hänet. Ehkä niin on kuitenkin kaikille parempi. Varmastikin on. En usko että ero olisi paras ratkaisu. Nimenomaan järjellä ajateltuna.
Kiitos sinullekin viesteistäsi. Ja hyvää jatkoa elämääsi!
kaikkea hyvää sinunkin elämääsi!
Olet ollut suureksi avuksi tässä tätä asiaa pohtiessani. Iloista syksyn jatkoa!
mikropili.
...ja kuvittelee löytävänsä täältä jonkun takeen tai edes suuntaa tapaukselleen. Tottakai se salasuhteenne voi viedä jomman kumman tai kummankin perheen eroon. Ja mitä enemmän ihmiset tietää suhteestanne sitä vaikeampi sitä on salata. Ja edes se oma "palava rakkaus" ei ole niin varmaa vuosien päästä ja siinä kohtaa sinä tai salarakkaasi voitte tunnontuskissa tunnustaa puolisollenne ja sitten asia taas tulee julkisuuteen. Eli kannattaa ajatella sillä perusteella, että onko valmis avioeroon sillä siihen on kovat riskit ja vasta kun kuolema tulee niin voi tietää selvisikö ehjin nahoin. Teillähän on siis vielä suurempi riski kuin sinkku-varattu-pareilla.
Mutta toisaalta nämähän ovat niitä niin tavallisia koitinkiviä parisuhteelle ja etenkin ihmisyydelle, rehellisyydelle ja kunnioittamiselle. Lähdetkö suhteeseen, keskusteletko asiasta ensin miehesi kanssa jolloin asia tulee julki hänelle eikä kyse ole enää pettämisestä vaan se on okei jos hän siihen suostuu vai jätätkö suhteen kokeilematta. Tsemppiä ja toivottavasti teet oikean valinnan...tai paremminkin toivottavasti valinnastanne ei joudu perheenne pahasti kärsimään (tietämättömyyskin on tuskaa - ei se salasuhde niin näkymättömäksi puolisoilta jää mitä täältä luettuani huomannut).
Tästä heräsi taas se kysymys, että miksi ihmeessä naiset aina mielummin tälläisissä tilanteissa tituleeraa itseään toiseksi naiseksi? Vaikka siis käytännössä on pettäjä ja senhän on se kaikkein tärkein rooli omalta ja perheensä kannalta - ei se kakkosuus. Onko se naisille sitten vaan niin paljon helpompaa sanoa olevansa toinen nainen kuin pettäjä...
Oletko Mikan kanssa salasuhteessa?