Miten sen asian laita oikein on?
Oikeesti!!
Kun olen keskustellut ikäisteni rouvasihmisten kanssa, sanovat kaikki, KAIKKI, että eihan se poika soittele. Miniä joskus soittaa, mutta yleensä vanhempi polvi joutuu ottamaan yhteyttä ja kysymään, mitä kuuluu.
Silloin tällöin tapaan tuttuja anoppi-ikäisiä ruokasotoksilla. Pojan perhe on tulossa syömään. Mutta aniharvoin tämä tapahtuu, sillä kahden hengen talouteen tekee syvän loven, kun joutuu ostamaan kerralla esim. 4 ylimääräistä annosta. Vähän parempaa tietenkin, kuin oma arkiateria.
Usein saa myös kuulla, että ruoka ei sitten maistunutkaan. Joku lapsista kieltäytyi kokonaan, tai joku on dieetillä, mutta ei muistanut sanoa, ettei syö punaista lihaa.
No itsellehän se sitten jää, joten ei tarvitse tehdä ruokaostoksia pariin päivään, eihän se mitään.
Mutta se yhteydenpito! Joskus itsekunin päättää, että ei soita vaan odottaa yhteydenottoa nuoremmalta perheeltä. Sitä kyllä joutuu odottamaan yli ajan. On niin paljon menoja ja harrastuksia,että kun anoppi lopulta itse soittaa kännykkään, kuulee, että ollaan urheiluhallilla tai bussissa harrastuksiin menossa.
Tämä yhteydenpito on toki myös sitä, että appiukko ei soita. Kun anoppi ehdottaa, että mies soittaisi pojalle ja kysyisi kuulumiset, ukko ihan hämmästyy: "Mitä minä sille? Ei minulla ole mitään asiaa".
Oikeesti!!
Kun olen keskustellut ikäisteni rouvasihmisten kanssa, sanovat kaikki, KAIKKI, että eihan se poika soittele. Miniä joskus soittaa, mutta yleensä vanhempi polvi joutuu ottamaan yhteyttä ja kysymään, mitä kuuluu.
Silloin tällöin tapaan tuttuja anoppi-ikäisiä ruokasotoksilla. Pojan perhe on tulossa syömään. Mutta aniharvoin tämä tapahtuu, sillä kahden hengen talouteen tekee syvän loven, kun joutuu ostamaan kerralla esim. 4 ylimääräistä annosta. Vähän parempaa tietenkin, kuin oma arkiateria.
Usein saa myös kuulla, että ruoka ei sitten maistunutkaan. Joku lapsista kieltäytyi kokonaan, tai joku on dieetillä, mutta ei muistanut sanoa, ettei syö punaista lihaa.
No itsellehän se sitten jää, joten ei tarvitse tehdä ruokaostoksia pariin päivään, eihän se mitään.
Mutta se yhteydenpito! Joskus itsekunin päättää, että ei soita vaan odottaa yhteydenottoa nuoremmalta perheeltä. Sitä kyllä joutuu odottamaan yli ajan. On niin paljon menoja ja harrastuksia,että kun anoppi lopulta itse soittaa kännykkään, kuulee, että ollaan urheiluhallilla tai bussissa harrastuksiin menossa.
Tämä yhteydenpito on toki myös sitä, että appiukko ei soita. Kun anoppi ehdottaa, että mies soittaisi pojalle ja kysyisi kuulumiset, ukko ihan hämmästyy: "Mitä minä sille? Ei minulla ole mitään asiaa".
Vastaukset 14
Vanhimmat
Voi jo ihmetellä mikä on, kun miniä ei soita ennen puoltapäivää. Hän tarvitsee jatkuvasti apua ja minä taas lähden vartin varotuksella auttamaan. Jos miniä ei ole soittanut, niin varmaan hän on jo oven takana tenavain kanssa.
En tiedä, olenko vähän liian helppo nakki, mutta töitä löytyy jatkuvasti. On kuitenkin iso asia, että lapsenlapset pitävät minusta, voiko olla paremmin.
Miniällä on ongelma töittensä kanssa. Hieno, että olet avulias. Itse muistan, miten yksin olin, kun lapset olivat pieniä. Toivoin, että edes joskus joku tulisi!
Mutta älä sinä auta liikaa, koska väsyt kuitenkin.
Kuka häntä auttaa, jos et jaksa jonain päivänä!
Yritä saada hänet muuttamaan päiväjärjestystä ja yritä saada työjärjestys aikaan.
Jos lapsoset ovat pieniä, niin kyllähän niin on, että työ ei lopu. Eikä mikään työjärjestys pidä kutiaan. Ehkä ajan kanssa alkaa helpottaa.
Minä en puheenvuorollani lainkaan kritisoi anoppien ja miniöiden välejä, minä vain ihmettelen, miten eri tavalla ihmiset tämän sukulaisuuden kokevat.
Meille anoppi soittaa yleensä jopa monta kertaa päivässä,mikä on hemmetin rasittavaa. Etenkin kun hän on äärimmäisen vanhanaikainen ja minunkin äitini mukaan uskomaton määräilijä. Häidemmekin suhteen yritti omavaltaisesti päättää vihkivirren ja häämarssit. Sukunimen suhteen alkoi jopa uhkailla minua kun en ottanutkaan mieheni sukunimeä. Uhkasi ettei tule häihin ja sanoo edelleen, että pistää välit poikki poikaansa ja tuleviin lapsiimme mikäli lapsille tulee mitään muuta sukunimeä kuin mieheni sukunimi. Lisäksi hänen mielestään vanhempia ihmisiä pitäisi kunnioittaa ovatpa he minkälaisia hyvänsä. Minunkin pitäisi niin korkealle arvostaa häntä ja mieheni alati valittavaa isää. Anopilta itseltään ei kuitenkaan ole löytynyt minkäänlaista kunnioitusta minun sukulaisiani kohtaan.
En soittele anopille ja apelle. Omille vanhemmille soittelen joskus ja sen verran, että tiedän, että heillä asiat ok. Mieheni soittelee vanhemmilleen silloin tällöin ja tarkistaa että asiat ok. En välitä roikkua kummankaan vanhempien luona vaan meillä on oma elämä ja omat perheet. Ei ole kyse, etteikö kiinnostaisi tai ei välitettäisi, mutta elämä on kiireistä, ja työpäivän jälkeen pitää liikkua ja huolehtia oman perheen asiat, että kaikki on ok ja että pysytään terveinä. Anopit ja apit eivät aina tajua sitä, että heillä on päivät aikaa hoitaa omat asiat, mutta työssäkäyvien nuorten pitää hoitaa omat asiat iltaisin työpäivän jälkeen.
Voi hitto...
Nyt on pakko sanoa että tuli tosi huono omatunto!
Mulla on tosiaankin TODELLA mukava anoppi, jolla on yhtä piikikäs huumori ja suulas suu kuin minulla.
Asuu kylläkin toisella puolella suomea, joten olen jo useamman kerran jättänyt väliin nää anoppi vierailut, kun tää elämä on niin kiireistä ettei jaksa vapaapäivänä kun maata X-asennossa. (teen kahta työtä ja koko ajan rempataan vanhaa taloamme, eikä mulla ole aikaa edes harrastuksille, alankin olemaan tilanteeseen aika kypsä kun ei ole sitä vapaa-aikaa oikeestaan koskaan)
Taidanpa seuraavalla kerralla vaikka väkisin lähteä käymään. Tuli vaan sellanen mieleen, ettei anoppi ala ajattelemaan että tieten tahtoen kartan häntä.
Mutta toisaalta anoppi kyllä tietää etten minä käyn omankin äidin luona vielä harvemmin.
Täytyy skarpata enemmän tästä lähtien enemmän.
Varsinkin kun ovat kuulemma aina pettyneitä kun minä en ole mukana.
Kiitos kun kirjitit tän pienen muistutuksen.
Yleensä sitä menee oman jaksamisen mukaan eikä jaksa enempiä miettiä, eli tässä asiassa olen ollut aika itsekäs. Varsinkin kun tiedän että miehelle on merkkaa aina kun minä olen mukana.
Minä en suinkaan tarkoita moitteeksi kysymystäni, vaan olen miettynyt näiden anoppipalstojen sanomaa: Anoppi aina paikalla, suuna päänä, sekaantuu kaikkeen, soittaa monta kertaa päivässä; poika ei voi tehdä mitään, ennen kuin kysyy kotoa äidin mielipiteitä. Lapsia mennään hoitamaan väkisin, joka viikonloppu pitäisi käydä...jne. Sivusta seuraavana anoppi ei voi kuin ihailla ikäihmisen Duracell-tarmokkuutta, kun hän ei lepää hetkeäkään, vaan on matalalennossa kaiken aikaa.
Minä ihan oikeasti kysyn kaikilta kirjoittajilta, että näinkö siis on?!
Millaiseen ihmeelliseen joukkoon itse kuulun, kun en tapaa jälkikasvuja kuin aniharvoin, aivan kuten sinä sanot, monien tehtävien ja säännöllisten harrastusten estäessä.
Kuulunko myös johonkin harvinaisen naisryhmään, jolle on järki jäänyt käyttöön, vaikka onkin eläkkellä. Ymmärrän nimittäin ihan hyvin, että jokainen elää elämäänsä. Niin teen itsekin.
Mutta parin viikon hiljaisuuden jälkeen alkaa tuntua, että kyllä on soitettava ja kysyttävä miten menee pojan perheessä.
Joskus miniä ehtii soittaa ensin, ja se tuntuu niin hauskalta.
Samaa sanovat ikäiseni rouvasihmiset.
Ei kai tämä ole harvinainen tilanne?
En tiedä miksi joillakin on valta valita tyttärilleen sulhanen? Olen kummastellut, olen
hyvän koulutuksen saanut ns. puolitumma ja silti
pyyhkeitä tulee! Mikä vikaa minussa on?
Ookkona tytär vai sulhanen?
Tuskin sinussa mitään vikaa on, jos rakkautta riittää. :)
Vikaa todellakaan ei kummassakaan ole, on vain se ennakkoluulo ja jummetun suuri! Miksi minä otin puheeksi palstalla nyt? Aikaa on kulunut vuosia ja rakensin ns. kylmän hyväksytyn liiton. Ja rakastin niin sitä miestä, että annoin mennä ja jatkaa hänen elämäänsä! Elikkä tälläistä elämä on kun........! Tiedän, mitä oikea rakkaus on ja miltä se maistuu, nyt en antaisi toisten elää elämääni!
Se oli vuosia sitten! Nuorena on niin vielä vaikutuksille altis. Muitten mielipiteet vaikuttavat, ja on helppo todistella, että nuori on väärässä ja tekemässä virhettä.
Nuori uskookin, koska vanhemmilla on enemmän elämänkokemusta. Ei nuorelle juuri koskaan tule mieleen, että vanhempi polvi ajaa ehkä vain omaa asiaansa neuvoillaan. Haluaisivat asioiden pysyvän muuttumattomina.
Nyt tekisit valinnan itse muita kuulematta.
Tsemppiä. Ehkä uusi tunne vielä on tulossa!
Siksipä kerroinkin sen tässä, ettei kukaan muu tekisi näin karkeaa "virhettä" itselleen ja rakkaalleen. Sillä kaksi sydäntä jos kuuluu yhteen ne etsii tavalla tai toisella toisiaan! Tulee paljon onnettomia jälkeen ja sivulle. Tiedän, että vaikka kuinka "häkkisi" on kultainen, ei se ruostumatta voi olla. Mutta se voi loistaa jos siinä onni on. Hyvää matkaa, Hyvää jatkoa kaikille jotka askartelee saman asian parissa. Vierellänne vain voi olla rakkaus, ei viha. Kiitos Pirta!
Olen sitä mieltä, että jokainen pitää yhteytää omiin vanhempiinsa sillä tavalla kuin se parhaiten käy. En estä miestäni soittamasta enkä myöskään käymästä omilla vanhemillaan. Omalle äidilleni soitan joka aamu ja varmistan, että kaikki on kunnossa.
Minä puolestani olen ihmetellyt, miksi isovanhemmat eivät ole kiinnostuneet lapsenlapsistaan? He juttelevat omista asioistaan ja omista harrastuksistaan. Omat mielipiteet tuodaan äänekkäästi julki ja muut mielipiteet torpetoidaan heti. Eli mitä vuorovaikutusta se on?
Tuskin mukava miniäni estää poikaani soittamasta. Jos minä todella olen heistä huolissani, niin soitanhan minä ja kysyn mitä kuuluu.
Tarkoitin kysymykselläni vain sitä, että ihanko totta on vanhempia ja lapsia, jotka eivät voi olla itsekseen toisilleen soittamatta päivääkään. Edellinen vastaaja sanoi soittavansa äidille joka aamu. Ilmeisesti äiti tarvitsee apua.
Me olemme terveitä eikä sellaista apua tarvita kummassakaan perheessä, että yhteyttä sen vuoksi pitäisi olla päivittäin.
Sekä minä että ikäiseni tuttavat ovat huomanneet, että saattaa mennä viikkoja, ennen kuin pojat soittavat, tyttäret kyllä useammin.
Miten me olemme poikamme kasvattaneet vai onko kysymys aivokurkiaisesta? Sillä kuten sanoin, ei appikaan soita!
Olen kahden pienen suloisen pojan mummo. Perhe asuu aika kaukana ja ikävä on näitä kullanmuruja.
Heillä on onneksi hyvä isä, minun poikani ja hyvä äiti, poikani puoliso.
Minulla on kokopäivätyö,oma perhe,joitain harratuksia, vähän omia menoja ja aika menee vain niin, että aika itsenäisesti elämme.
Toivoisin voivani olla enemmän avuksi, kun aika kuluu ja pojat kasvavat vauhdilla.Onko tämä ongelma kenellekään tuttu?