Takana toinen pariterapiasessio, tällä kertaa henkilökohtainen juttutuokio terapeutin kanssa. Yllätyin siitä kuinka terapeutti ei yrittänytkään vedättää parisuhteen pelastamisen suuntaan, olin luullut aina että ne siellä koitaa löytää oikeanmallista laastaria tai tukisidettä ensisijaisesti... mutta tää täti sanoikin että terapian yksi merkityksistä voi hyvin olla että eroprosessi ei johda mihinkään ikäviin seurauksiin ja tarpeettomiin konflikteihin.
Käytiin siinä sitten minun tunne - tai tunteettomus - historiaani läpi. Kun hän kysyi kuinka suurena todennäköisyytenä pidän eroa ja kuinka suurena sitä että jatkamme heitin lukemat 70% erolle ja 30% jatkamiselle. Mutta päätin että se 30% täytyy käydä huolella läpi, on tässä perheessä niin paljon hyviä asioita.
Kysymykseen siitä voisiko vaimoni muuttua jotenkin en osannut vastata. En osaa ajatella vaimoani niin "erilaisena" ettenkö haluaisi eroa. Mielestäni se muutoksen paikka on ensisijaisesti minussa ja vaimoni ikävät puolet ovat tosisijaisia, jotka lähinnä tukevat eroa tai niiden ominaisuuksien poistuminen mahdollista jäämistä.
Asia jonka huomasin äskettäin on että olen alkanut elää tunteideni mukaan muutaman viikon sisään. Hetkittäin tunnen jopa eläväni arjessa, suhde lapsiin on myös kohentunut jonkin verran... etenkin pienimmäinen taitaa nyt saada sen hellyyden jonka ennen olen vaimolleni antanut. Parisuhteen arki on pysynyt yllättävän saman vaikka eropuheet on alettu. Toisaalta seksi on vähenynyt... ennenkaikkea omasta haluttomuudestani. Ei loppunut, välillä haluan... noh. Tyhjentää kassini ja sillä siisti. Hellyys, suukotteleminen alkaa tuntua puoleltani väkinäiseltä. Vaimoni puolestaan haluaa jatkuvasti uida lähelle, joka muuten on ärsyttävää. Minulla alkaa olla pitkälti koskettelumitta täynnä ja siitä eteenpäin tunnen oloni aina vain epämukavammaksi ja epämukavammaksi - ja myös osoitan sen. Eikä vaimoni piittaa pätkääkään. Olen alkanut miettiä että kuunteleeko/havaitseeko hän minua ollenkaan? Usein tuntuu ettei. Tuntuu kuin olisin vaimolleni lähinnä hänen unelmiensa jatke enkä ollenkaan näin tunteva itseni.
Riitelemme nykyään enemmän. Vaimo roihahtaa aivan järjettömistä asioista. Ai, tein vääränlaista ruokaa? No voi jösses sentään, tein sentään sapuskaa. Lasten vaatteet väärässä järjestyksessä? Okei, sehän on puolen tunnin räyhäämisen arvoista. Minulle riiteleminen on välinpitämättömänä oloa. Ai on asiat kamalasti vai? No hui hirveetä, nyt maailma varmaan kaatuu.
Ihmettelen, hän sanoo haluvansa jatkaa kanssani ja rakastavansa minua mutta arki on muuttumassa pikkuhiljaa helvetiksi nais-hitlerin seurassa. Ääretön kontrolli päällä. Ja enhän minä sopeudu kontrolliin, en koskaan ole ollut "tottelevainen".
Huomaan päivittäin ajattelevani : "Taas lisää syitä eroon". Tänään niitä kertyi 12 kappaletta, jep - lasken niitä. Lasken toki toivoa antavia asioita. Niitä tuli 1 kappale, sekin kovin vaisu.
Toisaalta kun puhumme on nyt tarinoidemme sävy muuttunut yllättävän rationaaliseksi. Olen tyytyväinen siihen että vaimoni on sen tasalla että ero voi tulla ja jopa suunnittelee miten asiat menevät siinä tapauksessa. Paljastin hänelle myös pahimman pelkoni, eli siis sen että jos ero tulee hän muuttaa lasten kanssa jonnekin kauas. Kerroin että jos näin tapahtuu niin muutan todennäköisesti lasten perässä, työni ei ole läheskään niin merkityksekästä kuin noi muksut... Vaimoni tajusi että hän ei pääsisi välttämättä "karkuun" minua koskaan, se tuntui olevan hänelle melkoinen shokki. Toisaalta nyt hän ajattelee että tälle alueelle jääminen olisi ehkä näillä kuvioilla paras vaihtoehto.
Vaimoni on alkanut myös harrastamaan asioita. Sanoisin jopa että maanisella tavalla, kaikkea mahdollista. "Tahdon muuttaa itseäni" "Tahdon kokea asioita". Toisaalta johonkinhan se stressi pitää purkaa. Ja saipa tuo minut puhuttua myös tanssikurssille... joka itseasiassa oli ihan kivaa. Joukkoon mahtuu siis myös hyviä hetkiä, hetkiä jolloin tunnen itseni ihan hyväksi myös vaimon seurassa ja jonkinlaista yhteyttä.
Aika skitsofreenistä tämä touhu siis on. Yhtenä päivänä suunnitellaan yhteishuoltajuutta ja sitten illalla katsellaan millaiset kaakelit kylpääriin laitetaan kun remontti tehdään. Mutta ehkä se kuuluu asiaan; nyt elämme kahta elämänlinjaa joista toinen lopulta voittaa ja toinen sitten kuihtuu pölynä ilmaan. Kummallekin on kuitenkin suunnitelma.
Käytiin siinä sitten minun tunne - tai tunteettomus - historiaani läpi. Kun hän kysyi kuinka suurena todennäköisyytenä pidän eroa ja kuinka suurena sitä että jatkamme heitin lukemat 70% erolle ja 30% jatkamiselle. Mutta päätin että se 30% täytyy käydä huolella läpi, on tässä perheessä niin paljon hyviä asioita.
Kysymykseen siitä voisiko vaimoni muuttua jotenkin en osannut vastata. En osaa ajatella vaimoani niin "erilaisena" ettenkö haluaisi eroa. Mielestäni se muutoksen paikka on ensisijaisesti minussa ja vaimoni ikävät puolet ovat tosisijaisia, jotka lähinnä tukevat eroa tai niiden ominaisuuksien poistuminen mahdollista jäämistä.
Asia jonka huomasin äskettäin on että olen alkanut elää tunteideni mukaan muutaman viikon sisään. Hetkittäin tunnen jopa eläväni arjessa, suhde lapsiin on myös kohentunut jonkin verran... etenkin pienimmäinen taitaa nyt saada sen hellyyden jonka ennen olen vaimolleni antanut. Parisuhteen arki on pysynyt yllättävän saman vaikka eropuheet on alettu. Toisaalta seksi on vähenynyt... ennenkaikkea omasta haluttomuudestani. Ei loppunut, välillä haluan... noh. Tyhjentää kassini ja sillä siisti. Hellyys, suukotteleminen alkaa tuntua puoleltani väkinäiseltä. Vaimoni puolestaan haluaa jatkuvasti uida lähelle, joka muuten on ärsyttävää. Minulla alkaa olla pitkälti koskettelumitta täynnä ja siitä eteenpäin tunnen oloni aina vain epämukavammaksi ja epämukavammaksi - ja myös osoitan sen. Eikä vaimoni piittaa pätkääkään. Olen alkanut miettiä että kuunteleeko/havaitseeko hän minua ollenkaan? Usein tuntuu ettei. Tuntuu kuin olisin vaimolleni lähinnä hänen unelmiensa jatke enkä ollenkaan näin tunteva itseni.
Riitelemme nykyään enemmän. Vaimo roihahtaa aivan järjettömistä asioista. Ai, tein vääränlaista ruokaa? No voi jösses sentään, tein sentään sapuskaa. Lasten vaatteet väärässä järjestyksessä? Okei, sehän on puolen tunnin räyhäämisen arvoista. Minulle riiteleminen on välinpitämättömänä oloa. Ai on asiat kamalasti vai? No hui hirveetä, nyt maailma varmaan kaatuu.
Ihmettelen, hän sanoo haluvansa jatkaa kanssani ja rakastavansa minua mutta arki on muuttumassa pikkuhiljaa helvetiksi nais-hitlerin seurassa. Ääretön kontrolli päällä. Ja enhän minä sopeudu kontrolliin, en koskaan ole ollut "tottelevainen".
Huomaan päivittäin ajattelevani : "Taas lisää syitä eroon". Tänään niitä kertyi 12 kappaletta, jep - lasken niitä. Lasken toki toivoa antavia asioita. Niitä tuli 1 kappale, sekin kovin vaisu.
Toisaalta kun puhumme on nyt tarinoidemme sävy muuttunut yllättävän rationaaliseksi. Olen tyytyväinen siihen että vaimoni on sen tasalla että ero voi tulla ja jopa suunnittelee miten asiat menevät siinä tapauksessa. Paljastin hänelle myös pahimman pelkoni, eli siis sen että jos ero tulee hän muuttaa lasten kanssa jonnekin kauas. Kerroin että jos näin tapahtuu niin muutan todennäköisesti lasten perässä, työni ei ole läheskään niin merkityksekästä kuin noi muksut... Vaimoni tajusi että hän ei pääsisi välttämättä "karkuun" minua koskaan, se tuntui olevan hänelle melkoinen shokki. Toisaalta nyt hän ajattelee että tälle alueelle jääminen olisi ehkä näillä kuvioilla paras vaihtoehto.
Vaimoni on alkanut myös harrastamaan asioita. Sanoisin jopa että maanisella tavalla, kaikkea mahdollista. "Tahdon muuttaa itseäni" "Tahdon kokea asioita". Toisaalta johonkinhan se stressi pitää purkaa. Ja saipa tuo minut puhuttua myös tanssikurssille... joka itseasiassa oli ihan kivaa. Joukkoon mahtuu siis myös hyviä hetkiä, hetkiä jolloin tunnen itseni ihan hyväksi myös vaimon seurassa ja jonkinlaista yhteyttä.
Aika skitsofreenistä tämä touhu siis on. Yhtenä päivänä suunnitellaan yhteishuoltajuutta ja sitten illalla katsellaan millaiset kaakelit kylpääriin laitetaan kun remontti tehdään. Mutta ehkä se kuuluu asiaan; nyt elämme kahta elämänlinjaa joista toinen lopulta voittaa ja toinen sitten kuihtuu pölynä ilmaan. Kummallekin on kuitenkin suunnitelma.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Luin vasta nyt vastauksesi noihin aikaisempiin ja omaankin kysymykseeni. Hienoa että "sinisilmäinen" vaimosi on herännyt rakastamaan itseään ja alkanut harrastaa. Toivon hänelle kovasti tsemppiä ja vahvuutta jaksaa jatkossakin luottaa itseensä ja ihmisiin. Toivon myös että saatte eronne hoidettua asiallisesti niin, ettei lapset kärsi.
Lisäksi toivon suomalaisilta miehiltä (ja naisiltakin joo) jatkossa vähemmän itseanalyysia ja oman napanöyhdän lapsekasta pyörittelyä. Sori en nyt vain osaa tätä kauniimmin sanoa. Kasvakaa aikuisiksi.
"Sori en nyt vain osaa tätä kauniimmin sanoa. Kasvakaa aikuisiksi."
Se on hyvä kun heittää tollasen sloganin joka ei tarkoita loppukädessä yhtään mitään konkreettista.
Ihan vaan oman itsesi parhaaksi - ja meitä muita huvittaaksesi - voisit koittaa analysoida tuon "kasvakaa aikuiseksi"-teesisi todellista sisältöä. Mitä se aikuisuus sitten on mielestäsi?
Annan oman mielipiteeni:
Aikuisuus on vastuunkantoa ja rationaalisia päätöksiä joissa luovitaan tälläisissä tapauksissa monen pahan ja vain muutaman hyvän asian tiimoilla.
Mitä muuta se terapia on paitsi vastuunkantoa? Siinä käännytään sellaisen ihmisen puoleen jolla on kokemusta ja kykyä kaivaa ihmisistä se paras ratkaisu esiin. Ei muuttua ratkaisuiksi, mutta osoittaa suuntaviittoja. Meille terapialla on kaksi selkeää merkitystä : A) Yrittää pelastaa perhe eheänä tai B) tehdä erosta sekä lapsille että parille mahdollisimman vähän rikkirepivä ja rajoittaa vahinkoja.
Saattaa hyvinkin olla että terapiassa ei ilmene mitään mitä emme (tai minä en) jo entuudestaan tietäisi. Mutta entä jos näin ei olekaan tapaus? Onko "aikuismaista" kävellä vaihtoehtojen ohi tarkistamatta onko omissa ajatuksissa ja linjauksissa jotain vikaa tai jättänyt jotain huomiotta? Ei mielestäni. Oikeasti aikuinen ihminen on NÖYRÄ (ei nöyristelevä - vaan nöyrä) sille että kukaan ei ole täydellinen ja apu kelpaa. Ainakin itselleni terapeutti antoi oleellista tietoa lapsista; heille vanhempien ero ei ole kova isku, vaan vasta vanhemman/vanhempien menetys on haitaksi, samoin kuin se että parisuhde ei lapsille merkitse paljoakaan mutta se suhtautuminen jota erossa olevat vanhemmat osoittavat toisiaan kohtaan merkitsee paljon. Tämä tieto yksistään on arvokas minulle ja sen takia on kannattanut käyttää ne vajaa kolme tuntia jotka muuten eivät maksaneet centtiäkään.
Sikäli kun ymmärrän ajattelet että ihmisen pitäisi olla aikuisena kaikkivoipa, kaikennäkevä, täysin itsetietoinen ilman tarvetta harkita tai miettiä omia motiivejaan ja toiveitaan. Jos osuin oikeaan niin pakko sanoa että lapsellisempaa en ole pitkiin aikoihin kuullut, noin aikuisista ajattelevat lähinnä 2-5 vuotiaat lapset.
Mutta, selitä toki oma näkemyksesi "kasvakaa aikuisiksi" mallistasi jos sinulla jotain todellista pihviä on tarjota tarjoamallesi menúlle?
Älyllistäminen on hieno puolustusmekanismi, mutta tässä tapauksessa se ei nyt tehoa, sillä sinulla on ongelma, ei minulla.
Sulla on kova tarve (yli)tulkita asioita, kuten minunkin sanojani. Jos ja kun se ei kuitenkaan johda mihinkään, kannattaisi ehkä joskus koettaa toista, vanhanaikaisempaa keinoa. Mitäpä jos puhuisit suoraan? Antaisit vaikka vaimollesi nämä vuodatuksesi, mitä olet tänne suoltanut? Luulen että se olisi paras lahja, mitä voisit hänelle antaa.
Katsos kun aikuiset ihmiset erottaa lapsista siinä, että aikuiset osaavat erottaa toisistaan omat ja toisten tarpeet, ja joskus - tilanteen niin vaatiessa - asettaa ne toisten tarpeet jopa omien mielihalujen ja mielipahojen yläpuolelle.
Kuka sanoi, että parisuhteessa pitäisi olla joku ihmeellinen tunne päällä? Tuskin sitä on vaimollasikaan. Oletettavasti hän vain yrittää pitää perheenne koossa.
Lue nyt tekstisi hyvä mies ja mieti kuka on itsekäs. Vaimoasi kohtaan et tunne mitään, mutta lapsiasi kyllä. Johtuisiko kenties siitä että lapsesi ovat geneettisestikin osa itseäsi ja vaimosi ei... lisäksi puhut itsestäsi jo monikossakin....
uh, suoraan sanottuna vaikutat ihmiseltä joka on saanut elämässään liian vähän ns. turpiin - ja puhun nyt sanan kuvainnollisessa merkityksessä. Mutta ei se mitään, kyllähän ihminen elämäänsä ongelmia saa, jos on draaman tajua.
"Älyllistäminen on hieno puolustusmekanismi"
Paskat, se on asian runnomista sellaiseksi että se voi toimia, oikeaan perspektiiviinsä.
"Katsos kun aikuiset ihmiset erottaa lapsista siinä, että aikuiset osaavat erottaa toisistaan omat ja toisten tarpeet, ja joskus - tilanteen niin vaatiessa - asettaa ne toisten tarpeet jopa omien mielihalujen ja mielipahojen yläpuolelle."
Kuulostaa tutulta.
Hei, tätähän mä just nyt teenkin. Melkein itse kirjoittanut tuon kappaleen. Okei, saatan olla niin tyhmä etten havaitse missä kohtaa tää ei toimi ton mallin mukaan - mutta enivei, koitan.
"Mitäpä jos puhuisit suoraan?"
Ja niinhän täällä oikeasti onkin tehty. Vaimoni tietää asian tolan.
"Kuka sanoi, että parisuhteessa pitäisi olla joku ihmeellinen tunne päällä?"
Minä. Ehdottomasti minä sanon niin, ei välttämättä kokoaikaa - mutta silleen että tunnistaa tunteidensakin perusteella kumppaninsa. Joka tähän ei usko ja tätä tavoittele on jo menettänyt jotain ihmisyydestään.
"Lue nyt tekstisi hyvä mies ja mieti kuka on itsekäs."
Onneksi itsekkyys ei ole rikos. Ei edes synti eikä välttämättä paha asia. Kyllä, minä olen ehdottomasti itsekäs. Tahdon itselleni tunteita kumppaniani kohtaan, etsin niitä. Joko tästä suhteesta jotain outoa kautta tai sitten sellaisen kumppanin jota kohtaan tunnen jotain - jos tässä suhteessa ei mitään herää.
Tahdon myös ehdottomasti pitää edes pienen hitusen itsestäni oikeudenmukaisena ja hyväntahtoisena ja rehellisenä. Olkoon sekin itsekästä.
Ja kyllä, tahdon päteä. Ehdottomasti tahdon netissä päteä kuinka edes tämä yksi ero hoidetaan OIKEIN, ja kuinka voin kertoa kokemuksesta myös muille.
Itsekkyys ei ole syntiä. Itsekkyys on motiivi joka itseasiassa pyörittää tätä maailmaa. Teen taas sen mitä vihaat: Älyllistän. Heitetään eettisen filosofian puolelle - positiivisessa itsekkyydessä ei ole välttämättä häviäjää vaan kaikki toimivat itsekkäästi - mutta tuhoamatta toisiaan. Juuri tuota itsekkyyden muotoa aion harrastaa niin pitkälle kuin mahdollista. Aloitin vajaa kuukausi sitten rehellisyydellä.
Et saanut minua kiinni mistään muusta kuin inhimillisyydestä, siitä samasta mikä sinäkin pohjimmiltasi olet. Altruistinen olen vain lapsiani kohtaan hetkittäin.
"uh, suoraan sanottuna vaikutat ihmiseltä joka on saanut elämässään liian vähän ns. turpiin - ja puhun nyt sanan kuvainnollisessa merkityksessä. Mutta ei se mitään, kyllähän ihminen elämäänsä ongelmia saa, jos on draaman tajua."
Tässä hupaisaa on se että mä nyt en edes havaitse elämässäni suurempaa ongelmaa, vaan sille on jo luotu ratkaisuedellytykset jotka etenee nyt prosessina, mahdolliset lopputuloksetkin on jo tiedossa.
Onko sulla joku ideologia että kärsimys kirkastaa ihmisen? Pahasti vaikuttaa siltä. Kärsimyksessä ei ole mitään hyvää, vasta siinä jos sen osaa itselleen analysoida toimiviksi ratkaisuiksi on jotain. Mutta se onkin taas jotain muuta kuin kärsimystä, se on henkinen prosessi joka suojelee kärsimykseltä.
Ihmettelen, miksi sä yleensäkään vaivaudut?
Härskisti heitän että joko oot ottanut vastaavassa tilanteessa pahasti nenääsi ja vuodatat muhun antipatiaa siitä mihin mä en ole syyllinen tai sitten havaitset alitajunnassasi jotain mitä haluat - henkisesti sopivan kumppanin. Tai kenties molempia.
sulla on hyvät kirjoitukset. Jatka samalla lailla nii lupulta hyvin käy....
En minä vihaa älyllistämistä, mutta silloin kun siitä tulee puolustusmekanismi se käy ihan hemmetin rasittavaksi. Sun ongelmasi oli tunteettomuus, mutta entäs jos tunteissa ei olekaan mitään älykästä?
Eikä mulla ole mitään ideologiaa. Kärsimyksessä on vain se puoli, että kun on kerran polttanut sormensa kuumalla levyllä, oppii ehkä ettei tunge niitä enää sinne ja jos oikein hyvin käy, oppii arvostamaan myös kylmiä levyjä.
Juu been there, done that. Terapiatkin on kivoja, kun muistaa ettei tee niistä uskontoa ja muistaa että Suomessa terapeutiksi voi ryhtyä ihan kuka tahansa.
Ali- ja ilmitajuntani toimii sen verran hyvin, etten jaksa sun flirteistäsi provosoitua. Parempaa huomista teidän perheelle, yhdessä tai erikseen.
Mutta ilman sitä kuumaa levyä ei saa keiteltyä hyvää tai huonoa soppaakaan. Siksi kuuma levy on edelleen arvostuksessa korkeammalla. Se ei tarkoita ettäkö sitä pitäisi väkisin räplätä tai jopa nuolla, mutta sitä pitää käyttää oikein.
Se mitä en ymmärrä vieläkään mikä perimmäinen viestisi aikuistumisen suhteen jota tässä tapauksessa voisi soveltaa, konkretttisesti? Sinulla kun tuntuu olevan sitä kapasiteettia käsitellä asiaa - jospa siis ihan oikeasti tekisit niin?
Siispä provo; herätyksen vuoksi.
Assertiivisuutesi on oikean elämän vastaista. Kyllä se tietenkin omalla tavallaan toimii, toimiipa hyvinkin samalla tavalla kuin haalea kaurapuuro vie nälän.
Kysyin sinulta aiemmin, miksi ylipäätään aloit olla vaimosi kanssa, jos tunteita ei ole? Etkö ole ottanut vastuuta elämästäsi?
Vastasit tavalla, joka mielestäni paljasti että sinulla on taipumus vierittää vastuu omista ratkaisuistasi ja tunteistasi muiden niskaan (aikaisemmat huonot valinnat, vaimon sinisilmäisyys jne.).
Varmasti 90% ihmisistä on jossakin elämänvaiheessa epätyydyttävässä suhteessa, on ollut aina ja on aina oleva, perustui parinmuodostus ihan mihin - rahaan, rakkauteen, sopimukseen, kulisseihin, astrologiaan jne - hyvänsä. Varmaan 90% suhteista solmitaan myös silloin kun ihminen on heikoimmillaan. Miksi ihmeessä kovin itsetyytyväinen ihminen parisuhteeseen haluasikaan, sehän vaatii aina ikäviä kompromisseja.
Aikuisuutta on kantaa vastuu niistä päätöksistä, mitä on elämässään tehnyt, huonoistakin, silloin kun ne koskevat myös muita ihmisiä ja silloin kun olisi itsetyytyväisyyttä porhaltaa myös vapaana kuin taivaan lintu.
Se on julmaa, tylsää ja harmaata, mutta sellaista elämä aika usein on. En usko, että vaimosi mitenkään erityisen ihmeellisesti rakastaa sinua. Hän haluaa vain turvata ja säilyttää, sillä säilyttäminen - ei haikailu - on äitien tehtävä.
Kaipasit konkreettista apua. Ajattelepa sitten vaikka jotain muuta, rakastettavampaa vaihtoehtoa vaimosi tilalle. Jotain ihmeellisen ihanaa, täydellisen sopivaa, mieletöntä...ennen kuin huomaatkaan on joku tavallinen tyllerö kasvanut epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Aivan samoin jos annat vaimon mielessäsi ärsyttää, ärsytys kasvaa kasvamistaan ja koko ämmästä tuleekin ennen pitkää silmissäsi varsinainen noita.
Näetkös, sinä olet kuin oletkin tunteittesi herra? SINÄ TEET NE IHAN ITSE.
sie kirjoitat hyvin. Oli ilo lukea tekstiäsi :-)
Muuhun en kommentoi...