Erosin silloisesta avovaimostani kesäkuun alussa, kolme ja puoli kuukautta sitten, suhteemme oli monelta osin sairas ja ilman mitään toivoa paremmasta. Jokainen päivä oli enemmän tai vähemmän täynnä henkistä väkivaltaa.
Päätös erosta oli yhteinen, sillä hänkin tajusi, ettei toivoa ollut. Eksäni olisi halunnut olla joissakin väleissä eron jälkeen, mutta en suostunut hänen ehdotukseensa. Eropäätöksemme jälkeen hän koetti 'näyttää' minulle, kehui uusilla jätkillään ja pyrki satuttamaan minua, onnistuikin siinä.
Noh, onneksi pääsin muuttamaan suht pian omilleni, elämässäni tapahtui paljon hyviä asioita (mm. sain opiskelupaikan). Käsittelin suhdetta ja eroa hyvin paljon, löysin paljon mielekästä tekemistä ja pystyin aloittamaan uuden, onnellisen elämän. Nyt naurattaa, miten saatoinkin olla niin naiivi ja tossu (yleisesti minua pidetään vahvana miehenä, jolla on hyvä itsetunto), hävettää, että anoin eksäni pompotella ja määräillä minua.
Kun näin kyseisen naisen kuukausi sitten, hän itki, oli ihan rikki ja katui mulle tekemiään ilkeyksiä, katui uutta laastarisuhdettaan ja sitä, ettei ollut asioita käsitellyt.
Vaikka elämäni onkin kohdillaan ja pystyin jättämään kipeät asiat taakseni, niin silti ikävä kalvaa minua lähes joka päivä. Tiedän kuitenkin, että eropäätös oli oikea ratkaisu ja lopullinen sellainen. En voisi taikka haluaisi ikinä palata samaan, en koskaan. Silti aika jotenkin kultaa muistot, ja minulla on ikävä häntä.
Kysymys kuuluukin: mitä voisin tehdä, jotta saisin lopullisesti jätettyä tuon kipeän ja vaikean ajan taakseni?
Päätös erosta oli yhteinen, sillä hänkin tajusi, ettei toivoa ollut. Eksäni olisi halunnut olla joissakin väleissä eron jälkeen, mutta en suostunut hänen ehdotukseensa. Eropäätöksemme jälkeen hän koetti 'näyttää' minulle, kehui uusilla jätkillään ja pyrki satuttamaan minua, onnistuikin siinä.
Noh, onneksi pääsin muuttamaan suht pian omilleni, elämässäni tapahtui paljon hyviä asioita (mm. sain opiskelupaikan). Käsittelin suhdetta ja eroa hyvin paljon, löysin paljon mielekästä tekemistä ja pystyin aloittamaan uuden, onnellisen elämän. Nyt naurattaa, miten saatoinkin olla niin naiivi ja tossu (yleisesti minua pidetään vahvana miehenä, jolla on hyvä itsetunto), hävettää, että anoin eksäni pompotella ja määräillä minua.
Kun näin kyseisen naisen kuukausi sitten, hän itki, oli ihan rikki ja katui mulle tekemiään ilkeyksiä, katui uutta laastarisuhdettaan ja sitä, ettei ollut asioita käsitellyt.
Vaikka elämäni onkin kohdillaan ja pystyin jättämään kipeät asiat taakseni, niin silti ikävä kalvaa minua lähes joka päivä. Tiedän kuitenkin, että eropäätös oli oikea ratkaisu ja lopullinen sellainen. En voisi taikka haluaisi ikinä palata samaan, en koskaan. Silti aika jotenkin kultaa muistot, ja minulla on ikävä häntä.
Kysymys kuuluukin: mitä voisin tehdä, jotta saisin lopullisesti jätettyä tuon kipeän ja vaikean ajan taakseni?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se mitä itsekki tuossa kirjoitit että aika kultaa muistot... Eikä tuohon unohtamiseen ja suhteen jättämiseen taakase auta mikään muu parhaiten kuin Aika. Paras kun ei heti aloita uutta suhdeta korjaamaan entistä. Se voi vain pahentaa asiaa. Parin vuoden päästä olet viisaampi !!
Miksi ette silloin menneet vaikka parisuhdeneuvojalle? Ai eikun jaa olettekin nuoria kai..?
Aika auttaa. Mutta olisi asiat voinut parempaankin saada, jos kummallakin olisi ollut halua. Ja anteeksi antoa.
Nuoria kumpikin..
Parisuhdeneuvoja ei kenties olisi ollut paras vaihtoehto, kummallakaan ei ollut voimia lähteä sellaiseen. Eikä kyllä kadutakaan yhtään, ettei menty.
Kyse ei ollut siitä, eroaisimmeko me vai emme, vaan siitä, koska eroaisimme. Kuulostaa mahdollisesti typerältä, mutta oli ainoa järkevä ratkaisu siinä tilanteessa.
Itselläni on vähän vastaava tilanne... Siis erosimme keväällä (suhdetta takana 5 vuotta avioliitto). Kivusta, surusta ja tuskasta huolimatta pääsin hyvin omaan elämääni kiinni. Käsittelin eroani jopa terapiassa, työstin ja pohdiskelin, otin aikaa itselleni ja rakensin omaa elämääni uudestaan. Toisella oli jo uusi bööna kierroksessa ja koko eron käsittely jäi kännien vetämisen tasolle.
No, käytännön syistä tapasimme nyt loppukesästä uudestaan ja minä olin heikompi kuin sinä. Halusin vielä yrittää pelastaa suhteemme ja annoin toiselle mahdollisuuden. Tuin ja ymmärsin ja kuuntelin, kunnes tilanne päätyi tismalleen samaan jamaan kuin keväälläkin. Suhteemme oli eron myötä jo niin rikki ja toisaalta itse olin muuttunut niin paljon, että ainoa koossa pitävä voima oli tottumus ja tutun ihmisen tuoma turvallisuus. Mutta eihän niillä eväillä kriisejä selvitetä.
Aika kultaa muistot ja tuttuun pahaan on helpompi palata kuin mennä rohkeasti tuntemattomaan hyvään... Normaaliin eroprosessiin kai kuuluu se vaihe, jolloin on valmis maksamaan mitä tahansa saadakseen tutun elämänsä ja ihmisen takaisin. Silloin kannattaa kuitenkin pistää jäitä hattuun ja kirjoittaa itselleen lista niistä syistä, joiden vuoksi alunperin erosikin. Vain keitto paranee uudelleen lämmittämällä.
"Kyllä sinä muistat, miten katse viiltelee. Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee. Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen. Anna mun olla ja unohtaa."