Elän hyvin vaikeassa mokusuhteessa. En jaksa tässä eritellä yksittäisiä ongelmia, vaan tyydyn kertomaan millainen tilanne päällisin puolin on.
Olemme olleet jo monia vuosia naimisissa ja lapsiakin on. Alussa riitelimme "tasa-arvoisesti" eli minäkin osallistuin siihen täysin siemauksin, mutta ajan kuluessa mies alkoi alistamaan minua vähitellen sellaiseen rooliin, jossa tehtäväni on olla pelkkä vastaanottaja. Hän jyrää ylitseni kaikessa. Hän on ikäänkuin se ihminen, joka elää - minä vain hiirulainen, jonka pitää juosta vikisemättä.
Olen antanut itsestäni pois jo luvattoman paljon. Skaala on laaja ihan käytännön oikeuksista (esim. uiminen) tunneasioihin eli en saa osoittaa edes omistavani negatiivisia tunteita saati että voisin niitä avoimesti ilmaista. Heti tulee satikutia, jos olen vain hieman murheissani tai nyreissäni jostain minulle ikävästä asiasta.
Olen syntyjäni tavattoman huono näyttelijä ja minulle on vieläkin vaikeaa peittää todelliset tunteeni ja mielipiteeni, mutta vähitellen olen edistynyt niin paljon, että pystymme elämään aina silloin tällöin lyhyitä aikoja ilman ongelmia, koska näyttelen tyytyväistä.
Sisimmässä olen kuitenkin äärimmäisen tyytymätön elämääni, joka on muodostunut lähes täydelliseksi kaksoiselämäksi, ainakin tunnetasolla. Haluaisin muutoksen tähän tilanteeseen, mutta ainoa mahdollinen pakotie on poislähteminen, sillä mies ei ikipäivänä suostuisi sekuntiakaan kallistumaan kuuntelemaan minua ja - hyi kauhistus - miettimään omia virheitään ja niiden mahdollista korjaamista.
Vuosia olen käyttänyt purkautumiskanavana netin keskustelupalstoja, mutta se on vaikeaa, koska heti päälleni hyökätään kahdelta taholta. Toiset ovat niitä, jotka syyttävät minua mokuavioitumisesta ja käskevät lähtemään heti pois ymmärtämättä lainkaan tilanteen vaikeutta. Vielä pahempia ovat ne moku-ihannoija-pehmot, jotka hyökkäävät kimppuuni mieheni tapojen ja kulttuurin arvostelusta, ja tähän joukkoon kuuluu valitettavasti suuri osa eri palstojen moderoijista, jotka jopa deletoivat apua huutavan viestejä!!!
No, itse asiaan. Etsin siis kohtalotovereita. Naisia, jotka ovat eläneet tai yhä elävät epätyydyttävässä mokuliitossa kaikkine siihen liittyvine erityispelkoineen. Tällä palstalla tuskin voimme jakaa kokemuksia ja tukea toisiamme, mutta olisiko kiinnostuneita vaikka oman sisäisen groupsin perustamiseen?
Toisaalta saatan tarvita jolloinkin käytännön apua (kuten te toisetkin), mutta etupäässä kaipaan kipeästi henkistä tukea. Ehkä vinkkejäkin kuinka selvitä käytännön elämän tilanteista.
Olemme olleet jo monia vuosia naimisissa ja lapsiakin on. Alussa riitelimme "tasa-arvoisesti" eli minäkin osallistuin siihen täysin siemauksin, mutta ajan kuluessa mies alkoi alistamaan minua vähitellen sellaiseen rooliin, jossa tehtäväni on olla pelkkä vastaanottaja. Hän jyrää ylitseni kaikessa. Hän on ikäänkuin se ihminen, joka elää - minä vain hiirulainen, jonka pitää juosta vikisemättä.
Olen antanut itsestäni pois jo luvattoman paljon. Skaala on laaja ihan käytännön oikeuksista (esim. uiminen) tunneasioihin eli en saa osoittaa edes omistavani negatiivisia tunteita saati että voisin niitä avoimesti ilmaista. Heti tulee satikutia, jos olen vain hieman murheissani tai nyreissäni jostain minulle ikävästä asiasta.
Olen syntyjäni tavattoman huono näyttelijä ja minulle on vieläkin vaikeaa peittää todelliset tunteeni ja mielipiteeni, mutta vähitellen olen edistynyt niin paljon, että pystymme elämään aina silloin tällöin lyhyitä aikoja ilman ongelmia, koska näyttelen tyytyväistä.
Sisimmässä olen kuitenkin äärimmäisen tyytymätön elämääni, joka on muodostunut lähes täydelliseksi kaksoiselämäksi, ainakin tunnetasolla. Haluaisin muutoksen tähän tilanteeseen, mutta ainoa mahdollinen pakotie on poislähteminen, sillä mies ei ikipäivänä suostuisi sekuntiakaan kallistumaan kuuntelemaan minua ja - hyi kauhistus - miettimään omia virheitään ja niiden mahdollista korjaamista.
Vuosia olen käyttänyt purkautumiskanavana netin keskustelupalstoja, mutta se on vaikeaa, koska heti päälleni hyökätään kahdelta taholta. Toiset ovat niitä, jotka syyttävät minua mokuavioitumisesta ja käskevät lähtemään heti pois ymmärtämättä lainkaan tilanteen vaikeutta. Vielä pahempia ovat ne moku-ihannoija-pehmot, jotka hyökkäävät kimppuuni mieheni tapojen ja kulttuurin arvostelusta, ja tähän joukkoon kuuluu valitettavasti suuri osa eri palstojen moderoijista, jotka jopa deletoivat apua huutavan viestejä!!!
No, itse asiaan. Etsin siis kohtalotovereita. Naisia, jotka ovat eläneet tai yhä elävät epätyydyttävässä mokuliitossa kaikkine siihen liittyvine erityispelkoineen. Tällä palstalla tuskin voimme jakaa kokemuksia ja tukea toisiamme, mutta olisiko kiinnostuneita vaikka oman sisäisen groupsin perustamiseen?
Toisaalta saatan tarvita jolloinkin käytännön apua (kuten te toisetkin), mutta etupäässä kaipaan kipeästi henkistä tukea. Ehkä vinkkejäkin kuinka selvitä käytännön elämän tilanteista.
Vastaukset 34
Vanhimmat
viehätys on lukea kuinka tosi miehestä tuleekin vuosien kuluessa alistajasika. ensin haukutaan suomipojat lyttyyn ja otetaan äijä jostain machokulttuurista ja ollaan alussa tyytyväisiä kun se ei ole mikään nynny tohvelisankari. sitten vuosien päästä aletaan kummasti kaipaamaan kuitenkin sitä "nynnyä", jossa saikin elää tasa-arvoisessa suhteessa ...
machokulttuurien naiset on kasvatettu alempiarvoiseen rooliin eivätkä he muusta tiedä. suomi on tasa-arvoinen maa, joten on hämmästyttävää lueskella mitä kaikkea naiset aluksi sietävät, mutta kuinka kauan?
ainoat mahdollisuudet ovat tyytyä tähän alempaa tottelevaan osaansa tai vaihtaa äijä johonkin tasa-arvoisesta maasta olevaan
On varmaan yksi ikuisuuskysymys miksi suomineidot haksahtavat helposti suklaasilmiin. Syitä on varmasti monia, mutta tässä yksi itse kokemani.
Minä olen hyvin nuoresta saakka ihaillut perinteistä perheenemännän roolia, jossa äiti häärää kaiket päivät pullantuoksuisessa keittiössä ja hoitaa lapsikatraan siivoon kuntoon ennenkuin isä palaa illan suussa leipätyöstään. Vaikka sain koulussa pelkkiä kiitettäviä, kammosin ajatusta pitkästä opiskelu- ja työurasta aikaisine nousuineen, lasten hoitoon kiikuttamisineen ja kotoa poissa olemisineen.
Niinpä aikanaan rakastuin silmittömästi mieheen, joka ihastuttavan olemuksensa lisäksi takasi minulle jo kulttuuritaustaltaan mahdollisuuden arvostettuun asemaan kotiäitinä. Suomalaisten miesten joukosta olisi ollut erittäin vaikea löytää miestä, joka olisi mielellään ryhtynyt perheen ainoaksi elättäjäksi.
Tänään tiedän erehtyneeni pahan kerran. Ensinnäkin on käsitykseni kotiäitiydestä naisen ainoana elämän tehtävänä muuttunut, sillä olen oppinut kantapään kautta ymmärtämään miten suuri edistysaskel ihmiskunnan ja naisen aseman kehityksessä on ollut naisten astuminen opinto-, työ- ja yhteiskunnalliseen elämään.
Kipeintä on ollut sen ymmärtäminen, ettei pelkällä kodinhoidolla saavuteta puolison arvostusta ja kunnioitusta. Ennen luulin, että mies joka saa vaimoltaan hyvää hoitoa kuin lapsi äidiltään, arvostaisi tällaista naista todella paljon, mutta eihän se niin mene! Mies voi kyllä rakastaa tällaista naista ja arvostaa häntä nimenomaan kodinhoitajan ja palvelijan osassa, mutta ei sinä ihmisenä ja persoonana, joka tuo nainen on vaimon roolinsa ulkopuolella.
Tiedän, etten ole ainoa nainen, joka tähän samaan salakuoppaan on astunut. "Äijä jostain machokulttuurista" tuntuu lupaavalta perheenpäältä, joka huolehtii elatuksesta ja turvallisesti määrää kaapin paikan. Uskokaa tai älkää, mutta yhä edelleen tietty joukko naaraista kaipaa urosta suojakseen.
Tämän hieman nöyryyttävän tunnustuksen kirjoitan yksinomaan siinä toivossa, että voisin kenties auttaa jotakuta toista heräämään harhakuvitelmistaan ennenkuin on liian myöhäistä. Vaikka voi olla houkuttelevaa elää turvattua elämää suuren lapsikatraan äitinä toisesta kulttuurista olevan "tosimiehen" kanssa, niin sillä on myös hintansa.
Suosittelen tutustumaan kunnolla miehen kotipuoleen ENNENKUIN menee naimisiin ja ainakin ehdottomasti ennenkuin hankkii ensimmäistäkään lasta! Tutustumiseen ei yksi lomamatka riitä, vaan pitäisin 6kk oleskelua vähimmäisvaatimuksena.
On pettävää kiinnittää yksinomaan huomiota sikäläisten naisten mahdolliseen iloisuuteen. Se on heille luonteenominaista eikä kerro mitään heidän todellisesta asemastaan ja ajatuksistaan. Jos he ovat tyytyväisiä oloihinsa ja voivat siitä iloita, niin muista kuitenkin, että SINÄ et ole kuten he! Olet kasvanut aivan erilaisissa oloissa etkä välttämättä pysty suhtautumaan asioihin ollenkaan samalla nöyryydellä kuin he.
Olen nähnyt miten tuollaisessa kulttuurissa elävä nainen on nöyryyttävän ja henkilökohtaista vapautta loukkaavan kokemuksen jälkeen aivan tyyni ja lopulta hymyillen toteuttaa sen mitä äsken ei itku kurkussa olisi suurin surminkaan halunnut tehdä. Pystytkö itse suomalaisena samaan?
Minusta siis koko asian ydin ei ehkä olekaan siinä, että millainen mies on ja millaisesta kulttuurista hän on lähtöisin, vaan pointti on siinä miten pitkälle itse pystyn sopeutumaan tuohon kulttuuriin ja sen asettamiin vaatimuksiin. Kyse ei todellakaan ole jostain erilaisista keittoresepteistä tai tervehtimistavoista, vaan syvälle sisimpään pureutuvista odotuksista, joiden noudattaminen saattaa alkuviehätyksen jälkeen tuntua aivan ylivoimaisilta.
Toivoisin että myös täällä kirjoittava ja onneaan hehkuva part-out lukisi sinun viestisi. Se on hyvin realistinen ja opettavainen. On käsittämätöntä miten vielä lapsenkengissä taapertava koulutyttö kertoilee "miehestään" jonka on tavannut netissä ja yhden kerran oikeasti, ja sitten vielä uskoo varmaan itsekin olevansa naimisissa tämän kanssa. Kylmä kiukku nousee pintaan kun lukee tuollaista, ei lapsen elämään kuulu musta mies umpivieraasta kulttuurista. Ei 15-vuotiaalla voi olla riittävästi realistista tietoa kehitysmaan olosuhteista vaikka niin luuleekin. -Ehkä saat hänet järkiintymään tällä asiallisella ja varmasti todenmukaisella kirjoituksellasi!
Analysoit todella hyvin tuota perinteisen perheenädin aseman vetovoimaa. Olen myös huomannut, että monella naisella juuri tuo mahdollisuus perinteisen kotirouvan asemaan on se mikä ulkomaalaisissa kiehtoo. Toinen samaan liittyvä asia on se, että nuo naiset haluaisivat usein monia lapsia ja mieluusti nuorena. Suomalaisista miehistä on melko vaikea löytää samoin ajattelevia, mikäli ei ole esim. uskovainen.
Saman huomion olen myös tehnyt paikallisten naisten iloisuudesta. Mielestäni monissa maissa tuo iloinen käytös on lähinnä kohteliaisuutta ts. tytöille (ja pojillekin) opetetaan, että iloisuus on ns. hyvää käytöstä ja varsinkin vieraiden läsnäollessa pitää olla iloinen, vaikka mieli olisikin maassa. Samoin tiettyä eloisuutta arvostetaan. Itse asiassa luin joku aika sitten jutun Keski-Eurooppalaisesta psykiatrista, joka sanoi Lähi-Idästä tulleiden potilaiden masennuksen diagnosointi on todella vaikeaa, koska heidän käytöksensä on eurooppalaisen mittapuun mukaan erittäin eloisaa, vaikka sisimmässän olisivatkin pahasti masentuneita.
Ymmärrän tilanteesi, sillä oma suhteeni meni juuri tuohon hiljalleen. On todella hyvä, että olet havahtunut siihen, että sinun ei tarvitse kestää tuollaista ja että et ole ihan lannistettu.
Meidän suhteemme koki niin meistä riippuvia kuin riippumattomia kolahduksia useaan otteeseen, joten en sanoisi, että kaikki ongelmat johtuivat meistä kahdesta tai hänen käyttäytymisestään ja henkisestä painostuksesta, mutta suurin osa. Aluksi mies ei ollut niin mustasukkainen, kontrolloiva, alistava ja joka-asiasta valittava kuin parin vuoden jälkeen. Jaksoin sitä valitustakin sitten vielä pari vuotta. Pahinta se oli kun asuimme yhdessä. Siis siinä vaiheessa alkaa kyllä hälytyskellot soida, jos ongelmana on esimerkiksi jokin esine, jonka olen siivotessa siirtänyt ja kuinka saan kuulla siitä huudon ja syyttelyn kera. Tai kuinka minua aletaan lyödä ja potkia jonkin ihan vähäpätöisen asian takia. Muistan vaan kuinka mietin, että kyllä minun pitäisi saada enemmän arvostusta ja kunnioitusta ja kuinka minä en ole pelkästään se ruokaa nainen kotona, joka ei saisi oikeastaan mennä minnekään opiskelun ja töiden ulkopuolella.
Nämä jutut liittyvät persoonaan, mutta nähdäkseni ainakin minun miehen tapauksessa myös kulttuurisiin seikkoihin (siihen missä ympäristössä sosiaalistui, minkä mallin koki siinä ympäristössä naisen ja miehen rooleista jne). Esimerkiksi keskusteluissa naisen sijasta ja siitä mitä toinen arvostaa naisessa, mitä nainen voi tehdä jne, tuli esille aina joissain kohdin se, että nainen ei kuitenkaan ole ihan samalla viivalla kuin mies. Näin kerran kuinka hän käytti väkivaltaa myös siskoonsa räjähdettyään kunnolla. Ja tässä sanon vielä kaikille, joilla ei ole samoja kokemuksia, että en todellakaan yleistä, että kaikki ulkomaalaiset miehet näin ajattelisivat. Päinvastoin. Se on se yksilö ja siinä ohessa se kulttuuri ja ne arvot ja uskomukset joihin hän on sosiaalistunut , ja se että mitä elämän kokemukset ovat tuoneet mukanaan.
Oma tieni vei pois yhä uusien ongelmin tultua suhteeseen, joten oli helpompi jättää se kaikki taakse. Olin kypsytellyt asiaa kauan ja esimerkiksi jutellut ystävieni kanssa asiasta. Kyllä se aina havahduttaa ajattelemaan, kun läheiset ihmiset sanoo, että et ansaitse tuota ja kuinka onneton heidän mielestään kaikkien vaikeuksien keskellä loppujen lopuksi olin vaikka kuoreni minulla olikin ulospäin. Useaan otteeseen lähdin ja useaan otteeseen menin takaisin. Helppoa se ei ollut. Ja se on totta, että ihmisten on vaikea käsittää miksi siihen jää ja miksi ottaa sitä potaskaa, mutta kun siinä oli myös hyviä aikoja, ja kuinka rakastunut sitä oli. Ja kuinka vain toivoi että kyllä tämä tästä. Ja kuinka uuvuksissa oli kaikkien kokemusten jälkeen ja kuinka alhaalla itsetunto olikaan.
Voihan sitä yrittää puhua järkeä ja esimerkiksi näyttää, että lähdet pois jos hän kohtelee vielä jollain tavalla. (tai lähteä pois ja tulla takaisin kun asioita on yhdessä prosessoitu). Toinen ehkä ymmärtäisi arvosi. Se kun vaan on niin, että suhteessa kahden osapuolen pitäisi tehdä töitä sen suhteen eteen, ei vain yhden. Minä en pystynyt esimerkiksi paljon miehen käytöstä tai asenteita muuttamaan, vaikka kuinka joustin ja muokkasin omaa tapaani puhua ja käyttäytyä. Ja kun on tottunut kuitenkin aiemmissa suhteissa johonkin vapauteen ja kokee omanarvon tunnetta edes jossain määrin niin kyllä usein ilmaisin, että en sulata tätä ja tätä tai kuinka minua ottaa joku asia päähän. Sitähän ei tietenkään olisi saanut tehdä...
Mutta mutta. En tiedä saitko tästä irti mitään, mutta olipa jotain kuitenkin..
Hei,
Olen kananlihalla ja silmät kyyneltyy. Kirjoituksesi oli kuin omani. Voisin vetää -,,- merkin koko kirjoituksesi alle. Nyt on kiire hetki, töissä vaan kävin kurkkaamassa palstaa. Palataan aiheeseen. terv. Entinen ilolla meressä uija
Kyllä pitäisi ottaa selvää siitä mitä toisen kulttuuri sisältää ja edes pitää osata keskustella asioista. Tosi on että miehet todella osaa muuttua. Kyllä suomalainen mieskin muuttuu usko pois, kyllä niistäkin löytyy niitä alistajia ja kuvaamisia piirteitä. Ei niissä ruskeissa silmissä mitään vikaa ole, ei ainakaan minun tietääkseni! Mutta naisina meidän ei tule alistua, meidän tulee olla koulutettuja ja hyvän itsetunnon omaavia. Minä olin kanssa tuollainen hiirulainen. Mutta, sitten nousin seisomaan jaloilleen. Mua kattoi raveissa vain nuo ruskeat silmät ja toivotti hyvää tuuria suurissa kilpailussa hevoselleni. Se sai minut ajattelemaan hei olen minä hevoseni kanssa jotakin. Ja niin minä olen kasvanut sen kanssa ja ammattini myötä. Muuten se, että lähdet vain ulos ja vaikka vain peilin kautta saat hyvän sanan saat sen mitä olit ennen saat sen elämän takaisin, uskon sen. Tietenkin tulee niitä huonojakin päiviä, mutta nyt on varaa ottaa ns. turpiin mutta en kuule mitään tai tunne. Haen töihin toiselle paikkakunnalle ja samalla muukin muuttuu, eli tee ihmeessä ittelles jotain. Kaikki lähtee siitä, että rakastaa itseään sitten voi ottaa vastaan rakkautta ja antaa rakkautta.
Asuin jo ulkomailla kun tapasin siellä nykyisen exäni joka lopulta jyräsi ylitseni mennen tullen. Hän oli jo "nuorempana" opiskelijakaverina hankala luonne, mutta laitoin sen silloin kasvukipujen piikkiin. Hän oli muuten hauska, älykäs, avoin, kunnianhimoinen, huolehtiva, perheihminen. Hänessä oli niin paljon hyviä puolia että kuvittelin hänen "aikuistuttuaan" olevan varsinainen aarre. Särmät kuitenkin vain terävöityivät vaikka niiden olisi pitänyt päinvastoin hioutua. Hän oli vaalea eurooppalainen ja tuntui aluksi ihan naapurinpojalta, hänessä ei siis ollut mitään eksoottista tai erilaista mikä olisi laittanut aluksi vierastamaan ja etenemään harkitsevasti.
Hän oli kuitenkin sadistinen luonne ja riitojen pointtina oli saada minut itkemään ja murtumaan. Hän ei pitänyt siitä että minulla oli omia ystäviä, olisi pitänyt hänen kavereittensa puolisot riittää. Me riitelimme siitä että kävin töissä, hän ei pitänyt siitä että elin päivät omaa elämääni. Hän oli sairaalloisen mustasukkainen ja epäili minun pettävän lähes jokaisen kanssa. Minusta tuli talouskone, hän ei koskaan siivonnut tai käynyt kaupassa, hän paiskasi mielenosoituksellisesti olohuoneen oven kiinni ettei taloudenhoitoni olisi häirinnyt hänen telkkari-iltaansa. Olen itse verrattaen uskovainen ja mies oli ateisti, hän hymähteli minua hassuna höppänänä, joka uskoo mitä sattuu huuhaata minulle uskotellaan. Siksi hän halusi kontrolloida mielipiteitäni. Minä en myöskään saanut näyttää negatiivisia tunteita, raivarit olivat hänen yksinoikeutensa ja hän jopa ylpeili tulisella temperamentillaan.
Mies oli valtavan tyytyväinen itsekkääseen ja oikuttelevaan itseensä, sanoi aina että tällaisena hän pysyy, ota tai jätä. No minä jätin. Ei siinä muuta vaihtoehtoa ollut. Minusta tuli hänelle pakkomielle ja hän alkoi vainota, soitteli parikymmentä kertaa päivässä myös töihin, ilmestyi oven taakse jne.
En olisi koskaan jaksanut rakentaa itseäni kasaan jos olisin siihen suhteeseen jäänyt. Muutin jopa toiseen EU-maahan töihin saadakseni elämäni uudelleen alkuun. Muutaman vuoden kuluttua tapasin täällä nykyisen mieheni ja olen nyt vihdoinkin onnellisesti naimisissa. Tosin huomaan välillä taas sortuvani liialliseen kiltteyteen vaikka toinen ei sitä vaadikaan. Nykyinen mieheni valittaa toisaalta joustamattomuuttani, mutta pelkään vieläkin "vallankumousta" ja olen ehdottoman tinkimätön oikeuksistani. Tässä on vielä tasapainottelemista. Joku voisi luulla että olen tämän miehen kanssa joutunut ojasta allikkoon sillä hän on edellistä astetta eksoottisempi, mutta niin sitä elämä yllättää, nykyinen mies on valtavan kiltti, hyvä ja lempeä ihminen. Nyt vasta uskon että ensimmäisessä suhteessani en tehnyt muuta väärää kuin että olin liian nuori, kiltti ja arka pitämään puoliani.
Jälkiviisaana sanoisin että nyt heti stoppi sille liialliselle kiltteydelle ja tervettä itsekkyyttä kehiin. Sinua kohdellaan juuri niin kuin annat itseäsi kohdella. Tee vaikka lista itsellesi tärkeistä asioista joista olet joutunut luopumaan ja ala systemaattisesti hivutustekniikalla valloittaa näitä oikeuksia takaisin. Puolisoiden kuuluu olla tasavertaisia, jos toinen ei sitä hyväksy niin hän loukkaa sekä ihmisoikeuksia että aviolupaustaan. Ja mitä sitten jos hän jostain asiasta siinä rytäkässä raivostuu? Olethan sinä itsekin jo ihan puhki! Kokeile välillä olla pahansisuinen muija, se tekee hyvää :-)
Mutta itse elän ihan suomalaisessa liitossa.
Muuten meillä ihan samanlaista epätasa-arvoa!
Ja mies käyttäytyy samallalailla kuin sinun mokumies...
ja mun kultakala pompottaa mua hela dagen :((
Usein saan sellaista palautetta, että ei kyse ole kulttuurieroista, vaan ihan on suomalaisissa suhteissa samanlaisia ongelmia ja toisaalta joissakin mokuliitoissa taas ei lainkaan. Eipä näitä totuuksia kukaan kielläkään.
Omassa tapauksessani voin kyllä vannoa, että nimenomaan mieheni erilainen kulttuuritausta on päätekijänä ongelmavyyhdessäni. Perustelen hieman kantaani kahdesta näkökulmasta, joiden perusteella väitän, että vaikka mieheni olisi täsmälleen sama persoona kuin nyt mutta suomalainen, niin ongelmani olisi vain puolet nykyisestä.
Ensinnäkin olen hyvin tarkkaan perehtynyt mieheni kotimaan kulttuuriin ja havainnut, että hänen käytöksensä - mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on pöyristyttävää - on siellä aivan tavanomaista miesten käytöstä. Aluksi kuvittelin, että saisin jonkinlaista tukea mieheni äidin ja sisarten taholta, kun he pääsisivät perille silloisista kärsimyksistäni, mutta turha luulo.
Miehelläni on monta naimatonta veljeä ja olen päässyt näkemään kuinka äitinsä heitä kasvattaa. Suomeksi sanottuna passaa pilalle! Esimerkiksi perheen pojat menevät ja tulevat aivan mielensä mukaan kaikkina vuorokauden aikoina välttämättä edes moiccaa sanomasta eikä kukaan pidä sitä minään tai kysele heidän peräänsä. Tyttäret sen sijaan ovat naulitut kotiin. Ulos saavat mennä pitkällisten valmistelujen jälkeen, kun on pätevä syy ja joku mukana. Ei herra tähden tulisi kuuloonkaan, että naisihminen tuosta vain panisi kengät jalkaan ja sanoisi, että menenpä tästä kävelylle tai ostamaan vaikka karkkia.
Suomalaisissakin miehissä on itsekkäitä paskiaisia, mutta yhteiskunta ei ole heidän puolellaan, vaan ennemmin sen uhrin puolella. On jopa yhteiskunnallisia instituutioita, jotka nimenomaisesti auttavat huonosti kohdeltuja naisia pääsemään jopa eroon kelvottomasta ukostaan. Mieheni kotimaassa on lähes rikos, jos nainen menee levittämään "perheasioita" ulkopuolisille, edes omille vanhemmilleen. Hän ei joudu vain miehensä ja tämän perheen halveksunnan kohteeksi, vaan myös oman perheensä ja koko yhteisön. Naisen tehtävä on yksinkertaisesti olla hiljaa ja alistua kohtaloonsa. Näin ei missään nimessä ole Suomessa ollut enää vuosikymmeniin, jos ylipäänsä koskaan samassa mittakaavassa kuin mainitsemassani kulttuurissa.
Miehelläni on siis omissa ja koko monimiljoonaisen kulttuuripiirinsä silmissä täysi oikeus toimia niin kuin toimii. Jos jossain on vikaa, niin yksinomaan minussa, sillä miehessä ei koskaan voi olla vikaa siinä mielessä. Ainoat "synnit", joista miestä voi hänen kulttuurissaan osoittaa sormella, ovat uskonnollisten velvollisuuksien ja perheen elättämisen laiminlyönti. Esim. väkivaltaisuus tai pitkät "luvattomat" poissaolot kotoa eivät kuulu näihin synteihin.
Toinen ja minusta paljon vakavampi ongelma koskien mokusuhteita on lasten asema mahdollisen eron jälkeen. Tämä on niin kipeä aihe, että en mielelläni edes puhu siitä, mutta tässä yhteydessä kaiketi pakko.
Joku minimaalinen mahdollisuus kai suomisuhteissakin on päätyä siihen, että toinen vanhempi kidnappaa lapset eikä jäljelle jäänyt näe heitä enää koskaan. Mokuliitoissa tämä vaara on aivan toista luokkaa.
Silloinkin kun ero tehdään kutakuinkin sovussa eikä kidnappauksen vaaraa ole, niin lasten tapaamisten järjestäminen voi muodostua hyvin vaikeaksi, jos vanhemmat asuvat eri maissa tuhansien kilometrien päässä toisistaan.
Juuri lapset ovat minulle se ylivoimainen este, miksi en voi lähteä. Suomalaisen juopon olisin jättänyt jo aikapäiviä sitten, olisipa örissyt vaikka kuinka paljon. Kyse ei ole minusta vaan vastuullani olevista kasvavista lapsista, joiden soisin omistavan sekä äidin että isän.
Nimimerkkini mukaisesti uskon, että hiljaa hyvä tulee. Minulla on oma strategiani ja hitaasti, mutta päättäväisesti pyrin junailemaan elämäämme tiettyyn suuntaan. Lopputulos voi olla karmea; saatan joutua jättämään omat lapseni, mutta tämä on "rangaistus" heille siitä, että ovat syntyneet kahden aivan erilaisen kulttuurin välimaastoon... eikö kuulostakin kamalalle? He eivät kuitenkaan tule koskaan pääsemään eroon kaksijakoisuudestaan, tapahtuipa ero vanhempiin tai toiseen heistä missä iässä tahansa, vasta aikuisena tai jo lapsena.
En kadu elämässäni mitään niin paljon kuin mokuliittoa ja nimenomaan MOKUliittoa, enkä siis naimisiinmenoa nykyisen mieheni kanssa. Hänellä on hyvätkin puolensa ja varmasti yhä rakastan häntä jossain mielessä, mutta tuota kahden kulttuurin yhteentörmäystä olen alkanut vihaamaan enemmän kuin mieli kestää. Sama ihminen mutta omasta kulttuuristani ja maastani, niin tilanteeni olisi aivan toinen!
Kukaan lukija ei voi ymmärtää millaisessa umpikujassa ilman pienintäkään poispääsytietä voi olla, kun panoksena ovat omat rakkaat lapset. Sitä on valmis taipumaan ja kestämään aivan loputtomiin, vielä senkin jälkeen kun ei kerta kaikkiaan enää jaksa. Sitä on vain jotenkin pakko.
Ja lopuksi, ihan turha ehdottaa jotain lähestymiskieltoja tai tapaamisoikeuden eväämistä tai jotain muuta vastaavaa. Sellaiset ovat paperia, joilla ei ole mitään tekemistä sen todellisuuden kanssa, jossa lapseni elävät. Heillä on kaksi vanhempaa, kaksi kieltä, kaksi kotimaata, kaksi mummia eri maissa, jne. Kuka on valmis tuomitsemaan heidän menettämään toisen? Miksi, mitä pahaa he ovat tehneet ansaitakseen sellaisen kohtalon?
Tekstisi ovat asiaa ja tunnistan niistä sitä samaa fiilistä, missä itsekkin elelen...Takana 17-v mokusuhdetta ja usemapi lapsi, vertaistukea (vilpittömästi ymmärtävää sellaista) on vaikea löytää ja myös minulla meneillään Hiljaa Hyvää tulee-linja, lasten etua ajatellen :) Laita meili osoite, jos haluat jatkaa jutustelua. Melkein pystyn arvaamaan, mistä kulttuurista on kyse..
"Miehelläni on siis omissa ja koko monimiljoonaisen kulttuuripiirinsä silmissä täysi oikeus toimia niin kuin toimii." Tuskinpa missään monimiljoonaisessa kulttuurissa koko porukka hyväksyy samoja käytöstapoja olivatpa ne mitä hyvänsä.
Ja tämä taas on täyttä peetä:
"Lopputulos voi olla karmea; saatan joutua jättämään omat lapseni, mutta tämä on "rangaistus" heille siitä, että ovat syntyneet kahden aivan erilaisen kulttuurin välimaastoon... eikö kuulostakin kamalalle? "
Ei siis kuulosta kamalalle vaan on ihan täyttä potaskaa puhua edes "kissankynsissä" rangaistuksesta lapsille. Paha paikka, huono kohtalo, mutta ei rangaistus.
En halua epäillä, etteikö tilanteesi olisi vaikea, mutta suunnattomasti ärsyttää nuo äärimmäisyyksiin menevät yleistyksesi.
Jaksamista sulle.
jaaha, kirjoitetaan sitten nätimmin. joillain sinunlaisillasi ihmisillä on outo käsitys, että on mahdollista olla kauhean individualistinen tässä maailmassa. oletko kuullut sosiologiasta?
täysin kulttuurisidoksia vailla oleva ihminen olisi ehkä joku diplomaattien mukana kulkeva ottolapsi ja jolla ottovanhemmat vaihtuisivat puolen vuoden välein (eri kulttuureihin)
me muut valitettavasti olemme kasvaneet jonkun kulttuurin sisällä ja tässä tapauksessa olemme suomalaisia, vaikka se varmasti sinua ahdistaakin.
ei se ole vitsi, että suomalaisen tunnistaa jo kilometrin päästä ulkomailla, enkä puhu nyt ulkomuodosta (ja ei suomalainen vaimonikin tunnistaa)
itsellä on aasialainen vaimo ja olen samanlaisessa tilanteessa. lapset ovat kuitenkin minun ja me teemme kuten me parhaaksi näemme eli kasvatamme ne 'eurooppalaisiksi, kansainvälisiksi'. tämä tarkoittaa, että vietämme vain vähän aikaa vaimoni kulttuurin alaisuudessa eli lapset ovat vain vähän vaimoni suvun kanssa tekemisissä. miksi? meillä kummallakaan ei ole pienintäkään halua, että pojastamme kasvaa laiska macholuuseri, joka alkaa tupakan ja viinan vetämisen heti 10v jälkeen. tytöstämme emme taas halua kasvattaa keskenkasvuista hysteeristä prinsessaa. näin kärjistäen.
itselläsi ei taida olla paljoa tietoa tästä maailmasta, missä me muut eletään.
ap. joko hylkäät lapsesi tai sitten ryhdistäydyt ja otat ne mukaasi ja kasvatat miten parhaaksi näet. huutoa ainakin tulet saamaan, sitä tässä on saanut itsekin kuulla, mutta sinun tulee miettiä LAPSIA, ei miten vaikeaa itselläsi tulee olemaan.
se näet olisi pitänyt miettiä jo etukäteen ...
Hienoa, että jaksat kirjoittaa elämästäsi noin seikkaperäisesti. Yli kymmenen vuotta kaksikulttuurista avoliittoa on takana ja tunnistan monia kuvaamiasi asioita.
Pelko eron tuomista ongelmista lapsille on saanut minut joustamaan, keskustelemaan ja keskustelemaan ja riitelmään ja vaatimaan oikeuksia.
Jotakuinkin tällä hetkellä voin elää hyvää elämää, mutta paljon se vaatii tasapainottelua meiltä kaikilta tämän perheen jäseniltä.
Jos aloitatte tämän palstan ulkopuolisen suojatumman palstan, olen mielelläni mukana.
sinulla todellisuudessa on? veikkaan että todellisuudessa ei yhtään, mielikuvituksessasi varmaankin useampia... suomalainen vaimoni... aasialainen vaimoni... sano suoraan vain että piika.
>>>Tuskinpa missään monimiljoonaisessa kulttuurissa koko porukka hyväksyy samoja käytöstapoja olivatpa ne mitä hyvänsä.>Ei siis kuulosta kamalalle vaan on ihan täyttä potaskaa puhua edes "kissankynsissä" rangaistuksesta lapsille. Paha paikka, huono kohtalo, mutta ei rangaistus.
Mielestäni ei ole lainkaan outoa ajatella, että vaikka ihmiset ovatkin oman kulttuurinsa enemmän tai vähemmän muokkaamia, heidät kuitenkin olisi hyvä nähdä yksilöinä tai edes pienemmän joukon edustajina kuin miljoonien. Vrt. jeppe juo, kaikki suomalaiset on juoppoja.
Suomalaisuus ei ole minua koskaan ahdistanut. Olen kasvanut tässä kulttuurissa, mutta nähnyt myös muuta maailmaa. Sekin on minua muokannut. Ainahan sitä ihminen muuttuu ja omien elämänkokemustensa kautta kehittyy selaiseksi kuin kehittyy. Miksi siitä pitäisi ahdistua, että joku tunnistaa minut suomalaiseksi? Onko se joku häpeä? Se ei tietysti tuntuis kivalta, jos joku ajattelisi minun olevan juoppo kun on aiemmin tavnnut vain juoppoja suomalaisia;)
Mitähän maailmaa mahdat tarkoittaa? Kahden kultuurin parista kokemuksia on kymmeniä vuosia ja ystäväpiiri on ns. kirjavaa joukkoa.
Yksi asia monien joukossa näyttää palstalla olevan aika tavallista. Toisen tekstiä näyttää olevan vaikea ymmärtää ja kokemuksia hyväksyä. Ei kait meillä kenelläkään täällä voi olla yhtä ainoaa totuutta näissä asioissa?
Ei tunnu tulevan viestit ymmärretyksi tai sitten kuitenkin tulee. Olet varma, ettei kyse nyt vaan ollut ihan siitä, että näen/esitän asian hieman eri tavalla?
En voi tietää millainen laki SIELLÄ on. Ethän maininnut mistä maasta on kyse.
Paskiaisista vielä sen verran, että kylläpä niillä taitaa kaikilla olla se sama suuruusharha omasta erinomaisuudestaan:(
Ja sanottakoon vielä, että kyllä minä ymmärsin sen rangaistus sanan käytön, mutta kun se vaan tuntuu niin pahalta ja väärältä tässä asia yhteydessä.
Ja vielä sekin, että kylläpä meillä kaikilla olisi syytä olla tarkempia miten kirjoitamme. Uskon, että jos olisimme olleet nenätysten tai tuntisimme toisemme muutenkin kuin yhden viestin perusteella, olisimme ihan yhteisymmärryksessä. Vaika ei kaikesta oltaiskaan samaa mieltä. No, eihän me nytkään riidelty. Jaksamista!
ymmärtää, kun ensimmäisessä viestissäsi, jos se edes sinun oli, oli aivan erilainen sävy ja lähes vittuilit aloittajalle.
kuten edellä, on aivan mahdotonta saada sinunlaistasi individualistia ymmärtämään, että kyllä me kaikki samoista lähtökohdista olevat ihmiset olemme 99.9% samanlaisia, vaikka muuta ehkä toivoisimme ja luulisimme. yleensä moiset harvat kuuluvat siihen 20+ ikään ja karisevat vuosien saatossa, aletaan nauttia elämän pikku jutuista, kun kaikki me samalla lailla mennään naimisiin, tehdään lapset jne. toiset taas eivät tätä suostu näkemään (sinä?) tai tähän alistumaan, jos vaikka ottaa muslimimiehen ja vetää burkhan tai jonkun afrikan puvun päällensä ei olekaan niin 'tavallinen'?
vaikka kuinka yksilö olisi, ei sinunlaisesi ihmiset suostu tunnustamaan kuinka paljon kuitenkin olet mistä olet. kerron henk koht esimerkin. täälläpäin on kohteliasta hymyillä. minä olen suomalainen mies ja en hymyile koskaan. olen täällä opetellut hymyilemään tilanteissa joissa se olisi suotuisaa, mutta sisimmässäni vihaan sitä aina (prkl suomimies ei hymyile).
>>>Se ei tietysti tuntuis kivalta, jos joku ajattelisi minun olevan juoppo kun on aiemmin tavnnut vain juoppoja suomalaisia;)
Tätä ennen kirjoitin "vaikea uskoa tätä todeksi" ja "no yritetään selittää..."
Tässä välissä laitoin vielä yhden viestin siitä miten vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää toisten viestejä. Yhdessäkään en ole mielestäni kenellekään vittuillut. Siis ilmeisesti ongelma on siinä, että minä en osaa asiaani oikein ilmaista tai sitten toiset eivät sitä osaa oikein lukea.
Tämä vuodatus, johon nyt vastaan, on aivan turha. Käsittämätöntä, ettet tajua kuinka samoilla linjoilla me asiassa ollaan. Sitä en kuitenkaan allekirjoita, että me suomalaisina olisimme 99,9% samanlaisia. Vaikka ns. perusasiat elämässä olis lähes samat, ne kokemukset mitkä esim. sinulla ovat aasilaisesta vaimostasi ja hänen kultuuristaan, ovat varmasti muokanneet sinua. Epäilen vahvasti, että et kuulu enää siihen 99.9%. Tässä nyt ei ole kyse mistään ulkoisista merkeistä kuten vaatetuksesta. Nimenomaan allekirjoitan sen, että olen se miksi elämä on minut muokannut, mutta en hyväksy ajatusta siitä, ettei elämän kokemukseni olisi minua muokannut muuksi mitä alunalkaen olin. Aika surullinen tilannehan se olisi, jos en elämässäni olisi mitään oppinut. Olen oppinut ja opin vieläkin:) Tällä palstalla ainakin sen mitä toisaalla jo sanoin: vaikea näyttää olevan toisten mielipiteitä ymmärtää saati hyväksyä. Ei kait se, että sinä et ole alkanut hymyillä ei tarkoita sitä etteikö sinuun jotain siitä uudesta kulttuurista tarttuisi. Sen huomaaminen vaan saattaa vaatia aikaa ja kotiin paluuta. Tajuatko? En väitä kaiken vanhan meistä häviävän vaan väitän, että uudet asiat muuttavat meitä. Parhaan esimerkin annoit itse:hymyilet vaikka se ei tapasi ole ollutkaan = olet muuttunut. Kokemuksesta arvaan sanoa, että päivä päivältä se käy helpommaksi;)
">>>Se ei tietysti tuntuis kivalta, jos joku ajattelisi minun olevan juoppo kun on aiemmin tavnnut vain juoppoja suomalaisia;)
ole tuotu esille ns. Virallista Kantaa niin listataan se nyt ylos:
- eivat kaikki machokulttuurien miehet ole samanlaisia
- ei saa yleistaa
- kaikki kulttuurit ovat yhta hyvia
- suomalaiset miehetkin alistaa
- suomalaiset miehet ovat sikoja
- voit kirjoittaa parisuhdeongelmistasi tuonne tavalliselle parisuhdepalstalle mutta mainitsematta miehesi kansallisuutta(ellei tama ole suomalainen juopposika)
Poikkeaminen noista saannoista tekee sinusta rasistin. Tieda se!
Taten julistan keskustelun paattyneeksi ja pyydan moderaattoria poistamaan ketjun.
Itseasiassa em. saanoojen nojalla tama koko alue pitaisi poistaa.
Over and out!
Minulla oli sama tilanne,mutta keksin siihen ratkaisun.En kyllä tälle palstalle sitä kirjoita,tietyistä syistä.Et kyllä kertonut mistä maasta tms.miehesi on?Toivon sinulle voimia ja pieni vinkki:ilmoita tunteesi sattui mitä tahansa,se on kuitnkin parempi kuin pitää kaikki sisällä.
Mutta jos nyt unohdetaan tuo "moku-asia" tai värit ja kulttuurit yleensänkin...
Niin - eihän epätyydyttävässä suhteessa KANNATA olla! Siinä vaiheessa kun tilanne on ajautunut umpikujaan ja homma on mennyt itsekidutuksen puolelle...!
Mieti asiaa ihan niin, että jos se olisikin suomalainen mies...jäisitkö roikkumaan epätyydyttävään suhteeseen...??
No, en tietenkään jäisi. Taisi jäädä sulta jotain lukematta...
Kun tosiaan kiinnostusta näyttää olevan, niin harkitsen vaikka msn-ryhmän perustamista. Ilmoittelen siitä jonkin ajan kuluttua uudelleen. Kiitos kaikille tukea antaneille. Olen lukenut viestinne suurella kiinnostuksella, vaikka en ole niitä kommentoinut.
Olen varmasti mukana, jos saat kyseisen msn-ryhmän aikaiseksi... Olen seurannut tätä aloittamaasi rimpsua ja ymmärrän kirjoitustesi sisimmän pointin erittäin hyvin. Omaa moku-suhdetta takana ~17-v and still alive :)
Voimia sateen keskelle!
Tulin koneelle itsekin mokusuhteessa (kohta 9 vuotta ja 7 kk vauva) päälläolevaa h****ä (jälleen kerran..) lievittääkseni hieman jälkijunassa. Vuosia kestänyt venymiseni ja paukkumiseni on tullut jonkinlaiseen rajakohtaan, vauvani tulevaisuutta ajatellen. Mokumieheni kanssa olemme ajautuneet sellaiseen ristiriitaan, etten jaksa edes kuvitella siitä yli pääsevämme edes lapsemme vuoksi, vaikka siitä sovimmekin, että hänen ei anneta yhteensopimattomuudestamme kärsiä. Maailman lempein ja syvällisin, huumorintajuisin ja seksikkäin mies on poissa ja tilalla on väsähtänyt, masentunut ja minuun kaiken positiivisen kiinnostuksensa menettänyt lurjus. Minun tuntemuksistani sitten mainittakoon se, että tekisi mieleni päättää päiväni, mutta lapseni vuoksi haluan vain hakea apua. Siis takana on raskas, mutta myös antoisa suhde, joten ihan naiviuttani en tähän myöskään ole ajautunut. Ja kuten muillekin kirjoittajille tuttua, aidosti myötätuntoista tukea ei ole minulle tähän päivään mennessä löytynyt. Joten jos siis msn- rinki syntyy, se olisi minulle elintärkeä henkireikä, oljenkorsi hukkuvalle jne.. Toivottavasti ehdin vielä mukaan :-)
Älä nyt päiviesi päättämistä suunnittele yhden äijänkäppänän takia! Sinullahan lapsi!
Eroa ukostasi ja jatka elämääsi. Et voi olla vielä kovin vanha, koska sinulla on pieni vauva. Edessäsi on monta hyvä vuotta, kunhan eliminoit riesasi.
Mitä äitisi tästä kaikesta tykkää? Jos äitisi on vielä elossa, suosittelen juttuhetkeä hänen kanssaan. Voi tulla asiallista näkökulmaa mukaan aivan raiteiltaan suistuneeseen ja mitoistaan ulos kasvaneeseen ongelmointiin.
Ukkosi on näköjään niitä surkimuksia, jotka eivät kestä lapsen tuloa perheeseen. Sellaisille ei ole käyttöä enää sen jälkeen, kun ovat siittiönluovutuksensa tehneet. Saisi olla kiitollinen, että suostuit siihen.
Aika moni näytti olevan kiinnostunut omasta ryhmästä, joten loin suljetun MSN ryhmän vertaistukea kaipaaville, vaikeissa mokusuhteissa eläville. Ryhmän osoite on:
http://groups.msn.com/Venyyjapaukkuu
Tervetuloa keskustelemaan.
innostuksissasi luomaan oikein terapeuttisen tukiryhmän...tuntuuko jo paremmalta?Oletpa varsin etevä ja viisas...
Ihan samanhenkisiä sitä etsitään joukkoon mukaan eikun innovaatiosta toiseen.Kyllä sillä taas jaksaa vähän aikaa pötkiä eteenpäin..ettei sitten satu samalla äijällä olemaan useampi perhe.Vaikkei sitä kannata varmistelemaankaan ruveta koska voihan se olla sama äijä mutta puhua toiselle olevansa algeriasta ja toiselle olevansa tunisiasta ja kolmannelle...ja niin edespäin.Sitten omalla lomalla ja "töissä" käy toisen perheen luona.
Elääkö tämän perustaja itse vaikeassa mokusuhteessa?