Oon ihan todellisen kyllästynyt mieheni äitiin. On h-vetin raivostuttavaa, miten huonosti hän lapsiaan kohtelee. Ei kannusta, ei kehu muutenkaan, ennemminkin tyyli on sellainen "turha sun on sitä yrittää tehdä, kun et onnístu kuitenkaan..". Tekee pahaa katsoa, kun mieheni selvästi jotenkin vieläkin hakee äitinsä hyväksyntää joihinkin asioihinsa, ja äiti lyttää poikansa unelmia minkä ehtii. Ja jos tuohon lisätään vielä anopin kaksinaamaisuus ja ulkokultaisuus yhdistettynä teennäiseen vaatimattomuuteen, niin lähestytään aika pitkälti todellista anoppikullan luonnetta. Jos kerromme hänelle jotain meille tärkeitä asioita, hän tuskin kuuntelee ja ryhtyy sitten selittämään omia asioitaan ja vaivojaan. Siitä viis, miten hänen lapsensa voi. Olen yrittänyt pitää asialliset ja hyvät välit anoppiini, mutta nyt on lyhyessä ajassa tapahtunut niin paljon isoja asioita minun ja mieheni elämässä, että en oikein enää jaksaisi esittää hymyilevää pikkuvaimoa. Miehelleni hänen äitinsä merkitsee paljon, ja arvostan tottakai sitä, että hän välittää äidistään. Mutta en vain jaksa kuunnella enää tuota henkistä lyttäämistä ja arvostelua. Mieheni ei todellakaan ole mikään tossukka, mutta jotenkin tuo hänen äitisuhteensa on sellainen, että hän tuntuu janoavan hyväksyntää äitinsä taholta. Hyväksyntää ja kannustusta, jota ei koskaan tule.
Lastaan kannustamaton anoppi
Widduuntunut ja viimosen pä...
61110
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miehesi janoaa hyväksyntää tasan niin kauan että tajuaa ettei sitä koskaan tule saamaan.
Minä tajusin sen 30-vuotiaana, 8 vuoteen en ole suostunut olemaan äitini kanssa missään tekemisissä. Elämäni helpottui huomattavasti, ja itsetuntokin on jo kohdillaan.
Ikävä kyllä, nämä ovat juuri niitä kasvatuksen "helmiä" suomessa. Jolla ainoastaan osataan kannustaa lasta.
-Ei kannata kehua, ettei se ylpisty,
-Turha sun on edes yrittää,
-Ei siitä kuitenkaan oo mihinkään,
-Olishan tuo pitänyt arvata jo tekemään ryhtyessä.
Onko meillä suomalaisilla todella niin huono itsetunto, että pieni kannustus ja kehu koetaan niin, että se on jotenkin itseltä pois.
Mainos, jossa jäyhä mies kysyy leipää nyrhivältä lapselta, että onko sulla nälkä vai ei? Se kuvaa suomalaisten sielunmaisemaa upeasti. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Ei mitään hellää, rakastavaa ilmapiiriä, vaan kunnon ivaa, väheksyntää ja arvostelu lapsille, etteivät hypi silmille.
Nyt mummelit ja vaarit kyselee ihmiessään, että kummallista, kun lapset eivät soita!
On kyllä anoppisi niin kuin mun vanhemmat. Avopuolisoni ei näe heissä mitään vikaa, koska aina on täysi teatteri päällä, kun sinne yhdessä mennään. Mutta itse olen saanut kuulla koko ikäni, että en osaa, jaksa tai pysty, olen lihava ja laiska. Mitään näistä en kuitenkaan ole, joskus tosin olin pyöreä ja teininä tein kotitöitäkin. Ei tee mieli käydä usein taikka soittaa. Itsetunto on runnottu maahan, tosin olen nykyään paljon vahvempi, mutta kun olen niin "hyvin kasvatettu", huono itsetunto nostelee aina välillä päätään.
Anopille ei saa kertoa vitsejä: koska nauru pidentää ikäkää.
Anoppi yrittää hyvää mutta on eri näkemyös asioista kuin sinulla.
Anna jouskus "siimaa" anopille hän ei ole aina pahais (minulla on).
nalle20007
sama anopista