Muutin n. pari vuotta sitten töihin Helsingistä Kouvolaan. Olin odottanut oman alan töitä jo pidempään ja vihdoin tärppäsi. Niin oli vain lähdettävä tutuista kuvioista ja ystävien luota toiselle paikkakunnalle. Juteltiin silloin ystävien ja perheeni kanssa, että nähdään kyllä, ja eihän tuo mikään matka ole kulkea. On vielä junayhteyksienkin päässä.
Näin alkoi eloni muualla. Kävin alussa kahden viikon välein kotiseudulla ja ajan kuluessa käynnit harvenivat kertaan kuukaudessa ja viimeisen puolen vuoden aikana olen käynyt maisemissa vain pari kertaa. Miksi näin?
Yksi kaunis päivä vain havahduin, ettei minun luonani ole käynyt kukaan yli puoleen vuoteen. Ihmettelyjä siitä, miksi minua ei enään näy ystävieni luona on kyllä sadellut. Olenkin jo suoraan sanonut että olisiko jo aika tulla välillä toiseen suuntaan. Jotenkin vaan tuntuu että matka pääkaupunkiseudulta luokseni on jollakin ajatustasolla muka pidempi kuin oma matkani toiseen suuntaan. Mistä ihmeestä moinen vääristymä johtuu?
Tuntuu tosi pahalta huomata, että saa itse ainokaisena hoitaa ihmissuhteita entiseen kotiseutuun. No, onneksi olen saanut jo ystäväpiiriä uudella kotipaikallani ja löysinpä sieltä sulhonkin. Naimisiin mennään ensi kesänä ja olenkin nyt jo päättänyt etten enään edes kutsu näitä vanhoja "kavereitani" häihin, kun eivät vaivautuneet tulemaan kihlajaisiinkaan tai ympäripyöreitä täyttäessäni minulle järjestettyihin kemuihin. Kutsunut heitä olen lukemattomat kerrat, tuloksetta. Yksi vanha ystävä kävi luonani viimeksi joulun alla, kun oli matkalla isovanhempiensa luo -siinä kaikki!
Tiedän että joskus ihmissuhteet kuolee, eikä siinä mitään. Mutta kieltämättä tuntuu pahalta kun paljastuu ettei minusta tosiasiassa sitten tarpeeksi välitettykään. En ala katkeroitumaan, en vaan enään yritä ja jatkan lehden kääntäen toiseen elämään muualla.
Näin alkoi eloni muualla. Kävin alussa kahden viikon välein kotiseudulla ja ajan kuluessa käynnit harvenivat kertaan kuukaudessa ja viimeisen puolen vuoden aikana olen käynyt maisemissa vain pari kertaa. Miksi näin?
Yksi kaunis päivä vain havahduin, ettei minun luonani ole käynyt kukaan yli puoleen vuoteen. Ihmettelyjä siitä, miksi minua ei enään näy ystävieni luona on kyllä sadellut. Olenkin jo suoraan sanonut että olisiko jo aika tulla välillä toiseen suuntaan. Jotenkin vaan tuntuu että matka pääkaupunkiseudulta luokseni on jollakin ajatustasolla muka pidempi kuin oma matkani toiseen suuntaan. Mistä ihmeestä moinen vääristymä johtuu?
Tuntuu tosi pahalta huomata, että saa itse ainokaisena hoitaa ihmissuhteita entiseen kotiseutuun. No, onneksi olen saanut jo ystäväpiiriä uudella kotipaikallani ja löysinpä sieltä sulhonkin. Naimisiin mennään ensi kesänä ja olenkin nyt jo päättänyt etten enään edes kutsu näitä vanhoja "kavereitani" häihin, kun eivät vaivautuneet tulemaan kihlajaisiinkaan tai ympäripyöreitä täyttäessäni minulle järjestettyihin kemuihin. Kutsunut heitä olen lukemattomat kerrat, tuloksetta. Yksi vanha ystävä kävi luonani viimeksi joulun alla, kun oli matkalla isovanhempiensa luo -siinä kaikki!
Tiedän että joskus ihmissuhteet kuolee, eikä siinä mitään. Mutta kieltämättä tuntuu pahalta kun paljastuu ettei minusta tosiasiassa sitten tarpeeksi välitettykään. En ala katkeroitumaan, en vaan enään yritä ja jatkan lehden kääntäen toiseen elämään muualla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miul kävi vähä samalla lailla ko muutin Imatralta Parikkalaan. Ja vaikka koulun takii käyn Imatralla päivittäin ni en mie silti jaksa sinne joka päivä jäähä pitemmäx aikaa et mahollisest jonku näkisin. Kokeilin viime syksynä ei siitä mitään tuu. :( Mut eipä noita kavereita oo miun luona näkyny, on kuulma liian pitkä matka (n.65 km).
Vähitellen se "ystävyys" on kaikkien kanssa loppunu. Mie en jaksanu enää sellasta et MIUN pitäs aina olla se joka toisen luokse menee. Sellasta se oli jo Imatralla asuessa.
Kaikkeen tottuu ja mie oon jo melkee vuodessa tottunu kaverittomuuteen.
Jollain tavalla tuttua juttua. Kaikki ystävät ei olekaan kovin lojaaleja. No koitetaan valita ensi kerralla paremmin ystäviä. :S
Minulla on samanlaisia kokemuksia. Muutin Suomesta ulkomaille Eurooppaan ja kaveruuden hoito tuntui jäävän vain minun varaani.
Kukaan ei tullut käymään, kukaan ei oikeastaan lähetellyt postia, jotkut kirjoittelivat silloin tällöin sähköpostia. Kukaan ei soittanut.
Kaikki kyllä odottivat minun pitävän yhteyttä: piti (mukamas) lähettää postikortteja, kun olin jossain kivalla lomamatkalla, olisi myös pitänyt kirjoittaa matkakertomuksia.
Kirjoittelin muutamille tutuille melko säännöllisesti sähköpostiviestejä. Ja he minulle.
Soittelin heille silloin tällöin, he eivät koskaan minulle: pelkäsivät kuin ruttoa ulkomaanpuheluita.
Minulle puhelut Suomeen päin olivat jokaviikkoista afääriä myös työ- ja perheasioiden hoidossa.
Kun tulin Suomeen kaikki odottivat innolla tuliaisia - ja saatuaan ottivat mielihyvällä vastaan. Minulle eivät juuri mitään tarjonneet, ehkä kahvikupin ja pullaa joskus.
Nyt olen tarkistanut kantaani monen kaveruuteen ja käytännössä lopettanut yhteydenpidon. Niin kirjeet, kortit, sähköpostiviestit kuin soittelutkin.
Ja, jos ulkomaille vielä muutan (täysin mahdollista), niin tuliaisia saa vain harva ja valittu.
Puhetta pitää moni, että kaveruus niin ja kaveruus näin, mutta teot jäävät tosi niukoiksi.
Jos et tiedä, mitä uskoa (puhetta vai tekoja), niin kehotan uskomaan tekoja - siis muistamisia,
tapaamisia, tarjoamisia yms. ystävyydenosoituksia.
Kun olet pois maisemista, olet pois mielestä, puhukoot muuten mitä vaan. vain kaikkien fiksuimmat ja sanoisin kehittyneimmät yksilöt jaksavat muistaa sinut vielä silloinkin, kun et ole joka päivä tavattavissa.
Ikävän tutuilta kuulostavat nuo kokemukset. Itse muutin parikymppisenä Helsingistä Kuopioon opiskelemaan. Asuin siellä kolme vuotta, jonka aikana neljä kaveria tulivat kerran porukalla käymään, kahden vuoden "suostuttelun" jälkeen. Asenne oli tosi kumma, ihan kuin olisivat pidemmällekin matkustaneet, kyselivät ihan tavan asiossa minulta neuvoja (mistä juna-asemalla mennään ulos, onko täällä busseja etc.) Kaikki olivat kyllä matkustelleet paljon ulkomailla, mutta Suomi (muu kuin Helsinki) taisi olla liian outo paikka. Tästä kertoo sekin, että kun olin asunut Kuopiossa jo hyvän aikaa ja olin Hng:ssä käymässä, katselimme kaverin luona uutisia. Säätiedotuksessa oli Oulun korkeudella auringon kuva, ja kaveri (korkeasti koulutettu) sanoi tosissaan, että kato, Kuopiossa on aurinkoista.
Kun muutin takaisin Helsinkiin, kaikki jatkui kuin en ikinä olisi Kuopiossa ollutkaan (kavereiden puolelta). Kaksi vuotta sitten muutin pois Suomesta, Etelä-Eurooppaan. Pari läheisimipänä pitämääni ystävää eivät pidä yhteyttä lainkaan. Toisaalta, joihinkin kavereihin välit ovat petranneetkin, kun heidän kanssa tulee kirjoiteltua sähköpostia, ovat käyneet täällä ja kuulumisissa pysyy paremmin kärryillä kuin aiemmin. On kuitenkin tosi surullista, että ne "läheisimmät" ovat muuttuneet niin kaukaisiksi. Tuntuu vaikealta hyväksyä, että he eivät "tarvitse" minua elämässään, tai että minun kuulumisiini ei tarvitsisi vastata (laitan pidemmälle postitus-listalle silloin tällöin viestiä).
Saa nähdä, mitä sitten joku päivä tapahtuu, kun palaan takaisin Suomeen. Olen jo ajatellut, että ilmoitan paluusta yleisesti, ja nuo yhteyttä pitämättömät saavat luvan itse soitella minulle päin, jos kiinnostaa nähdä. Voi olla, että saan kuulla jopa anteeksi-pyytelyä, kun oli niin kiirettä ja aika vain meni niin nopeasti, ettei ikinä saanut yhtä sähköpostiviestiä kirjoitettua. Asia on juuri kuten edellisessä viestissä kirjoitettiin; teot ratkaisevat.
Itselläni sama homma, että se olen minä joka aina pitää yhteyttä kaikkiin ystäviin, ei kukaan minuun. Ja asutaan vielä samalla paikkakunnalla! Nyt siihen tuli stoppi ja alan todellakin eleleen yksin evakkona (onneksi on mies ja poika, ainoat tosiystävät). Itkun kans tulin nytkin kotiin, oli tarkoitus mennä ns. ystävälle aamukahville ennen töihin menoa, mutta eihän se vastannut edes puhelimeen... Ok saattoi olla nukkumassa vauvansa kans, mutta illalla kysyin että voinko tulla käymään ja sanoi, että tule vaan. Ois vaan sanonu suoraan ettei tarvi tulla. Että se siitä! Kukaan ei koskaan vaivaudu itse tulemaan käymään tai pyytämään mihinkään edes lenkille tms. Jos en ois itse pitäny yhteyttä kaikki nämä vuodet ainuttakaan keveria ei varmaan ois... Täytyy myöntää, että todella katkera ja surullinen olen! Kai mussa jotain vikaa on...
Omallekin kohdalle on käynyt samanlainen tapaus, mutta hieman erilailla: kun avomieheni muutti kaksi vuotta sitten samalle paikkakunnalle kuin minä seitsemän kuukauden seurustelun jälkeen.
Asuimme siis eri paikkakunnilla (itseasiassa minäkin Kouvolassa ja hän silloin Tampereella), ja hän kävi lähes joka viikonloppu minun luonani ja minä hänen. Olin edelliset viikonloput ennen seurusteluamme tottunut viettämään vknloput ystävieni kanssa.
Lähdin vuosi sitten jatko-opinnoille Lappeenrantaan ja olin jo sitä aikaisemmin huomannut ystävieni alkavan kaikota minusta. Joka viikko pidin heihin yhteyttä, ja joka viikko ehdimme vähintään kerran käydä kahvilla. Mutta silti eräs "ystävistäni" (joka ei aina ehdi kahville tulla) ei kysellyt enää vointiani tämän jälkeen muuten ennen kuin minä kyselin häneltä. Toinen ystävistäni oli juuri asenteella "miksen MINÄ pidä HÄNEEN yhteyttä". Kolmanteen ystävääni pidin - ja pidän edelleen - yhteyttä joka päivä netin kautta. Kun kerran en laittanutkaan hänelle kiireissäni viestiä, sain välittömästi kuulla "Mikset puhunut minulle eilen mitään".
Tämä alkoi siis lähes heti, kun kerroin seurustelevani ja aloin oleskella vknloput Tampereella. Vaikka pidin ystäviini myös viikolla yhteyttä, tuntuu siltä, kuin minut olisi tuomittu jostain synnistä, eikä kukaan uskalla pitää "rikolliseen" kontaktia.