kärsin käyttäytymismallista mikä on periytynyt sisarille.Minä vähiten saanut huomiota ja rakkautta ym alisteinen, syrjivä ja dominoiva ym käyttäytyminen jatkuu.En jaksa pitää puoliani ja jos pidän pitävät sisaruksesta tästä vanhasta käyttäymismallista kiinni eikä se johda muuhun kuin suurempaan eripuraan jossa minä olen taas jälleen kerran väärässä.Onko muilla vastaavaa koska kärsin tästä enkä halua tämän enää jatkuvan.
periytynyt kieroutunut
käyttäytymismalli
91392
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jätrjestä elämäsi niin, että voit ottaa täydellisen eron vaikeista sisaruksistasi. Se on ainoa keino.
Ne eivät muutu, mutta omaa elämäsi voit muuttaa.
Elä omaa elämääsi henkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti omillasi. Älä ole missään tekemisissä sisaruksiisi. Älä tapaa heitä, älä soittele, älä kirjoittele.
Annat siis kertakaikkiaan kenkää moiselle sukulaisuudelle ja hankit omat kaverisi, tuttavasi ja ystäväsi omista piireistäsi.
Näin säilytät omanarvontuntosi, itsekunnioituksesi ja elmänlaatusi
Meitä on viisi sisarusta, joista kolme vanhinta on äidin ensimmäisestä liitosta ja kaksi nuorinta toisesta. Itse olen toisesta liitosta vanhempi lapsi. Olen nyt päälle kolmikymppinen nainen.
Kun aloin aikuistua ja itsenäistyä joskus silloin parikymppisenä aloin tajuta, kuinka ikäviä kommentteja vanhemmat sisarukset heittelivät minulle ja nuoremmalle veljelleni. Sellaista piikittelevää, alentavaa "huumoria", jolle muka nauroin mukana. Itsetunto oli tosi huono, ja pysyi matalalla jatkuvan henkisen päähän potkimisen takia. Samaa oli jatkunut ihan pienestä pitäen, mutta eihän sitä ollut huomannut, lapsena sopeutuu melkein mihin tahansa ja ajattelee, että tällaista on elämä, ja näin tapahtuu kaikkialla muuallakin. Kotoa pois muutettuani, hieman itsevarmuutta saatuani (muissa ihmissuhteissa sekä itsenäistyttyäni) aloin tietoisesti karttaa tilanteita, joissa heitä näkisin. "Pakolliset" lasten ristiäiset sun muut kävin läpi, mutta v-mäisiä kommentteja (siis "huumorina" esitettyjä) en enää myötäillyt, vaan vaihdoin asiallisesti puheen aihetta tai sanoin ystävällisesti mutta suoraan, että eihän se noin ole, tai että olipa tyhmä vitsi. Tämä vaati aluksi (tätä vaihetta kesti vuosia) valtavasti uskallusta, ja olinkin ennen perhejuhlia aina ihan hiessä jännityksestä.
Nykyään tilanne on kannaltani ihan ok. Minulle ei enää heitellä ikäviä kommentteja. Tuntuu kuitenkin, että jatkuvasti pitää olla vähän varuillaan, koska eihän se puoli ole heistä mihinkään kadonnut. Etäisyyttä saatuani olen huomannut, että he ovat toisilleen ihan samanlaisia kuin minulle (olivat) ja pikkuveljellemme. Ikävää.
Varmasti kovasti analysoimalla voisi löytää syitä v-mäisyyteen lapsuudesta, äidin uudesta liitosta jne, mutta se penkominen kuuluu vanhemmille sisaruksilleni, jos se heitä kiinnostaa. Minulle tärkeintä oli päästä irti alistavista suhteista. Helppoa se ei ole ollut ja vei aikaa paljon. Eivätkä välit koskaan tule olemaan yhtä läheiset kuin nuoremman veljeni kanssa, uskoisin.
Aluksi voisi tosiaan olla hyvä ottaa kunnon pesäero, olla kokonaan näkemättä dominoijia tai puhumatta puhelimessakaan. Kun oma itseluottamus kasvaa, voi taas yrittää kontaktia, kunhan ei odota liikoja ja on valmis puolustamaan itseään. Ei agressiolla, vaan terveellä järjellä ja itseään kunnioittavasti. Toisaalta, jos vastassa on tosi pahoja tapauksia, voi välit katkaista lopullisestikin. Toista voi kohdella huonosti vain jos toinen siihen suostuu.
Piä puolesi! Voimia!
rankkaa on juuri se itsensä jatkuva puolustaminen ja varauksellinen olo, ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä toinen sanoo.En vaan kykene ymmärtämään miten vanhempani ovat voineet antaa tällaista tapahtua? en myös ymmärrä sitä miksi nämä sisarukset itse eivät huomaa käyttäytymistään ja miksi he sen tekevät, tuleeko se ikäänkuin luonnostaan? mieheni analysoi aikoinaan tilannetta ja sanoi sen olevan sairaus jolle yksinkertaisesti ei voi mitään. Ei minusta kuitenkaan sairauden varjolla edelleenkään voi eikä saa toista loukata ja nälviä. Myös se itsekehu ja kerskuminen ovat todella ärsyttäviä piirteitä sekä se että jos minä pärjään se on kova pala...
Katsohan ne toiset sisarukset ovat ehkä jotenkin kateellisia ja mustasukkaisia Sinulle. Niillä on taatusti huono itseluottamus ja huono itsetunto. Sitä puutetta korvatakseen ovat ottanneet asenteekeen sinua kohtaan ylemmyyskompleksin.
Ei se sen kummallisempaa ole. Jos minun asia olisi, välttelisin mokomia ilmestyksiä. Niistähän ei saa kuin itselleen harmia. Vai tunnetko olevasi oikein elämäsi voimissa ja hyvässä mielentilassa heidät tavattuasi?
Kokemusta on kyseisenlaisesta käytöksestä, ja siitä, että kasvoi ajatellen sen olevan ihan normaali osa jonkun sisaruksen käytöstä ja että siihen oli vaan sopeuduttava ja alistuttava. Kärsin myös paljon itsetunnon puutteesta nuoruudessani, lapsuudessani ja arkuuttani ihmeteltiin, vaikka lahjakkaaksi todettiin.
Itse ymmärrän näin aikuisen perspektiivistä, että ihan jo syntymäni hetkistä asti ilmeisesti vanhempi sisarukseni koki minut syrjäyttäjäkseen ja siitä lähtien alkoi milloin minkäkin lainen keljuilu, lapsena ehkä fyysinen kiusa, sitten varttuessa enemmän ja enemmän psyykkinen naljailu ja 'humoristinen' iva milloin mistäkin, mihin ei vanhempani - tai lue - äitini, koska isä ei ollut paljon paikalla, koskaan puuttunut. Vaan jopa nauroi mukana, kun vanhempi sisarus oli niin terävä ja hauskan osuva, sarkastinen kieleltään. Piti nauraa mukana, kun oli niin hassunhauska. Aina hänelle. Usein pienemmästä sisarestaan. EI aina.
Kyllä minäkin muistan, että satutti monet tapahtumat, mutta ei niitä koskaan asettanut kyseenalaiseksi, vaan piti normaalina vanhemman sisaruksen oikeutettuna käytöksenä. Itse yritti kaikin tavoin miellyttää vanhempaa sisarusta, jotta tulisi hyväksytyksi.. mutta ilmeisesti mikään ei koskaan korjannut sitä seikkaa, että yksinvaltiaan aseman tuli syrjäytetyksi joka tapauksessa syntyen siihen perheeseen.
Anyway, kipeitä asioita, jotka kuitenkin vaikuttivat syvästi persoonan muodostumisvaiheessa, peloissa ja masennuksen kokemuksissa, mitä vastaan ainakin itse olen saanut taistella suurimman osan tietoista elämääni.
EI olla hyväksytty, olla uhka, naljailun kohde, joka saa aikuisuuden tullessa ajankohtaiseksi vain brutaalimpia muotoja. Vika vanhemmassa,(sokea piste, sallii toisen lapsen kiusata toista, in daily basis) jos ei molemmissa vanhemmissa, ajoissa tilanteen korjaamista ja tasapuolista kohtelua.
Sadistisia perhedraamoja on monenlaisia, jos kaikki ei ole päällekirjoitettuna heti nähdä.
Minun ja veljen välit katkesivat puoleltani siihen, että naljailut muuttuivat lopulta aina vaan brutaalimmiksi väkivaltaisiksi akteiksi - jos nimittäin tämän ivailuun ja naljailuun vastasi. Silmät ja huuli auki, tukasta repimistä, nimittelyä, uhkailua milloin mitenkin, jatkuvan pelon ilmapiirin luominen. En aio tavata veljeäni enää koskaan, vältän kaikki sukutapahtumat, ihan vain veljeni vuoksi, ja tätä tukevan äidin takia.
Menetin isäni nuorena, joka oli minun kaikki henkinen tukeni. Pöyristyttävää ja omahyväistä oli 'perheen' käytös sen jälkeen. He eivät ole minulle enää perhettä millään muodoin, tunnesiteet katkesivat täysin, viimeistään suurinpiirtein veljeni minut helvettiin toivomisilla ja väkivaltaisin teoin.
Ulospäin veljeni sekä äitini ovat mitä arvovaltaisimpia ja 'hyvässä asemassa' vaikuttavia kansalaisia.. kukaan ei sitä perhehelvettiä uskoisi, mitä se sisältäpäin minulle oli, (on) isäni kuoltua.
Veljeäni en arvosta enää koskaan.
Arvostettu Asemansa (jota äitinsä ei lakkaa alleviivaamasta) tai taloudellinen huipputilansa saa minut vain halveksimaan häntä, jotka hänelle olivat tärkeimmät asiat, miten HÄNEN elämänsä näyttää ja on ulospäin. Nuorempi sisarus oli hänelle vain kilpakuva tai este, haitta, jos se ei toiminut, niinkuin hänen kuvalleen olisi ollut edullista. Tai mielikuvalleen menestyksestä.
Pelkästään ajatus tästä veljestä (tai tämän äidistä) saa voimaan pahoin. Eihän minua ole ollut heille edes olemassa isäni kuoltua.
Jotkut perhedynamiikat vain ovat sairaita, ja niistä on parempi pysyä erossa, jos haluaa edes jotenkin säilyttää mielenterveytensä.
Mutta hysh, ei puhuta näistä enempää, jooko?
Pakkoneurootikko, vainoharhainen, tunnevammainen, pari uskonnollista hihhulia ja yksi psykopaatti. Aina toinen toisensa kurkussa. Minä olen eronnut heistä jo vuosia sitten, elääkseni siivosti tämän yhden elämän, joka minullekin on annettu.
Nykyään pidän sukulaisina ja perheenä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Ne, jotka sattuivat syntymään samaan perheeseen kuin minä ovat minulle vieraita, epämiellyttäviä, sieluttomia ihmisiä. Heillä ei ole mitään annettavaa kenellekään, henkisesti. Testamentissanikin on pykälä, joka kieltää heidän tulonsa hautajaisiin. Omaisuuteni menee rakkaille ihmisille, suku nuolee näppejään.
Onpas teillä perheessä porukka, jolla on jos jonkinlaista vaivaa... jotenkin tuo kirjoituksesi kuitenkin herätti tunteen, ettet itsekään ole aivan vapaa perheesi kirouksesta.
Hei !
Meitä on näköjään enmmenkin.
Ala heti vaan ottamaan oma tilasi,sota siitä tulee ,mutta pienempi ,kuin jos odottelet 54-vuotiaaksi. Nyt on koko suku aivan sekaisin,kun syyllisyydentunteet ovat kasvaneet liian suuriksi. He eivät pysty enää lainkaan mihinkään normaaliin kanssakäymiseen. vaan kieroonkasvanut luonne on ottanut hiedät kokoaan valtaansa. Henkisellä väkivallalla ei ole rajaa,uhrista tehdään veilä lopuksi syntipukki,niin heikkoja he ovat!
Olet varmasti yksi vahvimpia suvussasi ,koska olet kestänyt näin kauan.
OTA TILASI,siihen sinulla on oikeus,olet aivan yhtä arvikas kuin hekin!
T. kiltteydestä toipuva 54-vuotias