Minulle ja miehelleni on käynyt niinkuin käy joskus avioliitossa, olemme tätä nykyä vain kämppäkavereita. Omat tunteeni kuolivat jo kauan sitten siihen, että mieheni haluaa elää minunkin elämääni, määräilee etten voisi syödä lihaa koska hänkään ei syö, alussa en saanut pitää edes koruja, saati että olisin voinut kuunnella mielimusiikkiani (iskelmiä). Coca colan juominen oli lähes tuomittavaa. Naimisiin mennessämme olin 20 vuotias, mieheni minua 10 v vanhempi, yksi kariutunut avioliitto jo hänellä takana silloin. Olin juuri lähtenyt synnyinkodistani ensimmäisen kerran pois työn perässä, ja en ehtinyt edes itsenäistyä kun tuleva mieheni astui kuvaan. Jotenkin turvasin häneen ja tässä sitä nyt ollaan, avioliittovuosia takana kohta 24.
Meillä on 4 lasta jotka eivät pidä isästään,lasten mielestä hän on liian ankara. Mies määrää suurin piirtein kaikesta. Koti on hänen valtakuntansa, me lasten kanssa alamaisia. Lisäksi hänellä on tarve kerätä turhaa tavaraa ympärilleen, sen seurauksena hän on joutunut vuokraamaan varastoja. Tavara on lähes 100 prosenttisesti romua. Nyt olemme muuttamassa, ja tuo tavaramäärä suorastaan kaatuu päällemme!
Vähitellen kaikki rakkauden tunteet ovat kaikonneet ainakin minulla, nyt näyttää että seksikin on loppunut kokonaan. Mieheni lopetti kaiken kiinnostuksen kun kuuli että minulla oli "hiivaa", tavallinen vaiva naisilla, ei sukupuolitauti, mutta hän ilmeisesti luuli niin?
Olen paljon miettinyt tätä tilannetta, olen vasta 44 vuotias, tässäkö tämä elämä? Olisi niin ihanaa kun olisi rakastava ja huomaavainen mies, jonka kanssa nauttisin olosta, mutta tämä nykyinen ei ole koskaan minua varmaan edes aidosti rakastanut, olin hänelle vain korvike, kun edelliset suhteet jostain syystä kariutuivat. Suhteemme alussa varsinkin hän usein puhui entisistä tyttöystävistään.
Minulla oli ohimenevä suhde toiseen mieheen silloin kun koin tämän avioliiton tosi ahdistavaksi,minulle tuli halu kostaa miehelleni kaikki se ilkeys mitä hän on minua kohtaan osoittanut, ja kaikki se että hän pyrkii aina määräämään toistenkin elämää. Jopa ulkopuolisten tuttaviemmekin. Hänelle ei riitä oma elämä. Tuli tunne että ähäkutti, tätäpä et voi määrätä etkä myöskään ajatuksiani tai halujani! Nyt olen kyllä tullut "järkiini" ja jättänyt tuon ulkopuolisen suhteen. Tuhmasti tehty mutta silloin se tuntui oikealle.... Olemme kyllä tämän toisen miehen kanssa edelleen hyviä ystäviä mutta en halua enää mennä sen pidemmälle.
Sukulaiset ovat kehoittaneet laittamaan pisteen tälle liitolle, mutta en ole uskaltanut vielä ainakaan mennä sen kynnyksen yli, tulee tunne että mitä sen jälkeen....
Meillä on 4 lasta jotka eivät pidä isästään,lasten mielestä hän on liian ankara. Mies määrää suurin piirtein kaikesta. Koti on hänen valtakuntansa, me lasten kanssa alamaisia. Lisäksi hänellä on tarve kerätä turhaa tavaraa ympärilleen, sen seurauksena hän on joutunut vuokraamaan varastoja. Tavara on lähes 100 prosenttisesti romua. Nyt olemme muuttamassa, ja tuo tavaramäärä suorastaan kaatuu päällemme!
Vähitellen kaikki rakkauden tunteet ovat kaikonneet ainakin minulla, nyt näyttää että seksikin on loppunut kokonaan. Mieheni lopetti kaiken kiinnostuksen kun kuuli että minulla oli "hiivaa", tavallinen vaiva naisilla, ei sukupuolitauti, mutta hän ilmeisesti luuli niin?
Olen paljon miettinyt tätä tilannetta, olen vasta 44 vuotias, tässäkö tämä elämä? Olisi niin ihanaa kun olisi rakastava ja huomaavainen mies, jonka kanssa nauttisin olosta, mutta tämä nykyinen ei ole koskaan minua varmaan edes aidosti rakastanut, olin hänelle vain korvike, kun edelliset suhteet jostain syystä kariutuivat. Suhteemme alussa varsinkin hän usein puhui entisistä tyttöystävistään.
Minulla oli ohimenevä suhde toiseen mieheen silloin kun koin tämän avioliiton tosi ahdistavaksi,minulle tuli halu kostaa miehelleni kaikki se ilkeys mitä hän on minua kohtaan osoittanut, ja kaikki se että hän pyrkii aina määräämään toistenkin elämää. Jopa ulkopuolisten tuttaviemmekin. Hänelle ei riitä oma elämä. Tuli tunne että ähäkutti, tätäpä et voi määrätä etkä myöskään ajatuksiani tai halujani! Nyt olen kyllä tullut "järkiini" ja jättänyt tuon ulkopuolisen suhteen. Tuhmasti tehty mutta silloin se tuntui oikealle.... Olemme kyllä tämän toisen miehen kanssa edelleen hyviä ystäviä mutta en halua enää mennä sen pidemmälle.
Sukulaiset ovat kehoittaneet laittamaan pisteen tälle liitolle, mutta en ole uskaltanut vielä ainakaan mennä sen kynnyksen yli, tulee tunne että mitä sen jälkeen....
Vastaukset 3
Vanhimmat
tahansa, niin eikö se kuitenkin ole parempaa kuin tuo entinen?
Mitä jos nyt ensin ottaisit itseäsi niskasta kiinni, ja pistäisit sen avioeron vireille? Sä olet vielä suht nuori ja ehdit tapaamaan sen oman prinssisi. Miksi siis kärsiä tämän nykyisen kanssa yhtään enempää? Mielenterveytesi sä vaan menetät. 24 vuotta on ehkä omaa tyhmyyttä, tai sitten teillä on ollut paljon hyviäkin hetkiä.
Mutta joo, tiedät kyllä mitä tehdä, jos haluat suhteen/avioliiton päätökseen.
Ensinnäkin sanon oman mielipiteeni; en katselisi tuollaista miestä päivääkään! Olen niin omapäinen ja onnellisuuden hakuinen että en vaan voisi elää tuollaista elämää! Ymmärrrän sen, että pitkästä liitosta on vaikea lähteä, mutta kai nyt oma onni menee sen kurjuuden yli ja tulee tärkeämmäksi?! Ja puhumattakaan lasten onnesta!
Vanhemmillani oli samankaltainen liitto, se päättyi jokunen vuosi sitten heidän ollessa 45 ja 50 vuotiaita. En voi muuta sanoa kuin, että se oli heidän elämänsä paras päätös.
Isäni oli tyranni. Hänen ehdoillaan elettiin ja mentiin koko perhe. Hän päätti mitä ostetaan, mitä syödään, missä käydään, jne. Hänelle oma hyvinvointi oli tärkeintä, ei suinkaan vaimon tai lasten. Me lapset ja äiti jouduimme odottamaan kuukausia esim. uusia vaatteita vain sen takia kun isä halusi ostaa viinaa perheen rahoilla, ja kaikki rahat siihen menivätkin. Joskus meillä ei ollut edes mitään syötävää, isä sen sijaan humalassa.
Pahinta tässä oli se, että isä oli myös väkivaltainen, ei kovin usein, mutta aina sitä sai pelätä kun hän oli humalassa.
Jossakin vaiheessa vanhempani erosivatkin, silloin he asuivat erillään vuoden verran. He kokivat yli 20:n vuoden liiton sitovan heitä niin paljon, että oli liian vaikea olla erossa (opetella uutta tapaa elää). Palasivat yhteen. Sen jälkeen elämä olikin pelkkää helvettiä. Ensimmäisen eron aikaan me vanhimmat lapset oltiin jo keretty muuttaa pois kotoa. Pian muuttivat myös nuorimmat lapset, ehkäpä tässä oli viimeinen niitti suhteelle. Äidin elämässä ei ollut muuta iloa kuin eläimet ja lapset jotka kävi satunnaisesti kotona. Isällä sen sijaan oli viihdyttäjiä omasta takaa..
Vihdoin vanhempani välit tulehtuivat niin, että heidän ei auttanut muuta kuin erota. Äiti oli se joka teki sen päätöksen. Hatunnosto äidille tästä hyvästä! Nuin pitkästä liitosta on erittäin vaikea lähteä vaikka liitto olisikin nuin kurjaa niinkuin vanhemmillani. Vuosi äidiltä meni siitä toipuessa (luoja anna anteeksi kun en ollut hänen tukenaan enemmän), eikä hän vieläkään ole yli siitä kokonaan. Nyt hän on kuitenkin onnellinen ja iloinen, hänellä on rakastava ja onnellinen parisuhde. Toivottavasti se kestää koko hänen loppu elämänsä.
Hän on oppinut, että omastakin onnesta täytyy huolehtia, vanhoja virheitään hän kiertää kilometrien päästä. Hän pitää huolen, että uudessa suhteessa molemmat on tasavertaisia.
Mitä isään tulee, myös hän elää, käsittääkseni, onnellista elämää. Emme juuri ole tekemisissä mutta sen verran mitä on kuulumisia vaihdettu voisin niin päätellä. Hän on lopettanut juomisen, on töissä ja elää myöskin parisuhteessa. Siitä en tiedä miten tämä suhde voi, toivon vain että hyvin, rakastan kuitenkin isääni. Ehkäpä jotenkin välimme on parantunutkin eron myötä, vaikka ei yhteyttä hirveästi pidetäkään.
Eli olen siis seurannut sivusta sen helvetin, ennen eroa ja eron jälkeen. Pitkästä liitosta on vaikea lähteä vaikka se olisi kuinka huono tahansa. IHmisiä pelottaa se uusi elämä, pelottaa opetella uusia tapoja elää, pelottaa muuttaa, pelottaa jääkö yksin loppu elämäksi, jne. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että jos on kurja liitto, aina kannattaa yrittää etsiä onnea muualtakin. Vaikka sitten yksin jos ei muuten. Itse erosin "pitkästä" 5:n vuoden suhteesta neljä vuotta sitten, kun en kokenut saavani suhteesta rakkautta. Vaikka olenkin edelleen yksin, se oli todella hyvä ratkaisu, elän kuitenkin onnellista elämää yksikseni ja tiedän tapaavani sen parhaan onnen vielä jossakin vaiheessa elämääni.
Todellakin, olet vasta 44vuotias, mieti haluatko elää tuollaista elämää loppu elämäsi, vai haluatko yrittää etsiä (ja löytää) onnea jostakin muualta, jotakin muuta kautta? Sinulla on edessäsi vielä monta kymmentä vuotta elämää, mieti miten sen haluat kuluttaa, mieti mitä haluat siltä ajalta, mieti oletko onnellinen viiden vuoden päästä nykyisessä suhteessasi, mieti, että miten ajattelet elämääsi sitten kun olet vanha, kadutko päätöstä jäädä suhteeseen, vai kadutko kenties päätöstä lähteä suhteesta? Voisin melkein vannoa, että ajattelet sitä elämäsi parhaana päätösenä! :)
Voimia sinulle, minkä ratkaisun sitten teetkin, ei ole helppoa aloittaa uutta mutta ei ole helppoa jäädä myöskään entiseen, mutta muista, vain SINÄ ITSE päätät onnestasi!!
Huh huh, tulipa pitkä viesti, toivottavasti jaksoit lukea..