En ole pitkässä elämässäni tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin nyt, vietettyäni mieheni kanssa kohta kymmenen ( 10 )vuotta. Avomieheni on niin vetäytyvä, ei- sosiaalinen ja ei ihmisistä kiinostuva olento, että se kyllä vaikeuttaa jokapäiväistä elämää. Tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi... Ja tämä on jotakin, mitä en suostu ottamaan vastaan,enkä hyväksymään. Mieheni inhoaa, tai "ei voisi vahempää olla kiinnostunut" muista ihmisistä- se on ok, mutta hän ei oikeasti ole KIINNOSTUNUT KENESTÄKÄÄN! Ja lisäksi ajattelen, että hän on sairastanut masennusta jo pitkään.
yksinäisyys parisuhteessa
haijatunnele
3497
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
minä olen kanssa samanlainen ei kiinnosta yhtään olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä olen aina ollut ykisn viihtyvää typpiä.mies taas on sellanen,että jää aina suustaan kiinni jos kaupassakin tulee tuttu naama vastaan ja sekös vasta ärsyttääkin.
Avioliittohan ei saa olla vankila eikä epäsosiaalinen ihminen voi vaatia toista osapuolta olemaan myös epäsosiaalinen, yhteiselo onnistuu vain jos annetaan kummankin olla oma itsensä.
Me olemme molemmat vaihtelevaa sorttia sosiaalisuudessa mutta yksinäisyyden tunnetta aiheuttaa erilaisuutemme muissa asioissa. Ihmisen pitää saada toki olla oma itsensä suhteessakin mutta entä jos se johtaa siihen ettei kiinnostuksen kohteet ole lopulta ollenkaan samat? Töiden takia aikaa on muutenkin niukalti ja jos joskus olisi yhteistä vapaa-aikaa niin puuhailemme omiamme, omissa oloissamme. Monesti mietin mitä järkeä tässä on tai mikä meitä pitää yhdessä... ja paraneeko tämä tästä, onko tämä vasta herännyt tietoisuuteni jokin "vaihe" joka menee tavalla tai toisella ohi ja homma alkaa uudestaan tuntua jotenkin järkeenkäyvältä?