Lapsena olimme naapureita ja parhaat ystävykset. Teimme kaikkea hauskaa yhdessä, piirtelimme, luimme, juoksimme metsissä, ompelimme, askartelimme, nauroimme....
Nykyään aikuisina jos/kun tapaamme, kohtaamiset ovat yhtä teatteria. KATEUS luikerteli väliimme jossain vaiheessa. Sinä kadehdit minulta taitoja, jotka sinulla olivat vähäisempiä, minä sinulta luonteenpiirteitä, jotka minulta puuttuivat...jne jne...
Ja mitä kaikkea erilaista elämissämme muuta onkaan vuosien varrella kertynyt. Ilon aiheita ne pitäisivät olla, ihailun aiheita aidolle ystävälle, mutta kun se kateuden peikko estää sen aidon lapsuuden aikaisen ystävyyden esiin tulemisen. Siinäkö se on? Vai miksi et oikeasti halua enää pitää yhteyttä minuun?
On tyhmää olla aikuinen.
Nykyään aikuisina jos/kun tapaamme, kohtaamiset ovat yhtä teatteria. KATEUS luikerteli väliimme jossain vaiheessa. Sinä kadehdit minulta taitoja, jotka sinulla olivat vähäisempiä, minä sinulta luonteenpiirteitä, jotka minulta puuttuivat...jne jne...
Ja mitä kaikkea erilaista elämissämme muuta onkaan vuosien varrella kertynyt. Ilon aiheita ne pitäisivät olla, ihailun aiheita aidolle ystävälle, mutta kun se kateuden peikko estää sen aidon lapsuuden aikaisen ystävyyden esiin tulemisen. Siinäkö se on? Vai miksi et oikeasti halua enää pitää yhteyttä minuun?
On tyhmää olla aikuinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuntuu et aikuisena tullaan niin itsekeskeisiksi, aitous katoaa kavereiden väliltä. Kulissien ylläpitäminen tuntuu olevan monelle tärkeää. Heikkouksia ei saa näyttää, aina menee yhtä upeasti. Kateuskin pakkaa olla kuvioissa mukana. Toisella ei saa olla asiat paremmin kuin itellä. En mä pahaa ystäville, näille vanhoille, toivo. Joskus vain kaipasi jotain AITOUTTA. Sitä ei enää aikoihin ole ollut eikä yhteydenpåitoakaan. Mut eteenpäin vaan, turha sitä on jäädä murehtimaan menneita.