Mulla on aivan järjettömän huono olla. Laitettiin huhtikuussa paperit vireille.elämä on mennyt välillä hyvin ja välillä huonosti tänä aikana.olen ollut kokoajan vähän pinna kireellä ja ei ole pystynyt elämään kaikki pelissä, kun kokoajan on mielessä pyörinut ehkä tuleva ero.Meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta joidenka kanssa asia on välillä jäänyt taaemmas.nyt sitten viime vkolla mieheni ilmoitti,että se on nyt tässä,olin kuin pommi olisi tullut niskaan,en osannut odottaa kuitenkaan vielä tässä vaiheessa, että nyt se ero sitten tulee.eihän meidän harkinta-aikakaan ole päättynyt vielä.tuntuu etten millään jaksa jatkaa eteenpäin,mutta lasteni tähden tässä on jatkettava tarpomista eteenpäin.Miten tästä kaikesta selviän?Onko kukaan lähestulkoon samassa tilanteessa?Lähtö tulee,vaikkei eroa haluakkaan.
Avio-ero haluamatta tulee
heidi.d
142343
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mä olen samanlaisessa tilanteessa. Ei tätä jaksa. Tää on yhtä helvettiä. Ei tälläisen taakaan kanssa jaksa elää. Mulle tuli kanssa kuin pommi olisi pudonnut niskaan. Me asumme jo erillään. Lasten takia on vain sinniteltävä. Ku sais edes jostain valoa elämään, mutta ei sitä vain tunnu mistään tulevan. Lähtö tuli vaikka en olisi halunnut. Totuus on vain, ettei toisen ajatusmaailmaa saa käännettyä. Kysymykseesi miten kaikesta selviää, kertoisin jos tietäisin.
Ensinnäkin, kyllä pärjäät! Näin sanoi minullekkin lääkäri, jonka luoksi menin hätäpäissäni itkien, kun täysin yllättäen mieheni ilmoitti, että haluaa eron. Uusi elämänkumppani oli jo katsottuna. Kokosin itseni uudelleen ihan rippeistä, terapian avulla ja nyt kaksi vuotta taaksepäin voin sanoa ettei tullut yhtään huono! ;) Kaksi lasta minullakin ja niiden takia tämä kaikki kannatti. Mutta toki pitää muistaa, että vaikka monet asiat tulee tehdä lapsia silmällä pitäen, on tärkeää myös, että pidät itsestäsi huolta ja haet tarvittessa apua... näin sinusta on apua myös lapsillesi. Tukiverkko on tärkeä, mutta välillä kannattaa miettiä asioita ihan vaan itsekseen ettei ala kuulostaa levysoittimelta, jossa pyörii vaan sama levy. Yksi asia kerrallaan eteenpäin. Itse päätin, että vaikka eromme ei ollut mitenkään kaunis juttu niin katkeraa ei minusta tule. Hän on kuitenkin lasteni isä ja meidän välit on asialliset. Lasten asiat on kunnossa ja voimme sopia niistä keskenämme. Uutta kumppania en ole tavannut ja omasta päätöksestäni en tapaakkaan.
Varmasti on edessä raskaita päiviä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että ne hyvät päivät lisääntyy ajan kuluessa. Voimia sinulle!
Kun toisella on jo valmis kumppani, kenen kanssa voi jatkaa, niin se on helppoa pudottaa ihan tuosta vain pommi toisen niskaan. Minun maailmani romahti, kuin salama iskiessä puuhun. Ei kukaan voi ottaa järkiperustein eroa toisesta yllättäen toisen täysin, jos pommin pudottajalla ei ole toista mahdollista kumppania kiikarissaan.
Meillä erosta on puhuttu jo yli vuosi.
Kaksi viikkoa sitten, viikon kestänee työmatkani aikana vaimo haki asunnon ja ilmoitti ottavansa lapset (poika 12v. ja tyttö 8v.) mukaansa. Mun maailma romahti siihen paikkaan. Asiasta keskusteltiin, mutta en vain pysty ymmärtämään/hyväksymää asiaa. Minulle sanottiin (uskon myös sen) ettei ole "kolmatta pyörää" kuvioissa, mutta se tuntuu vain vaikeuttavan sopeutumistani.
Olen aina ollut säännöllisessä päivätyössä ja iltaisin kotona perheen parissa. Lapseni ovat minulle kaikki kaikessa ja heidän menettäminen pelottaa todella. En harrasta vapaa-aikana kodin ulkopuolella juuri mitään, koska olen pitänyt kotitöitä ja lasten kanssa oloa harrastuksenani ja se on riittänyt minulle hyvin. Vaimo on ollut koulussa/töissä muualla ja pitkiäkin aikoja pois kotoa, sen takia olen omaksunut ehkä sen perinteisen "naisen roolin" kotitöissä.
Voiko nainen saada lapset ihan tosta noin vain itselleen pois isältä, vedoten siihen että on heidän äiti? Mitkä on minun oikeuteni, joka toinen vko:n loppu EI MINULLE RIITÄ!? Voinko lasten isänä vaatia samaa, mitkä ovat mahdollisuuteni saada lapset itselleni?
Tämä minulle edelleen hyvin rakas nainen on Hyvä äiti lapsilleen ja kaikin puolin asiansa hoitava ihminen. Hän tekee 3-vuorotyötä ja sen vuoksi ei useinkaan ole lasten kouluaamuissa/-illoissa läsnä. Olen yrittänyt saada selville kuinka hän on ajatellut hoitaa lastensa kouluun lähdöt ja ilta toimet, kun ei ole töiden takia silloin kotona/puhelimen tavoitettavissa. Näihin kysymyksiin en vastausta ole saanut...ei taida tietää itsekkään.
Oma ehdotukseni oli että lapset olisivat kotona minun kanssa ja saisivat olla äidillään aina kun hän tai lapset haluaa. Hän saisi sitä haluamaansa omaa aikaa katsella elämää ilman minun läsnäoloa ja voisi omastapuolestani tulla takaisin koska tahansa kun se hänestä siltä tuntuisi (silloin tulisi olla vain halukas keskustelemaan asioista ja parantamaan parisuhdetta). Tämä ei vaan tunnu sopivan hänelle. Ilmeisesti toiveeni on kohtuuton???
"Kuppini" on sitä viimeistä pisaraa vaille täysi, enkä tiedä milloin luhistun. Ensi viikonloppuna lähtee loput hänen tavarat...lapset???
Olen ihan loppu, en tiedä miten jaksan ensi viikkoon...
yhtäläiset oikeudet saada lapset itsellesi, kuin vaimollasikin. Muistakaa ottaa lapset huomioon. Yritä päästä sovulla asiasta, ettei lapsesi kärsi. Kenenkään on aivan turha kuitenkaan väittää, etteikö lapset reagoisi perheen hajoamiseen. Jokainen päivä ilman lapsien läsnäoloa on todellista "HELVETTIÄ". Tätä en soisi kenenkään joutuvan kokemaan. Itse olen sekä henkisesti, että fyyssisesti aivan finaalissa. Sairaslomaa sairasloman päälle ja lääkkeiden avulla jaksan sekä terapian avulla joten kuten. Minulla ei ollut edes mahdollisuutta saada keskustelua, avioliittonouvojaa, lastenkasvatus ynms. asioissa vaimoani lähtemään mukaan. Minä rakastan omaa vaimoani yli kaiken. Hän on ollut minulle hyvä ja lapsille hyvä äiti. Asun yksin, asioita en saa hoidettua, keskittymiskyky nollassa. Tykään itsekkin kotitöistä ja nautin, kun sain niitä tehdä. Voimat alkaa hiipumaan mitä enemmän aikaa poismuutosta kuluu. En tiedä kuinka kauan enää jaksan! Tunne-elämäni ja koko elämä muutoinkin on ihan sekaisin. MINÄ HALUAISIN PERHEENI TAKAISIN... Toisen päätä, kun vain ei saa käännettyä. Toivottavasti harkinta aika antaa mahdollisuuden. Annan itse vaimolleni aikaa, toivoen, että hän vielä suostuisi joskus keskustelemaan, että perhe saataisiin entistä ehommaksi.
On lohdutonta huomata, että samaa kurjuutta saa myös joku muu isä kokea. Itse olen vielä töissä (paikalla, mutta en läsnä) ja jotenkin odotan sitä viimeistä niittiä... pelkään tulevaa viikonloppua. Lääkkeillä saa nukuttua 2-3 tuntia yössä ja loppu on yhtä painajaista.
Jo ajat sitten (niinä hyvinä päivinä, kun vielä keskusteltiin yhteisistä toiveista ja haaveista) sovittiin että jos joskus erotaan ei lapsia käytetä lyömäaseina toista kohtaan. Niin ne asiat vain unohtuvat, kyllä ihminen on peto.
Kaikesta huolimatta minäkin toivon vaimolleni ja lapsille vain kaikkein parasta ja sitä että "latumme" vielä jonain päivänä kohtaa ja jatkuu yhtenä eteenpäin. Nyt on kai vain yritettävä jaksaa hiihtää eteenpäin päiväkerrallaan tässä tunteiden kynnöspellossa.
En osaa muuta toivoa kuin voimia sinulle...
NYT on se aika tehdä kaikkesi että saat lapset itsellesi. Jos vaimosi saa heidät, sinun on todella vaikeaa, melkein mahdonta yrittää jälkeenpäin muuttaa päätöksiä.
Sinulla periaatteessa ei pitäisi olla vaikeuksia saa da lapsia. Menehän jututtamaan lakimiestä, sellaista joka erikoistuu avioeroihin, tulet saamaan tarpeellista apua pulmaan.
Tottakai se sattuu kun perhe revitään hajalle mutta siitä huolimatta , vaikka kuinka sanoisit että vaimosi on maailman paras äiti, ei se tee sinusta maailman huonointa isää joka ei ole ansainnut lapsiaan!
Siis nyt järki käteen äläkä nyhjää nurkassa. Sinulla on paljon nyt kyseessä, älä anna sen valua saamattomuuttasi ohitse!
Niin..jos toinen tahtoo erota, niin se on vaan sopeuduttava tilanteeseen. Meillä on onneksi tilannetta niin kauan suovattu ja huovattu, ettei avioero tunnu niin pahalta, vaikka pahahan avioero on..ei käy kieltäminen. Toivottavasti näet pian valoa tunnelin päässä...:).
on harkittu ja keskusteltu asiasta toisten kesken, niin silloin asia on vähän helpompaa suodattaa. Mutta, jos se tulee toiselle kuin isku vasten kasvoja on tämä shokin saanut aika pahassa pulassa.
oma hyväinen paskiainen. Sinua vielä naurattaa erot. En voi ymmärtää tuollaista itsekeskeisyyttä.
Hei!
Olen itse soutanut ja huovannut eroa lähes yhtä kauan kuin suhdetta ja avioliittoa on kestänyt. Ensimmäinen tosi avioeron yritys oli niin kova shokki, että meinasin seuraavana päivänä pyörtyä työssäni. Olin saanut tietää, että puolisollani oli ollut suhde monta vuotta. Sitten kuitenkin jatkettiin. Nyt olen jälleen kerran päättänyt erota, sillä olen aivan lopussa. Minulla on pitkään ollut sellainen tunne, että olen aivan yksin henkisesti. Yhdessä elämisen ja kokemisen tunne on hävinnyt ja pikkuasioista tulee elämää suurempia valtataisteluja. Kahdestaan olo pelottaa, kun joutuu kohtaamaan toisen kylmyyden. Välillä on ollut tosi mukavaa ja siksi sitä on aina tarttunut toivoon ja halunnut jatkaa. Aina en tiedä, olenko tulossa hulluksi, kun toisesta ei ota selkoa. Ilmassa on niin paljon ristiriitaista viestintää.... Yritän nyt olla urhea ja pitää päätöksestäni kiinni. En jaksa olla enää kotonani rakkauden kerjäläinen!
Ainoa mikä lohduttaa on se, että tietää monen tällaisesta selvinneen. Pahinta on se, että tämä vaikuttaa myös lasten elämään. Sitä en nyt juuri uskalla edes ajatella.
6s. vuosi on jo helpompi.
Minä sain pommin niskaani viime syksynä; mies kertoi löytäneensä uuden naisen. Talvi vielä sinniteltiin yhdessä, käytiin perheneuvojan luona mutta turhaan. Keväällä mies sitten muutti nimellisesti omaan asuntoon, käytännöllisesti asuu naisen luona. Eroa ei ole haettu virallisesti mutta kyllä tämä minun mielestäni on ero.
Tuosta syksystä lähtien olen mennyt päivä kerrallaan eteenpäin. Lasten takia on ollut pakko nousta aamuisin. Alussa en tehnyt mitään muuta kuin itkin ja itkin. Ystävät ja perheneuvoja ovat auttaneet tosi paljon. Mutta nyt voin sanoa, että hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja päiviä. Olen löytänyt välillä jopa elämän ilon. Isä ei lapsia juurikaan tapaa joten omaa aikaa olen saanut ihanan naapurin rouvan avulla. Nyt uskon vahvasti, että elämä jatkuu myös eron jälkeen. En tunteita voi pyyhkäistä syrjään ihan noin vain ja välillä tulee kyllä ikävä miestäkin. Vaikka järki sanoo, että miksi ihmeessä ikävöidä moista petturia.
Sinä pärjäät kun uskot ja luotat itseesi. Jonain päivän elämääsi saattaa ilmestyä myös uusi rakkaus. Minä en uuteen rakkauteen usko, mutta elämääni on kyllä ilmestynyt sellainen "laastari". Ei mitään vakavaa mutta hetken iloa aina kun se meille molemmille sopii.
Itse laitoin mieheni pihalle pari viikkoa sitten, pettämisen takia, tällä kertaa taisi olla vielä ihastutus/rakastumisasteella. Mutta mies pettänyt kerran aiemmin, jonka annoin anteeksi. Enää en anna. Olen niin katkera/vihainen mieheeni, mitä hän teki minulle ja lapsille. Lähteä nyt kahden lapsen isä alle 30 v sinkkunaisen mukaan. En ymmärrä miten tästä selvitä, olen halunnut kaikki tapaamisoikeudet ja sovitukset tehdä heti pois alta, jotta oma elämäni lähtisi edes joskus käyntiin.