Hei,
Nyt kerron oudon tarinan, lukekaa se kokonaan ja kertokaa oma mielipiteenne mitä pitäisi tehdä, please.
Mulla on ongelma. Olin yksinäinen ja masentunut vuosia, joten en yrittänyt löytää mitään parisuhdetta eikä sellaista sitten oikeastikaan tullut eteen 25 vuoteen. Sitten löysin yllättäen hyvän miehen noin puoli vuotta sitten.
En kertonut miehelle, ettei minulla ole ollut aiempia parisuhteita ja etten ole ollut ikinä yhdynnässäkään kenenkään kanssa.
Sen sijaan kerroin hänelle samat keksityt tarinat mitä olen aikaisemmin kertonut kaikille muillekin kysyjille, eli kerroin että on ollut yksi aiempi "kunnon" parisuhde ja annoin ymmärtää että miehiä on ollut.
Nämä tarinat olen kertonut kaikille kavereille aina samalla tavalla ja kukaan ei ole epäillyt mitään, enkä voi jäädä kiinni näistä ikinä koska kukaan ei tunne minua niin hyvin että tietäisi kuinka asiat oikeasti ovat.
Eli olen halunnut luoda itselleni "normaalin" ihmisen maineen tuttavapiirissä, koska onhan se aika oudoksuttavaa jos ei 25-vuotias ja ihan ok-näköinen nainen ole ikinä seurustellut eikä harrastanut edes seksiä kenenkään kanssa. Jos ihmiset tietäisivät, varmasti ajattelisivat että minussa pitää olla jotain vialla kun en ole "kelvannut" kenellekään.
No ei siinä, kyllähän olisin varmaan kelvannut monellekin mutten ole ikinä luottanut keneenkään tarpeeksi ja olen ollut niin masentunut, ajatellut silti ettei kukaan halua minua kuitenkaan ja siksi myös torjunut kaikki yritykset tehdä tuttavuutta kanssani.
Alkuun tosiaan ajattelin että pärjään näillä keksityillä tarinoilla nyt tämän miehen kanssa myöskin, mutta nyt niistä on muodostunut minulle oman pääni sisäinen ongelma.
Eli olen tajunnut että koska oikeasti rakastan miestäni, haluaisin että voisin puhua hänelle totta kaikesta. Haluaisin olla rehellinen ja haluaisin että hän hyväksyisi minut tällaisena, en kuitenkaan pidä siitä jos hän sitten ajattelee että olenkin oikeasti joku friikki tai jämäpala. Onhan tosi ikävää että olen puhunut keksittyjä juttuja rakkaalleni, mutta suhteen alkuun en olisi mitenkään uskaltanut kertoa totuutta aikaisemmista suhteistani joita ei ollut, niiden tullessa puheeksi.
Nyt minua vaan on ruvennut kiusaamaan ajatus, hyväksyisikö mieheni minua enää yhtä hyvin jos tietäisi kaiken.
Emme ole keskustelleet aikaisempien kumppaneiden lukumäärästä enkä tiedä onko soveliasta kysyäkään, tiedän sen että miehelläni on ollut pari pidempää suhdetta ja joitain lyhyempiäkin joskus kauan sitten eli ainakin on ollut useampia.
En tiedä haluaisiko hän edes tietää olevansa minun ensimmäinen poikaystäväni. Siitä ehkä voisi tulla toiselle sellainen olo että mitä jos tuo sitten haluaakin jossain vaiheessa kokeilla muitakin miehiä. Mutta en ole sellainen. Olen aina halunnut vaan sellaisen miehen joka välittää ja rakastaa, en minä tarvitse monia miehiä.
Ja tuossa asioiden kertomisessa minua pelottaa, että mitä jos mieheni joskus kertookin muille tuttavapiirissä näistä asioistani. Vaikka vasta vuosien päästä, jos joskus eroaisimme. En enää kehtaisi näyttää naamaani missään sen jälkeen. Se saattaisi olla tuhoni. Eristäytyisin ehkä ja masentuisin oikein pahasti, ja saattaisin jopa tappaa itseni jos muut tietäisivät ja juttu leviäisi.
Myös se pelottaa, että mitä jos poikaystäväni alkaa pitää minua valehtelijana tämän takia. No, en tosiaan olisi tiennyt muutakaan toimintatapaa koska en olisi uskaltanut kuitenkaan puhua totta alussa. Enkä tiedä kannattaako uskaltaa nytkään.
Niin nyt en sitten tiedä mitä tässä tekisi. Kun minua vaivaa tuo siksikin, että tunnen olevani paljon muita huonompi kun minulla on näin friikki menneisyys. Jos kertoisin ja mieheni osaisi suhtautua oikein tähän, saattaisi asia korjaantua. Kertoisinko vai en?
Nyt kerron oudon tarinan, lukekaa se kokonaan ja kertokaa oma mielipiteenne mitä pitäisi tehdä, please.
Mulla on ongelma. Olin yksinäinen ja masentunut vuosia, joten en yrittänyt löytää mitään parisuhdetta eikä sellaista sitten oikeastikaan tullut eteen 25 vuoteen. Sitten löysin yllättäen hyvän miehen noin puoli vuotta sitten.
En kertonut miehelle, ettei minulla ole ollut aiempia parisuhteita ja etten ole ollut ikinä yhdynnässäkään kenenkään kanssa.
Sen sijaan kerroin hänelle samat keksityt tarinat mitä olen aikaisemmin kertonut kaikille muillekin kysyjille, eli kerroin että on ollut yksi aiempi "kunnon" parisuhde ja annoin ymmärtää että miehiä on ollut.
Nämä tarinat olen kertonut kaikille kavereille aina samalla tavalla ja kukaan ei ole epäillyt mitään, enkä voi jäädä kiinni näistä ikinä koska kukaan ei tunne minua niin hyvin että tietäisi kuinka asiat oikeasti ovat.
Eli olen halunnut luoda itselleni "normaalin" ihmisen maineen tuttavapiirissä, koska onhan se aika oudoksuttavaa jos ei 25-vuotias ja ihan ok-näköinen nainen ole ikinä seurustellut eikä harrastanut edes seksiä kenenkään kanssa. Jos ihmiset tietäisivät, varmasti ajattelisivat että minussa pitää olla jotain vialla kun en ole "kelvannut" kenellekään.
No ei siinä, kyllähän olisin varmaan kelvannut monellekin mutten ole ikinä luottanut keneenkään tarpeeksi ja olen ollut niin masentunut, ajatellut silti ettei kukaan halua minua kuitenkaan ja siksi myös torjunut kaikki yritykset tehdä tuttavuutta kanssani.
Alkuun tosiaan ajattelin että pärjään näillä keksityillä tarinoilla nyt tämän miehen kanssa myöskin, mutta nyt niistä on muodostunut minulle oman pääni sisäinen ongelma.
Eli olen tajunnut että koska oikeasti rakastan miestäni, haluaisin että voisin puhua hänelle totta kaikesta. Haluaisin olla rehellinen ja haluaisin että hän hyväksyisi minut tällaisena, en kuitenkaan pidä siitä jos hän sitten ajattelee että olenkin oikeasti joku friikki tai jämäpala. Onhan tosi ikävää että olen puhunut keksittyjä juttuja rakkaalleni, mutta suhteen alkuun en olisi mitenkään uskaltanut kertoa totuutta aikaisemmista suhteistani joita ei ollut, niiden tullessa puheeksi.
Nyt minua vaan on ruvennut kiusaamaan ajatus, hyväksyisikö mieheni minua enää yhtä hyvin jos tietäisi kaiken.
Emme ole keskustelleet aikaisempien kumppaneiden lukumäärästä enkä tiedä onko soveliasta kysyäkään, tiedän sen että miehelläni on ollut pari pidempää suhdetta ja joitain lyhyempiäkin joskus kauan sitten eli ainakin on ollut useampia.
En tiedä haluaisiko hän edes tietää olevansa minun ensimmäinen poikaystäväni. Siitä ehkä voisi tulla toiselle sellainen olo että mitä jos tuo sitten haluaakin jossain vaiheessa kokeilla muitakin miehiä. Mutta en ole sellainen. Olen aina halunnut vaan sellaisen miehen joka välittää ja rakastaa, en minä tarvitse monia miehiä.
Ja tuossa asioiden kertomisessa minua pelottaa, että mitä jos mieheni joskus kertookin muille tuttavapiirissä näistä asioistani. Vaikka vasta vuosien päästä, jos joskus eroaisimme. En enää kehtaisi näyttää naamaani missään sen jälkeen. Se saattaisi olla tuhoni. Eristäytyisin ehkä ja masentuisin oikein pahasti, ja saattaisin jopa tappaa itseni jos muut tietäisivät ja juttu leviäisi.
Myös se pelottaa, että mitä jos poikaystäväni alkaa pitää minua valehtelijana tämän takia. No, en tosiaan olisi tiennyt muutakaan toimintatapaa koska en olisi uskaltanut kuitenkaan puhua totta alussa. Enkä tiedä kannattaako uskaltaa nytkään.
Niin nyt en sitten tiedä mitä tässä tekisi. Kun minua vaivaa tuo siksikin, että tunnen olevani paljon muita huonompi kun minulla on näin friikki menneisyys. Jos kertoisin ja mieheni osaisi suhtautua oikein tähän, saattaisi asia korjaantua. Kertoisinko vai en?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Useimmiten sitä kuulee että rehellinen pitää olla ja että valheella on lyhyet jäljet... eikö ole outoa että sinun "likainen salaisuutesi" on jotain mistä niin monet vain unelmoivat? Olihan se ennen melkeinpä normo ja ainakin toivottavaa naisessa, että olisi neitsyt ja kokematon miesten suhteen.
Miehesi saattaisi pitää sitä suuressa arvossa, tai sitten ei. Sinä osaat kai arvata parhaiten mikä se reaktio olisi, jo kertoisitkin, kuitenkin hän tuntee sinut nyt ja rakastaa sinua sellaisena kuin olet, fiksuna miehenä saattaisi ymmärtääe ttä sinä olet sinä ja sama nainen jota hän rakastaa, oli menneisyydessäsi mitä vain. Nykyhetkihän se tärkeä on. Sitten taas voi olla että hän ei ymmärrä.
Täytyy sanoa että sinuna en ehkä kertoisi. Jos olisi niin kauheaa että kaikki saavat asiasta tietää (se Tulee puheeksi kuitenkin jossain hemmetin illanvietossa, siltä ei voi välttyä), olisin hiljaa ja unohtaisin koko asian. Olet kertonut samaa valetta jo niin kauan että se on melkeinpä muuttunut todeksi :D miksipä et antaisi sen muuttua sellaiseksi? Jos ongelma on nyt vain sinun pollassasi, siinä että tunnet olevasi epärehellinen (yhdessä asiassa, huom!), olisiko parempi vai huonompi asia että totuus olisi kaikkien tiedossa?
Itse totuus sinälläänhän ei ole edes paha asia, vaan se piilottelu. Useampi ihminen ei varmaankaan edes ymmärrä miksi olet moisesta asiasta valehdellut alkujaankaan, paljastuminen ei siinä ielessä ole paha asia.
***
kerrot!!! siis mä ainakin uskon, että miehesi tuntee itsensä tosi onnekkaaksi, jos saa olla ensimmäinen poikaystis, jonka kanssa voi jakaa myös seksuaalisuuden. Ja mikäli sä haluat olla juuri tämän kyseisen miehen kanssa koko elämäsi, niin et varmasti halua suhteenne perustuvan valheelle. Itse muistan kans sen, kun aloin seurustelemaan nykyisen poikaystini kanssa. oLin hieman nuorempi kuin sinä eli 18-vuotias, enkä ollut koskaan ennen seurustellu saatikka harrastanu seksiä. Muistan kuinka pähkäilin, miten kehtaisin sen hänelle kertoa. Vaikka tuntui ensin, että voisin sen salatakin, päätin olla rehellinen (ONNEKSI!!). Mieheni kun otti sen tosi hienosti, hän oli ylpeä ja iloinen että sai olla ensimmäiseni. Ja viimeiseni myös uskoisinpa:) Nyt en voisi kuvitellakaan, että oisin salannu jonku niin tärkeän asian elämäni tärkeimmältä ihmiseltä. Eli kannattaa ehdottomasti kertoa, ja jos miehesi ajattelee asiasta jotenkin negatiivisesti, hän ei todellakaan ole arvoisesi. Mutta uskon ja toivon, että hän suhtautuu siihen oikein positiivisesti!! =) tsemppiä!
ja sitäpaitsi, mun mielestä seksi (lue: Rakastelu) on jo itsessään jotain niin kaunista ja herkkää kahden ihmisen välistä, että miten siitä voi etes nauttia,jos ajattelee ettei ole voinut olla rehellinen itsestään toiselle? mun mielestä siinä antaa toiselle niin paljon itsestään, että ei kannata pilata sellaista millään valhekuvioilla. Uskon, että olet yhtä herkkä kuin minä. Vaikka piilottelu tuntuu helpommalta kuin totuuden kertominen, niin voin vannoa, että sitten kun kerrot totuuden, suuri kivilasti putoaa sydämmestäsi ja voit olla onnellinen että sinulla on ihminen, joka oikeasti välittää JUURI SINUSTA.
Tottakai asioista puhuminen olisi helpottavaa jos miehesi hyväksyisi sinun menneisyytesi, sinuthan hän on jo hyväksynyt. Vain sinä itse voit aavistaa miten miehesi suhtautuu asiaan.
Ja voit alkaa raottaa verhoa vaikka ihan pikkuhiljaa, eli ei kaikkea ole pakko kertoa kerralla. Kerrot että siitä on muodostunut ongelma pääsi sisälle, niin ei se välttämättä ajan kanssa sieltä haihdu jos se vaivaa sinua todella paljon.
Ei minullakaan aika ole omien heikkouksien hyväksymisestä aiheutuvaa ahdistusta haihduttanut, yhäkin ne omat luurangot kummittelee kaapissa. Tosin kohdallani ei puhuminenkaan ole sitä tehnyt, sitä häpeää niin suunnattomasti omia heikkouksiaan. On niin siitä toisesta kiinni uskaltaako asioista puhua.
Toivottavasti saat itsellesi tehtyä selväksi mikä olisi sinulle parasta ja pääset ongelmastasi eroon. Jos päätät kertoa ja miehellesi asia on liian vaikea hyväksyä sellaisenaan, niin tuskin hän sitten on sinua aidosti rakastanut.
sanoisin ettei tuossa pitäisi kyllä olla mitään hävettävää kertoa.Ja ei tulisi kyllä mieleenkään missään tilanteessa tuollaisesta asiasta levitellä jotain ihme juttuja.
tietenkin tämä on vain minun mielipiteeni.Mutta jos tuo sinua itseäsikin vaivaa,niin eikö siihen ole lopulta vain yksi keino saada ratkaisu?Eikö hänen pitäisi hyväksyä sinut sellaisena kuin olet?
Henk,kohtasesti en kyllä ymmärrä tätä ihme "valkoinen valhe" touhua.Rehellisyys kunniaan.
olen täysin samaa mieltä edellisen kommentoijan kans!! =) ja huom. Hän antoi vastauksen miehen näkökulmasta. Valheella ei pitkälle pötkitä!
Hyvä ja järkevä kommentti mieheltä, olen täysin samaa mieltä kanssasi.
Kannattaa muistaa, että puhdasta omaatuntoa ei saa millään takaisin, sitä ei mikään pysty korvaamaan. Asioista ja tulevaisuuden tapahtumista ei kannata etukäteen yleensäkään luulotella mitään, vaan elää tässä ja nyt rehellisenä ihmisenä. Puhtaan omantunnon kanssa ei myöskään joudu ikävään noidankehään valheiden kanssa. Rehellisyys on tärkeää, sitä osaa toinen rehellinen ihminen todella arvostaa. Kannattaa pyrkiä elämään niin, ettei vanhana tarvitsisi katua. Tsemppiä & hyvää syksyn jatkoa!
Mielummin mä tuollaista haluaisin kuulla naisen historiasta. Enkä mitään sellaista, että nainen on ollut jokapojan kiertopalkinto. Mä ainakin huokaisisin helpotuksesta ja ottaisin asian ihan hyvin. Olisin ymmärtäväinen.
Nyt kun on tullut kommentteja joissa olette tuominneet nuo "valkoiset valheeni", niin täytyy todeta että kyllä tämä nykyinen maailma on sellainen että tämänlaatuisesta asiasta on hävettävää kertoa. Kun jo 18-vuotiasta nykymaailmassa hävettää kertoa tästä. Vaikka minäkin olen sitä mieltä ettei siinä pitäisi olla hävettävää mutta muiden ihmisten yleinen mielipide...
Ja en tiedä rakastaako mieheni minua NIIN paljon, että pitäisi kertoa...itse vain olen huomannut rakastavani häntä ja siksi näiden keksittyjen juttujen kertominen aikanaan on alkanut häiritsemään minua.
Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, paljon muita huonommaksi kun pitää tuollaisia juttuja menneisyydestään KEKSIÄ.
En tiedä mitä pitäisi tehdä, pitäisikö ensin yrittää selvittää jotenkin kuinka paljon hän rakastaa minua, ennen kuin yrittäisi korjata tuon asian hänelle jos sitä uskaltaisi...
Kun ei meillä ole kumpikaan vielä sanonut toiselle niitä kolmea sanaa, minä olen kyllä mieheltä sitä ensin odottanut... Vaikka puhuu itsestään rakastavana poikaystävänä... :s
Voi kuule, minun oma "neitsyydenmenetykseni" (jos sitä kertaa voi siksi edes kutsua..) tapahtui tuntemattoman tyypin kanssa yhden illan juttuna eikä se mennyt ihan nappiinsa (yhdyntä epäonnistui). Olin silloin erään kaverini luona ja hän levitti tapahtuneen jälkeen tiedon eteenpäin. Levinnyt tieto tuli minulle ikävällä tavalla selville, kun puoli pöytää ihmisiä nauroi yllättäen eräissä juhlissa kyseiselle asialle. Kyllä sen illan jälkeen oli sellainen olo, että "voisin tappaa itseni". Niin suurelta nöyryytykseltä se tilanne tuntui.
Siitä lähtien olen ajatellut, etten välitä jokaikisen ihmisen ajatuksista tällä pallolla. Jos viisi, kuusi, seitsemän ihmistä edelleen nauraa minulle päänsä sisällä, siinä ei ole kuitenkaan koko Suomi. On älytöntä vaalia mainettaan, koska ihmiset ajattelevat juoruista huolimatta kaikkein eniten vain itseään. Jokainenhan katselee maailmaa "minä"-perspektiivistä. Omiin mokiin sisältyy paljon enemmän tunnereaktioita kuin toisten. Niin se vain menee.
Jos olisin sinä, kertoisin asian todenmukaisuuden saadakseni mielenrauhan. On vaikeaa kantaa tuollaista taakkaa. Voihan lisäksi olla, että miesystäväsi vain hymähtäisi! :) Eihän tuossa ole edes yhtään mitään. On aivan luonnollista keksiä alkuunsa muutama valhe, kun ei vielä tunne toista niin hyvin.
Oot iha freakki, en mä ainakaa huolis tollast!!! Jos tietäsin mikä oot. Siis mun neuvo on: älä kerro.
Pelkään miehen reaktiota tähän kertomiseen. Jos hän pitääkin ihan naurettavana koko juttua tai sitä etten ole voinut kertoa. Jos hän mitätöi asian. Ei hän saisi mitätöidä sitäkään että suren näitä asioita, vaan yrittää ymmärtää.
Tarvitsisin mieheltäni tähän kovasti tukea ja hyväksyntää ja läheisyyttä. Parhaimmillaan asiasta kertominen voisi mielestäni lähentää meitä mieheni kanssa, pahimmillaan etäännyttää rajusti. Riippuu kokonaan miehen reaktiosta. :(
kerro vain totuus, ei se mitään haittaa, ei siinä ole mitään pahaa. minä taas kerroin miehelle rehellisesti kuinka monen kanssa olen ollu ja se oli sille liikaa, oisi halunnu mieluummin neitsyen. sulla on millä leuhkia.
Ajatteleppa asiaa: kuka voisi tiedosta, ettei sinulla ole ollut kukkurakaupalla huorasuhteita, hyötyä?
Sinä itse tiedät oman arvomaailmasi. Olet oikealla tiellä: huoraamisessa ei todellakaan ole mitään ylistämisen arvoista!
Jos olet sepitellyt tarinoita menneisyydestäsi, jätä ne omaan arvoonsa äläkä latele keksittyjä juttuja enempää. Joskus aikojen kuluttua jos ystävyytenne jatkuu, voi mainita ettei sinun menneisyys ihan sellainen ollutkaan, tekemättä siitä isoa numeroa.
Nykyinen menetelmä näyttää aivan liian monen kohdalla olevan intiimin suhteen ennenkuin on kunnolla edes sanottu "hyvää päivää". Toisin sanoen monille huoraaminen on aivan jokapäiväiseen elämään kuuluvaa.
Sinun arvosi on ylempänä, siinä ei ole mitään häpeämistä! Jos mitään niin päinvastoin, saisit olla ylpeä että osaat oikein käyttää Luojan sallimaa valinnan vapautta!
siltä, että sinun olisi parasta kertoa totuus. Jos salaat sitä kauan, asia muuttuu vain raskaammaksi ja joskus se voi kuitenkin paljastua. Kerrottuasi asian oikean laidan, uskon poikakaverisi ymmärtävän sinua ja antavan hätävalheesi anteeksi. Sitten olosi helpottuu ja voit lähteä puhtaalta pöydältä, kun teillä ei ole mitään keskinäistä salattavaa. Tsemppiä
Kerro ihmeessä totuus, sinulla on todellakin, mistä ylpeillä. Itse olen hävennyt sitä, että menneisyydessä on ollut liian monta vakavaa sihdetta, jotka kaikki ovat kariutuneet.