Jos tilanne on se, että jotain kärhämää on, mutta toinen osapuoli ei koskaan ota asiaa puheeksi, ei ala selvitellä, vaan käyttäytyy kuin kaikki olisi hyvin (vaikka tietää varmasti että ei ole)- niin kuuluuko aina vain minun olla se aloitteentekijä että puhutaan nyt, selvitellään? Olen äärimmäisen kyllästynyt ottamaan aina vastuun parisuhteen hoitamisesta.
Olen tästä itse asiastakin; että kummankin kuuluu ottaa vastuu ikävien asioiden selvittämisestä ja parantamisesta, puhunut vuosia, ja aina kumppani myöntää että niinhän se on, mutta ikinä ei kuitenkaan aloita.
Nytkin saisin odottaa varmaan hautaan asti että useita päiviä sitten alkanut tilanne selviteltäisiin. Tai sitten minun on joka ainut kerta vaan alotettava. Jos ei puhuta asiaa halki, on kotona painostava, ahdistava ja teennäinen "muka-hyvin" ilmapiiri.
Alan jo vihata koko ihmistä :o(((((
Mitä mieltä olette?
Olen tästä itse asiastakin; että kummankin kuuluu ottaa vastuu ikävien asioiden selvittämisestä ja parantamisesta, puhunut vuosia, ja aina kumppani myöntää että niinhän se on, mutta ikinä ei kuitenkaan aloita.
Nytkin saisin odottaa varmaan hautaan asti että useita päiviä sitten alkanut tilanne selviteltäisiin. Tai sitten minun on joka ainut kerta vaan alotettava. Jos ei puhuta asiaa halki, on kotona painostava, ahdistava ja teennäinen "muka-hyvin" ilmapiiri.
Alan jo vihata koko ihmistä :o(((((
Mitä mieltä olette?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jotkut vain on heikkoja ihmisiä. Heistä ei ole vastuunkantajiksi, tai -ottajiksi. Menevät aina sieltä mistä aita on matalin; elävät siivellä. Muut saavat hoitaa mm. ikävät asiat.
ihmeellinen kyky kehitellä ongelmia sinne missä niitä ei ole. Kaikkea pitäisi vatvoa, pohtia, ja analysoida....usein täysin turhaa, tähtää vain kysymykseeen "rakastetaanko minua". Kysy suoraan.
Ei uros jaksa jauhaa ongelmista joita se ei näe.
Paskan jauhaminen? Ei se mitään VASTUUNottoa ole.
Tunnustan että minäkin syyllistyn pohtimiseen, analysointiin yms. "maalaan piruja seinille" mutta kun sitäkin on kokeiltu että tykkäätkö (rakastamisen kysymisesta on ihan turha haaveillakaan) niin kun vastaus on joo, ei oo mikään muuttunu niin johan rohkaisee ja ilostuttaa mieltä.
Siitä puhumattakaan että toinen joskus oma-aloitteisesti sanois että tykkää...
Miehet tekee hulluksi mutta kun ei niitä perkeleitä ilmankaan pärjää...
teemallisesti rakastaako toinen minua, kuin se miten ja KUKA ristiriidat selvittää. Ei ole epäselvää rakastaako hän minua, epäselvää on kantaako hän vastuunsa arkipäivässä vääjäämättä syntyvissä loukkauksissa, väärinkäsityksissä, "sammakoista" jne. Minusta kellään ei ole oikeutta vain puhua säistä ja aidanseipäistä, jos oikeesti pitäisi puhua jostakusta tilanteesta jossa jotain pahaa mieltä on syntynyt. Jos minä en selvittele, ei kukaan selvittele vaan asia jää madon lailla kiemurtlemaan vaietun pinnan alle. En hyväksy sitä. Enkä sitä, että asia sukupuolistetaan vain naisten hömpäksi.
Mulla on pitkä suhde kariutunut juuri tuon takia. Mun piti olla aina se joka tekee aloitteet, asiassa kuin asiassa. Toinen ei välittänyt ollenkaan keskustella riitojen jälkeen. Voit kuvitella kun nukkumaan mennessä itsellä oli paha mieli riidan jälkeen eikä saanut unta ja nainen alkaa kuorsata muutaman minuutin päästä. ;-) Kyllähän se sitten eron koittaessa olisi ollut valmis tekemään mitä vaan että palattais yhteen, mutta rakkaus oli jo kuollut.