Sosiaalinen tukiverkko puuttuu täysin

Omat vanhempani olivat kuolleita, isovanhemmat taas aivan liian iäkkäitä. Isäni vanhempia ei edes olisi kiinnostanut, äitini äitiä ehkä, mutta ei todellakaan fyysisten syiden vuoksi ollut mitenkään mahdollista.

Lapsen isän vanhemmat olivat elossa ja terveitä, mutta heitä ei kiinnostanut, en tosin tullut koskaan kysyneeksikään. Ensin tytär oli pieni, siis hoitoa vaativa, sitten sairastui diabetekseen, mikä noina aikoina oli paljon rajumpi juttu kuin nyt, kukaan ei halunnut ottaa hoitovastuuta. Kaikkein vähiten lapsen oma biologinen isä (jolta hän diabeteksenkin peri), jonka olin lempannut jo aikaisemmin.

Pikkusiskoni hoiti tytärtäni muutaman kerran, jolloin pääsin hiukan hunningolle :)

Minulla oli kerran vanha sukulaistäti hätätapauksen vuoksi muutaman tunnin kotonani, kun toinen lapsi oli oksennustaudissa ja toinen piti viedä lääkärin vastaanotolle, jonne oli ollut jo viikkojen odotusaika.

Vanhempani eivät tulleet koskaan, mutta en pyytänytkään, koska äitini oli joskus sanonut, että hän ei aio hoitaa lapsenlapsia, hän muka oli saanut hoitamisesta tarpeekseen aikanaan.
Kun itse tiesin, että meillä oli ollut kotiapulainen koko minun lapsuuteni ajan, ja sitä paitsi vielä lapsenlikka naapurin talosta, kun pikkuveli oli vauva, niin raivostuin huomautuksesta siinä määrin, että en todellakaan kertaakaan pyytänyt äitiäni olemaan edes puolta tuntia lapsieni kanssa.

Mieheni vanhemmat olivat kuolleet, ja vaikka samassa kaupungissa oli muutama sukulainen, niin työssähän he olivat. En katsonut voivani vaivata ketään lastenhoito-ongelmillani. Vuosikausia menimme laumana kaikki menot ja olimme aina kotona keskenämme, eikä se nyt niin hankalaa ollenkaan ollut.

Itse olen huomannut, että en ole koskaan tarjoutunut kenellekään lapsenlikaksi, eikä ole kukaan tullut pyytäneeksikään. En usko, että minä edes olisin hyvä hoitaja, koska en ole tuntenut muita lapsia kuin omani, ja se aika on oikeastaan aika lyhyt.

Kun aikanaan perheeseen ilmaantuu lapsenlapsia, uskon kyllä mieltyväni mummun rooliin, mutta osaisinko sitten olla tukena ja hoitajana? Ei se kaikilta varmaankaan ihan helposti käy.

Ei ole minkäänlaista tukiverkkoa. On pärjättävä omillansa ja se on raskasta se, kun ei ole kukaan koskaan edes hieman auttamassa. Varsinkin vauva-aikaan, kun isompikin lapsi, niin revettävä se on joka suuntaan yksin.

Meillä kummatkin isovanhemmat asuvat niin kaukana, ettei onnistu. Lisäksi olempa huomannut, ettei hoitoapua tulisi muutoinkaan. Käydessämme múmmolassa hoidamme lapset 24h itse. Molemmat mummot kyllä ostelee paitaa ja sukkaa silloin tällöin ja haluavat itsestään kuvan lapsen/lapsien kanssa pari kertaa vuodessa. Vaarit ei ole kiinnostuneet senkään vertaa. Tähän päivään mennessä anoppi ei ole onnistellut lapsista eikä raskauksista, emme ole todellakaan läheisiä. Emme ole mieheni kanssa tuppautuneet vaan alkaneet vetäytyä omista vanhemmistakin kauemmaksi.
Useamman lapsen kanssa sujuu kyllä mallikkaasti mutta omat toiveet olemme pistäneet sivuut täysin. Yritetään muistaa joka päivä, että nämä lapset on meille kallis lahja ja nautimme heistä. Yritämme tehdä arjesta juhlaa. Miehen ollessa matkoilla yksinhuoltajana juhla on kyllä kaukana mutta asiat rullaa aika kivasti. Yleensä päivittäin on kuitenkin se joku kymmenisen minuuttia kun lapset on syventyneet omiin juttuihinsa eikä kukaan vaadi huomiota eikä apua. Silloin tarraan kiinni mieheen, puserran ja pussaan. Saan taas rutkasti voimia.

Moi

riittää kun asuu toisella puolen suomea niin ei ole munnot eikä vaarit auttamssa.