Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 8 vuotta joista naimisissa 3 vuotta. Kaiken kaikkiaan ollut ihanaa aikaa, paljon on yhdessä koettu ja nähty, olemme olleet aina toistemme parhaat ystävät, paljon ollut yhteistä, nauraneet ja jutelleet olemme aina paljon. Nauttineet toisistamme. Rakastaneet lujaa.
Ensimmäisen lapsen jälkeen sairastuin masennukseen ja syömishäiriöön (rankat lapsettomuushoidot takana) joka on aaltona edennyt aina tähän päivään saakka. Mies on joutunut paljon olemaan tukena, välillä minulla tosin ollut hyviäkin päiviä.
Kuopus syntyi vuosi sitten jolloin kaikki muuttui. Mies muuttui väsyneeksi ja minä kamppailin edelleen masennuksen kanssa. Hoidimme vuorotellen kahta korvakierrelasta ja kotia, siinä sivussa parisuhdettakin. Mielestäni kaikki oli suurin piirtein hyvin, yhteistä aikaa vaan on ollut minimaalisesti.
Kuukausi sitten mies pudotti pommin, hän ei jaksa enää, on väsynyt minun masennukseeni ja perhe-elämään (tämä ei ollut sitä mitä hän on halunnut ?!?!). Minulla masennus hyvässä mallissa, käyn terapiassa ja lääkitys kohdallaan.
Hän on harkinnut eroa. Pitkien puhumisten jälkeen hän halusi vielä että yritetään tosissamme ja ehdotti pariterapiaa jossa olemme käyneet nyt kaksi kertaa.
En vaan tiedä enää mitä ajatella. Uskoa miehellä ei kuulemma enää ole, toivoa kylläkin.
Voiko tästä päästä yli?
Ensimmäisen lapsen jälkeen sairastuin masennukseen ja syömishäiriöön (rankat lapsettomuushoidot takana) joka on aaltona edennyt aina tähän päivään saakka. Mies on joutunut paljon olemaan tukena, välillä minulla tosin ollut hyviäkin päiviä.
Kuopus syntyi vuosi sitten jolloin kaikki muuttui. Mies muuttui väsyneeksi ja minä kamppailin edelleen masennuksen kanssa. Hoidimme vuorotellen kahta korvakierrelasta ja kotia, siinä sivussa parisuhdettakin. Mielestäni kaikki oli suurin piirtein hyvin, yhteistä aikaa vaan on ollut minimaalisesti.
Kuukausi sitten mies pudotti pommin, hän ei jaksa enää, on väsynyt minun masennukseeni ja perhe-elämään (tämä ei ollut sitä mitä hän on halunnut ?!?!). Minulla masennus hyvässä mallissa, käyn terapiassa ja lääkitys kohdallaan.
Hän on harkinnut eroa. Pitkien puhumisten jälkeen hän halusi vielä että yritetään tosissamme ja ehdotti pariterapiaa jossa olemme käyneet nyt kaksi kertaa.
En vaan tiedä enää mitä ajatella. Uskoa miehellä ei kuulemma enää ole, toivoa kylläkin.
Voiko tästä päästä yli?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Säännöissäkin taidetaan sanoa että vain yksi ja sama teksti yhteen osioon!!
Kriisejä tulee pitkässä parisuhteessa, joillekin lievempiä ja joillekin maanjäristyksiä. Me olemme selvinneet hirmuisesta kriisistä kunnialla, joten voin lohduttaa ja tsempata, että toivoa on taatusti niin kauan, kun rakkautta riittää. Meidän kriisimme mittavuus oli todella raju. Vaikka olisi kuinka väsynyt, vihainen, pettynyt, neuvoton... niin jos jaksaa yrittää, niin kyllä se vielä päivä paistaa.
Ja kun kriisi on ajan kanssa käyty läpi, niin parisuhde on vahvempi ja upeampi kuin koskaan ennen! Alkuajan huumakin tuntuu siinä vaiheessa melkein mitättömältä. Tänä päivänä tuntuu, että nyt vasta ymmärrän, mitä rakkaus on. Luotan enemmän kuin koskaan, tunnen upean mieheni paremmin kuin koskaan, viihdymme toistemme seurassa, ja luotamme täysin suhteemme kestävyyteen.
Meille oli pariterapiasta apua, mutta vain sen varaan älkää ripustautuko. Hakekaa itsestänne positiivinen asenne. Tsempatkaa toisianne, ja muistakaa kauniit sanat ja herkät hetket. Kun keskustelette kipeistä asioista, pitäkää toisistanne koko ajan kiinni -olkaa vaikka kainalokkain. Silloin ei tule niin herkästi sanottua rumasti, ja se syy yrittämiselle on vahvasti läsnä.
Toinen vinkkini on se, että älkää odottako minkään tai kenenkään ulkopuolisen, edes sen kumppanin, selvittävän tilannetta. Ottakaa vastuu omasta parisuhteesta, ja tehkää itse kaikkenne rakkauden vaalimiseksi.
Oikeasti, suhteenne kuulostaa siltä, että voitte hyvinkin vuoden päästä olla jälleen onnen kukkuloilla, kun vaan PÄÄTÄTTE yhdessä niin. Ja mielestäni suhteenne kuulostaa sellaiselta, että sen eteen kannattaa nähdä vaivaa.:)
Jos miehelläsi usko alkaa horjua, niin pyydä häntä lukemaan tämä viestini. Meille kävi upeasti, ja käy vielä teillekin.
Olipas ihanaa ja kannustavaa tekstiä, toivottavasti tuosta oli sinulle "Nimetön" paljon iloa ja lohtua - varmasti aina kannattaa yrittää! Oikeastaan muuta en itse osaa neuvoa kuin että yrittäkää elää hetkessä älkääkä liikaa murehtiko tulevaa, pelätkö seuraavaa masennusaaltoa tms. - olette ainakin sen velkaa toisillenne, mutta varsinkin itsellenne ja perheellenne, että koetatte vielä. Ja tarpeeksi kauan kun jaksaa, niin kohta voi huomata olevansa tilanteessa, jossa vain voi ihmetellä, miten silloin joskus niin vaikeaa olikaan. Tsemppiä ja voimia!
voi hitsit mikä nysvääjä!!!!