En keksinyt enää muutakaan paikkaa, minne mennä ongelmani kanssa.. Ammattiauttaja voisi olla oikea paikka, mutta todella vaikeaa mennä sinne. Jonneki kuitenki pakko päästä purkamaan tätä asiaa.
Miehelläni on 11-vuotias poika entisestä suhteesta. Itse olen 23-vuotias. Vähän yli vuoden ollaan seurusteltu. Seurustelun alussa, mieheni kerrottua pojasta minulle, en olisi voinut kuvitellakkaan tilanteen muodostuvan näin pahaksi ongelmaksi. Pidän lapsista kovasti, eikä koskaan aikaisemmin ole ollut mitään ongelmia.
Poika käy meillä joka toinen viikonloppu ja joskus 3 viikkonloppua peräkkäin. Joka toinen lauantai ollaan molemmat töissä ja kahtena muuna viikonloppuna kakara on meillä. Omaa aikaa? "No onhan meillä arki-illat ja joka toinen sunnuntai". Ne ei riitä mulle, enkä edes halua niiden riittävän, koska haluan jollain tapaa syyllistää sitä muksua (tai miestä, koska sillä on kyseinen muksu) meidän vapaa-ajan ryöväämisestä. Tai en halua, mutta niin teen. Jotenki lisään inhoani lasta kohtaan keksimällä kaikkea huonoa, mitä se tuo elämäämme. Koen lapsen todellisena elämäni pilaajana, rasitteena, taakkana ja todella ärsyttävänä. Lapsi ihmisenä on oikein kiltti, huomaavainen, fiksu ja tottelevainen ihminen. Mitään todellista harmia lapsi ei koskaan ole minulle aiheuttanut. Koskaan ei meillä ollessaan kiukuttele eikä, aina tottelee isäänsä ja tekee mukisematta kuten käsketään.
Lapsen äiti on jossain määrin hankala. On kuulemma katkeroitunut heidän erostaan, eikä voi sietää miehen uusia kumppaneita. Toisinaan kiristää miestä raha-asioilla, jollei toimita hänen mielensä mukaan.
Se raivostuttaa mua niin paljon! Mun ja meidän elämäämme pompottelee joku saakelin ex-akka, eikä mitään voida tehdä.
Mä ymmärrän, että niin se vaan menee. Sellanen on mies, sillä on lapsi ja jossain määrin pakettiin kuuluu myös sen entinen nainen. Otan tai jätän. Kukaan ei pakota mua olemaan siinä. Kun olen kerran leikkiin ryhtynyt, niin pitäisi se kai kestää. Etenkin ku miehessä ei ole vikaa. Mä ymmärrän, että se laps ei ole syyllinen mihinkään ja se on oikeutettu isäänsä ja ajatuksena on mielestäni hienoa, että mieheni jaksaa siinä tilanteessa, vaikka vaikeaa on hänelläkin. Tuntuu niin väärältä, että minäkin tavallaan syyllistän häntä lapsen olemassaolosta ja siitä että hän on sille lapselle isänä.
Ymmärrän ja tiedostan kyllä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta on niin vaikea ellei mahdotonta toimia sen mukaan.
Toivon, että koko lasta ei olisi olemassakaan. Inhoan tai ehkä vihaankin häntä todella paljon. Inhoan viikonloppuja, jolloin hän tulee meille. Olisin mielummin vaikka töissä 24h. En halua nähdä lasta, en halua kuulla sen ääntä, inhoan sen juttuja, vihaan sitä "isi isi isi isi"-toitotusta, vihaan kuulla juttuja sen äidistä, en halua koskea samoihin asioihin, joihin laps on koskenu, jos vahingossa tulee ihokosketus sen kanssa, niin mun on pakko mennä pesemään ihoni. en kestä olla samassa ruokapöydässä ja kuunnella sitä mässytystä, inhoon naurua, olemusta. inhoon ilmeisesti kaikkea siinä. sen käyttämät astiat esim. vesilasi mun on pakko pestä kunnolla harjalla ja reilulla pesuaineella. en halua istua samassa kohdassa, missä laps on istunu, en halua tehdä isän ja lapsen kanssa kolmistaan mitään, en halua kuulla lapsen nimee. taidan yrittää jotenki kieltää koko lapsen olemassaolon.
haluaisin saada oman lapsen miehen kanssa. sitten taas mietin, että olisi hienoa, jos se olisi esikoinen molemmille. ajattelen minun ollessa raskaana ja vauvan syntyessä miehelleni tulevanm muistoja mieleen exänsä raskaudesta, synnytyksestä, vauvamuistoja jne.
nyt poika on taas viikonlopuksi tulossa ja mäitkin sitä jo eilen. ahdistaa niin paljon. en halua sitä kakaraa mun kotiin. nukkumaan mun pesemiin lakanoihini, syömään meidän ruokia jne. haluan pestä ne lakanat omille lapsilleni ja laittaa heille ruokaa. en halua paasata jonku akan kakaraa, joka nauttii vapaista viikonlopuista ja kiitokseks kiristää ja uhkailee.
mieheni tietää, etten pidä pojasta, mutten ole voinut kertoa ongelman vakavuutta. ja yleensä siitä tulee riitaa, jos jollain tapaa annan ymmärtää, etten ole kovinkaan innoissani lapsen saapumisesta. koko päiväni on pilalla, jos kuulen lapsen äidin soittaneen miehelleni jotain lapseen liittyvää asiaa.
kuten jo sanoin, en halua hankaloittaaa mieheni tilannetta yhtään enempää ja silti teen niin.. sekin harmittaa. lisää pahaa oloa itsellenikin kun tiedän toisen yrittävän helpottaa minun tilannettani ja taas järjellä ajatellen, mies toimii tilanteessa hienosti. mitään ongelmaa ei olisi, jos mulla ei olis ongelmaa. lapsi ottaa mut hyvin vastaan. tai sekin alkaa muuttumaan. lapsiviikonloppuina haluan olla kuin ilmaa ettei lapsi puhuisi minulle eikä noteeraisi millään lailla ja olen onnistunut siinä.
ennen lapsi tuli kertomaan minulle juttujaan, halimaan, suukkottamaan siinä missä isälleenkin, mutta nyt kun olen vaan mumissut niihin jotain ja esittänyt etten huomaisi koko lasta, hän ei enää puhu minulle juuri mitään.
nyt sekin ärsyttää. vaikka en haluaisi lähteä heidän kanssaan minnekkään, olen silti lähtenyt, jotten pahoittaisi miehen mieltä. näillä yhteisillä reissuilla minua ottaa päähän se että lähinnä mieheni ja laps keskustelevat keskenään ja minä olen tilanteesta ulkopuolinen. luonnollisesti, koska en ota osaa mihinkään keskusteluun. ristiriitaista. ja ymmärrän senkin.
toisaalta en jumalauta halua olla omassa kodissani ilmaa, mutta en halua olla niissä viikonlopuissa mukana.
mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?
mennä ammattiauttajalle. toisaalta kun taas koen ymmärtäväni oikean ja väärän ja tiedän, että olen itse ajanut tilanteen tähän ja tiedän, miten saan sen korjattua (hyväksymällä lapsen ja lopettamalla idiottimaisuuteni) niin mitä siellä auttajalla teen. ehkä sieltä kuitenkin voisi saada jotain uusia näkökulmia. apua lapsen hyväksymisessä, sitä kyllä tarvitsen.
haluan miehen, mutta haluan hävittää sen lapsen elämästämme = mahdoton yhtälö.
suhdekin on kestänyt vaan vuoden ja senkin vuoksi tuntuu kerrassaan naurettavalta mennä jonnekkin ammattiauttajalle.
voivoi.
miten tästä selviää?
kertokaa mulle hyviä asioita, joita miehen laps tuo elämääni. itse en keksi ainuttakaan, vaikka kuinka järkevästi miettisin. kaikkea, mitä lapsen kanssa voi tehdä, haluan tehdä ne omien lasteni kanssa. olla niille rakastava äiti, en toisten muksuille.
jotenkin näen koko asian enemmän niin, että elämämme pilaava lapsi on sen ex-naisen lapsi, eikä niinkään miehen lapsi. joo-o, ymmärrän, että minä sen elämämme tätä menoa pilaan.
kaikki on niin ristiriitasta... mun päässä. en halua lapselle isätöntä elämää, mutta haluan ottaa häneltä isän. en halua lapsen kärsivän tilanteesta, mutta annan lapsen ymmärtää hänen olevan paha ja pilaavan kaiken. jos en tässä kirjoituksessa kirjoittaisi itsestäni, niin todennäköisesti ihmettelisin ja päivittelisin tilannetta. "miten joku voi olla noin kamala ihminen, en minä ainakaan voisi. mikä siinä voi olla niin vaikeeta? yks harmiton laps 6 vuorokautta kuukaudesta!?"
nyt ku luin kirjoitukseni ja suurin osa asioista on kasattu yhteen ja voin lukea omat ajatukseni ja tuntemukseni, tuli sellanen olo, et enhän mä voi olla tällanen. mustasukkanen, katkera, lapsellinen ja kamala ihminen. ja tässä sitä vaan ollaan.
Miehelläni on 11-vuotias poika entisestä suhteesta. Itse olen 23-vuotias. Vähän yli vuoden ollaan seurusteltu. Seurustelun alussa, mieheni kerrottua pojasta minulle, en olisi voinut kuvitellakkaan tilanteen muodostuvan näin pahaksi ongelmaksi. Pidän lapsista kovasti, eikä koskaan aikaisemmin ole ollut mitään ongelmia.
Poika käy meillä joka toinen viikonloppu ja joskus 3 viikkonloppua peräkkäin. Joka toinen lauantai ollaan molemmat töissä ja kahtena muuna viikonloppuna kakara on meillä. Omaa aikaa? "No onhan meillä arki-illat ja joka toinen sunnuntai". Ne ei riitä mulle, enkä edes halua niiden riittävän, koska haluan jollain tapaa syyllistää sitä muksua (tai miestä, koska sillä on kyseinen muksu) meidän vapaa-ajan ryöväämisestä. Tai en halua, mutta niin teen. Jotenki lisään inhoani lasta kohtaan keksimällä kaikkea huonoa, mitä se tuo elämäämme. Koen lapsen todellisena elämäni pilaajana, rasitteena, taakkana ja todella ärsyttävänä. Lapsi ihmisenä on oikein kiltti, huomaavainen, fiksu ja tottelevainen ihminen. Mitään todellista harmia lapsi ei koskaan ole minulle aiheuttanut. Koskaan ei meillä ollessaan kiukuttele eikä, aina tottelee isäänsä ja tekee mukisematta kuten käsketään.
Lapsen äiti on jossain määrin hankala. On kuulemma katkeroitunut heidän erostaan, eikä voi sietää miehen uusia kumppaneita. Toisinaan kiristää miestä raha-asioilla, jollei toimita hänen mielensä mukaan.
Se raivostuttaa mua niin paljon! Mun ja meidän elämäämme pompottelee joku saakelin ex-akka, eikä mitään voida tehdä.
Mä ymmärrän, että niin se vaan menee. Sellanen on mies, sillä on lapsi ja jossain määrin pakettiin kuuluu myös sen entinen nainen. Otan tai jätän. Kukaan ei pakota mua olemaan siinä. Kun olen kerran leikkiin ryhtynyt, niin pitäisi se kai kestää. Etenkin ku miehessä ei ole vikaa. Mä ymmärrän, että se laps ei ole syyllinen mihinkään ja se on oikeutettu isäänsä ja ajatuksena on mielestäni hienoa, että mieheni jaksaa siinä tilanteessa, vaikka vaikeaa on hänelläkin. Tuntuu niin väärältä, että minäkin tavallaan syyllistän häntä lapsen olemassaolosta ja siitä että hän on sille lapselle isänä.
Ymmärrän ja tiedostan kyllä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta on niin vaikea ellei mahdotonta toimia sen mukaan.
Toivon, että koko lasta ei olisi olemassakaan. Inhoan tai ehkä vihaankin häntä todella paljon. Inhoan viikonloppuja, jolloin hän tulee meille. Olisin mielummin vaikka töissä 24h. En halua nähdä lasta, en halua kuulla sen ääntä, inhoan sen juttuja, vihaan sitä "isi isi isi isi"-toitotusta, vihaan kuulla juttuja sen äidistä, en halua koskea samoihin asioihin, joihin laps on koskenu, jos vahingossa tulee ihokosketus sen kanssa, niin mun on pakko mennä pesemään ihoni. en kestä olla samassa ruokapöydässä ja kuunnella sitä mässytystä, inhoon naurua, olemusta. inhoon ilmeisesti kaikkea siinä. sen käyttämät astiat esim. vesilasi mun on pakko pestä kunnolla harjalla ja reilulla pesuaineella. en halua istua samassa kohdassa, missä laps on istunu, en halua tehdä isän ja lapsen kanssa kolmistaan mitään, en halua kuulla lapsen nimee. taidan yrittää jotenki kieltää koko lapsen olemassaolon.
haluaisin saada oman lapsen miehen kanssa. sitten taas mietin, että olisi hienoa, jos se olisi esikoinen molemmille. ajattelen minun ollessa raskaana ja vauvan syntyessä miehelleni tulevanm muistoja mieleen exänsä raskaudesta, synnytyksestä, vauvamuistoja jne.
nyt poika on taas viikonlopuksi tulossa ja mäitkin sitä jo eilen. ahdistaa niin paljon. en halua sitä kakaraa mun kotiin. nukkumaan mun pesemiin lakanoihini, syömään meidän ruokia jne. haluan pestä ne lakanat omille lapsilleni ja laittaa heille ruokaa. en halua paasata jonku akan kakaraa, joka nauttii vapaista viikonlopuista ja kiitokseks kiristää ja uhkailee.
mieheni tietää, etten pidä pojasta, mutten ole voinut kertoa ongelman vakavuutta. ja yleensä siitä tulee riitaa, jos jollain tapaa annan ymmärtää, etten ole kovinkaan innoissani lapsen saapumisesta. koko päiväni on pilalla, jos kuulen lapsen äidin soittaneen miehelleni jotain lapseen liittyvää asiaa.
kuten jo sanoin, en halua hankaloittaaa mieheni tilannetta yhtään enempää ja silti teen niin.. sekin harmittaa. lisää pahaa oloa itsellenikin kun tiedän toisen yrittävän helpottaa minun tilannettani ja taas järjellä ajatellen, mies toimii tilanteessa hienosti. mitään ongelmaa ei olisi, jos mulla ei olis ongelmaa. lapsi ottaa mut hyvin vastaan. tai sekin alkaa muuttumaan. lapsiviikonloppuina haluan olla kuin ilmaa ettei lapsi puhuisi minulle eikä noteeraisi millään lailla ja olen onnistunut siinä.
ennen lapsi tuli kertomaan minulle juttujaan, halimaan, suukkottamaan siinä missä isälleenkin, mutta nyt kun olen vaan mumissut niihin jotain ja esittänyt etten huomaisi koko lasta, hän ei enää puhu minulle juuri mitään.
nyt sekin ärsyttää. vaikka en haluaisi lähteä heidän kanssaan minnekkään, olen silti lähtenyt, jotten pahoittaisi miehen mieltä. näillä yhteisillä reissuilla minua ottaa päähän se että lähinnä mieheni ja laps keskustelevat keskenään ja minä olen tilanteesta ulkopuolinen. luonnollisesti, koska en ota osaa mihinkään keskusteluun. ristiriitaista. ja ymmärrän senkin.
toisaalta en jumalauta halua olla omassa kodissani ilmaa, mutta en halua olla niissä viikonlopuissa mukana.
mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?
mennä ammattiauttajalle. toisaalta kun taas koen ymmärtäväni oikean ja väärän ja tiedän, että olen itse ajanut tilanteen tähän ja tiedän, miten saan sen korjattua (hyväksymällä lapsen ja lopettamalla idiottimaisuuteni) niin mitä siellä auttajalla teen. ehkä sieltä kuitenkin voisi saada jotain uusia näkökulmia. apua lapsen hyväksymisessä, sitä kyllä tarvitsen.
haluan miehen, mutta haluan hävittää sen lapsen elämästämme = mahdoton yhtälö.
suhdekin on kestänyt vaan vuoden ja senkin vuoksi tuntuu kerrassaan naurettavalta mennä jonnekkin ammattiauttajalle.
voivoi.
miten tästä selviää?
kertokaa mulle hyviä asioita, joita miehen laps tuo elämääni. itse en keksi ainuttakaan, vaikka kuinka järkevästi miettisin. kaikkea, mitä lapsen kanssa voi tehdä, haluan tehdä ne omien lasteni kanssa. olla niille rakastava äiti, en toisten muksuille.
jotenkin näen koko asian enemmän niin, että elämämme pilaava lapsi on sen ex-naisen lapsi, eikä niinkään miehen lapsi. joo-o, ymmärrän, että minä sen elämämme tätä menoa pilaan.
kaikki on niin ristiriitasta... mun päässä. en halua lapselle isätöntä elämää, mutta haluan ottaa häneltä isän. en halua lapsen kärsivän tilanteesta, mutta annan lapsen ymmärtää hänen olevan paha ja pilaavan kaiken. jos en tässä kirjoituksessa kirjoittaisi itsestäni, niin todennäköisesti ihmettelisin ja päivittelisin tilannetta. "miten joku voi olla noin kamala ihminen, en minä ainakaan voisi. mikä siinä voi olla niin vaikeeta? yks harmiton laps 6 vuorokautta kuukaudesta!?"
nyt ku luin kirjoitukseni ja suurin osa asioista on kasattu yhteen ja voin lukea omat ajatukseni ja tuntemukseni, tuli sellanen olo, et enhän mä voi olla tällanen. mustasukkanen, katkera, lapsellinen ja kamala ihminen. ja tässä sitä vaan ollaan.
Vastaukset 65
Vanhimmat
Olisi mukava kuulla onko joku päässyt vastaavista ajatuksista eroon,vai vahvistuvatko vaan ajanmittaan.Onko sama miehillä?
Olen harkintavaiheesa,jatkaako vai ei.
se on kypsymättömyyttä ja mustasukkaisuutta pahimmillaan tuo. koin itse samat tunteet. seurustelin 4 vuotta miehen kanssa jolla oli lapsi, tämän äiti teki kaikki mahdolliset kiusat mitä pystyi vaikka sai hyvät elatusmaksut (markka-aikana 2000 mk) ja kaikki pelit ja vehkeet isä osti pojalle. Nainen haukkui ja keksi minusta valheita lapselle niin että tämä suorastaan pelkäsi minua ja minä inhosin lasta. lopulta lapsi sairastui eräänä maanantai-aamuna, kun miehelläni piti olla vapaa ja poika siksi meillä arkena. miehen omassa firmassa tuli kriisi ja niin minä lähdin pojan kanssa lääkäriin. se automatka kesti ikuisuuden, yritin jutella pojalle joka pelkäsi. lopulta sain hänet vahingossa nauramaan ja meillä oli oikein hauskaa. lääkäri luuli minua äidiksi ja puhui "äidistä", poika ei sitä korjannut. siitä lähtien päivä päivältä meistä tuli niin hyvät kaverit, että poika itki jopa minun perääni. tajusin, että poika ei ole sen eukon lapsi ja kiusankappale minulle, vaan lapsi, kiva pieni poika joka tajuaa miten tyhmä oma äiti on kun valehtelee. minä jaksoin loputtomasti sanoa pojan ihmetellessä että miksi äiti on niin ilkeä, että äiti rakastaa sinua ja pelkää sinun tykkäävän minusta enemmän jne. mies nautti kun sai "oman perheen" ja toivoi monesti kyynel silmässä että kun se lapsi olisi meidän. ja niin helppoa oli sen jälkeen sanoa, ettei se eukko saa meitä pompotella. mies tajusi ja laittoi eukon ruotuun. sovimme joihinkin viikonloppuihin omaa menoa kahdestaan ja välillä poika oli meillä. välillä arkisinkin jos aikataulut matsasivat. kun 6 v jälkeen jätin miehen pojan ollessa 11 vuotias, kaipasin poikaa mielettömästi, mutta miestä en. en ole yhtään kertaa häntä tavannut enää koskaan, poikaa siis. ja siitä on nyt 4 vuotta. itse olen 33 ja surukseni lapseton ja sinkku. ota siis sinäkin itseäsi niskasta kiinni ja nauti ystävyydestä lapsen kanssa, saat rikkautta elämään. mutta älä suostu luopumaan teidän kahden aikuisen yhteisistä hetkistä. ne pitää järjestää.
Teillähän näytti menevän hyvin ja oli kiva pieni perheidylli. Nyt sitten olet katkera ja lapseton sinkku.
kirjoitus.Alkuperäiselle kirjoittajalle antaisin hieman miettimisen aihetta,Mitä jos sinun lapsesi olisi tämä 11 vuotias lapsi jota ex-miehesi uusi naisystävä kohtelisi samoin kun sinä teet nyt.Voi tulla vielä päivä et olet samassa tilanteessa kun miehesi ex vaimo nyt.Mitä kylvää sitä myös niittä.
Mä seurustelin joskus naisten kanssa joilla oli lapsia ennestään. Hermothan siinä meni! Itse käy duunissa ja joutuu maksamaan sen jälkeen kakaroiden ruokia ym. Kämppä oli aina sekaisin ja pinna kireällä kun lapset melusivat. Yhteistä aikaa jäi vähän. Fakta se on, että omia lapsia sitä rakastaa - ei muiden! Mä onneksi jätin kaikki naiset, joilla oli lapsia. Yritin kyllä onnistua, mutta ei sellaista elämää jaksa.
Löysin itselleni naisen, jolla ei ollut lapsia ennestään ja pian syntyy esikoinen. Elämänlaatu parani heti. Naimisissakin olemme, jota en heti olisi harkinnut naisen kanssa, jolla oli jo lapsia.
ihan ensimmäiseksi, ja ainoaksi neuvoksi, jonka voin antaa on, että hoida ehkäisy niin hyvään kuntoon, ettet vahingossakaan tule raskaaksi.
Muin osin olen todella järkyttynyt kertomastasi.
Kaikkea se kateus, mustasukkaisuus ja omistushalu saa ihmisissä aikaan. Ikä ei ole mikään puolustus. Monasti mieet etsii sitä nuorta naista jakamaan sänkynsä, mutta tässä se nähdään kuinka kypsymättömiä ovat. Parasta mennä terapiaan ja pysyä kaukana lapsista ja niistä joilla lapsia on. Oma ehkäisykin kannattaa muistaa. Suomen avoerotilastoja kun lukee, joka toinen liitto päätyy eroon ja joskus voi näillä naikkosilla olla itsellä sama tilanne, että ovat eronneita äitejä. Ehkä se mielipide muuttuu ja silmät avautuu.
Kirjoituksesi on pöyristyttävä. Olet lapsellinen, kypsymätön ja mustasukkainen. Mustasukkainen lapselle!!! Pidähän mielessäsi, että isälle tämä lapsi on ja tulee varmaan aina olemaan numero ykkönen hänen elämässään. Ei siitä lapsesta niin vaan "eroon" hankkiuduta. Osoita edes jonkinlaista hienotunteisuutta olla näyttämättä inhoasi lapselle. Luuletko, että lapselle on helppoa kun isällä on uusi nainen? Saattaapa olla, että mies kyllästyy sinuun kun huomaa miten hänen lapsensa "häiritsee" sinua.
olet lapsi vielä itsekkin...Psyykkisesti ainakin..Lapsi tulee vanhemmalleen aina ensimmäisenä että jos rupeat hakalaks niins e olet sinä kun lähdet..Yritä käyttää vapaa aikanne hyväksi silloin kun siihen on mahdollisuus äläkä syyllistä syytöntä lasta.Sinun pitäis olla se kypsä AIKUINEN.Jos et kestä niin lähde menee..Toi kuullosti niin pahalta että varmasti ammattiauttajaan olis hyvä ottaa yhteyttä..Olet mustasukkainen lapselle hänen ISÄSTÄÄN! Mitä jos kertoisit miehelle totuuden tunteistasi..Saisitte selvittää juttunne ja saatte ehkä joskus sen la vapaan..
Haluan miehen mutta haluan hävittää!! lapsen..
Mene hoitoon tai lastentarhaan..Tai eti itteles
teini jolla ei ole lapsia..
nyt käyttäydyt kuin teini, joka inhoaa vanhempiensa pikkuvauvaa. Luulen, että ammattiauttaja (vaikka perheneuvolasta) voisi saada palikat päässäsi uuteen järjestyksen. Ruokit itse sitä inhon tunnetta.. sen kierteen saa kyllä poikki.
Sitten kun voit pitää (ts. olla ystävällinen ja asiallinen) miehesi lapsesta niin kuin aikuinen ihminen (rakastaa ei tarvitse) voit harkita omaakin lasta, mutta et aikaisemmin.
En minäkään alkuun uuden mieheni teineistä tykännyt, mutta aikaa myöten olemme oppineet tulemaan toimeen oikein hyvin (alkuun ajattelin että hirveitä pissiksenalkuja, en kestä millään!!). Samoin mieheni on opetellut minun lapseni kanssa. Meistä on muodostunut ihan toimiva lauma. Exätkin ovat osa elettyä elämää ja sellaisena ne on hyväksyttävä. Ei niitä vihata kannata, ne kannattaa kesyttää yhteistyökumppaneiksi.
Varaa tosiaan aika perheneuvolasta. Yksin ei kannata pähkäillä..
Kirjoittamasi teksti kuulosti kyllä siltä, että et voi olla tosissasi. Jos tuo on todellakin totta ja tunnet noin, niin mene heti ammattiauttajalle ettei mitään pahempaa ehdi sattua. Seuraavaksi aiheutat lapselle vähintään henkisiä traumoja ellei vieläkin pahempaa.
Jos taas olit tosissasi, niin erotkaa miehen kanssa heti. Jos et ole riittävän kypsä hyväksymään mihen lasta, niin et ole kypsä seurustelemaankaan hänen kanssaan.
Vaadi itsellesi ja miehellesi enemmän yhteistä aikaa. Tämä on mielestäni tilanteessasi kaikkein tärkeintä.
Noiden muiden viestien syyllistämiset voit jättää omaan arvoonsa. Tunteesi ovat normaaleja ja viestistäsi näkee että sinulla on sydän ja ajatukset kunnossa.
Koska ottaessaan on tiennyt. Tai ainakin siinä vaiheessa, kun mies kertoi lapsesta. Lapsella on oikeus isäänsä ja isällä on oikeus lapseensa. Jokainen meistä on kuullut tapaamisoikeudesta.
...siellä taitaa olla toinen vastaava tapaus. Viha lasta kohtaan ja tapa millä se ilmenee ei ole normaalia eikä osoitus siitä, että ihmisellä sydän kunnossa. Hän ajattelee vain omaa itseään ja kukaan joka vihaa lapsia ei voi olla ihan ok tunteidensa puolelta.
Luin vain aluan. Mutta sanon, että olet liian nuori tuohon. Olisi ehkä parempi muuttaa omaan kotiin ja katsoa suhdetta sieltä?
Ja vaikka olisitkin vanhempi, kaikille ei sovi toisen lapset elämään jotenkin. Vaikka kuinka sovittelisi.
Tai sitten tapaamiset pitää hoitaa erilailla, miehen ja lapsen.
Mieti itse vaihtoehtoja. Mutta ei mies voi olettaa että lapsi olisi kaikille joku helppo juttu.
Olen kuullut juuri sinun kaltaisesta ihmisestä ja tilanteesta. He asuvat Hämeenlinnassa. Ymmärrätkö, mikä pointti äskeisellä lauseella on? Käytöksesi on hyvin tuomittavaa ja edes vierailta ihmisiltä et pysty käytöstäsi salaamaan. Hyvä niin.
Ihmellelen suuresti, että olisit valmis hyväksymään kuitenkin tuon lapsen isän sinun lapsesi isäksi? Jolloinka lapsellasi olisi sisarpuoli. Sisarukset pitävät yhtä enemmin tai myöhemmin.
Vaikka tietäisit kaiken tämän, niin NYT olisi korkea aika pitää mölyt omana tietona ja oppia käyttäytymään. Sillä jos jatkat tuota niin suurinta vahinkoa teet itselle eli sinun idea mennä ammattiauttajan luokse esim psycologi, ei ole ollenkaan huono. Se, että olette seurustellut mielestäsi vain vähän aikaa ei ole syy jätää menemättä. Tiedät tekeväsi väärin niin auta itseäsi jos tahdot tehdä oikein.
Olet saanut paljon vastauksia järkyttävään kirjeeseesi. En rupea hirveästi mielipiteitä ja neuvoja tarjoilemaan, niistä kun ei taida olla paljon apua, ja neuvoja olet jo saanutkin.
Erilaiset komennot aikuistumisesta voit jättää omaan arvoonsa, koska sitähän sinä juuri yrität tehdä, aikuistua.
Kirjoituksessasi oli yksi kohta, johon tahdon kommentoida.
Sanot näin: "mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? mennä ammattiauttajalle. toisaalta kun taas koen ymmärtäväni oikean ja väärän ja tiedän, että olen itse ajanut tilanteen tähän ja tiedän, miten saan sen korjattua (hyväksymällä lapsen ja lopettamalla idiottimaisuuteni) niin mitä siellä auttajalla teen. ehkä sieltä kuitenkin voisi saada jotain uusia näkökulmia. apua lapsen hyväksymisessä, sitä kyllä tarvitsen."
Asioiden tietäminen, järjen ja tiedon rationaalisella tasolla on yksi juttu. Toinen on tunteiden taso. Sillä tasolla rationaalisuudesta ja ymmärtämisestä ei ole apua.
Ammattiauttajat voivat ehkä antaa sinulle jotain muuta kuin "uusia näkökulmia". Näkökulmat ovat sitä samaa rationaalisuutta. Se, mitä sinun kannattaa etsiä, ja mitä ne auttajat EHKÄ voivat antaa on tunteiden järjestäminen.
Olet jo ymmärtänyt kaiken, mikä ymmärrettävissä on - etsi parannusta tunteisiin.
Kunnallisen sosiaali- ja terveyspalvelun kautta saa ilmaista palvelua. Minun kokemus on kuitenkin, että julkisen sektorin perheneuvonnan jne terapeutit ovat sitoutuneet pitkään psykoanalyyttiseen terapiaan. Jos haet sieltä neuvoa, joudut kulkemaan vuosia kestävän terapiaputken läpi, eikä se tuossa tilanteessa auta teidän elämää.
Itsellä on vähän kokemusta lyhytterapioista. Jotkut niistä ovat joutavia, mutta joistakin mulla on hyviä kokemuksia. Ne taitavat maksaa jonkun verran, mutta kuten nimikin sanoo, ne ovat lyhyitä: hinta ei ole kohtuuton.
Jos sinulla on halua pelastaa teidän suhde, niin minun neuvo on tämä: mieti, tahdotko järjestää tunteesi uudestaan. Jos tahdot, niin keskustele jonkun lyhytterapeutin kanssa asiasta. Ei siitä konkurssiin mene.
Lopuksi sanon pari sanaa teidän tulevasta perhe-elämästä. Enhän voi tietää, millaisia ihmisiä olette, miten teidän asiat voisivat mennä.
Mulla on kuitenkin sellainen tunne, että miehesi ei tule tekemään kanssasi lapsia, niin kauan kuin tunne-elämäsi on tuossa jamassa. Hän kuulostaa kunnon ihmiseltä, eikä sellainen tee lapsia noin sekasortoiseen tilanteeseen.
Perustan tämän käsityksen omaan kokemukseen. Olen ollut 2 kertaa aviossa, ekasta liitosta 2 lasta. Toinen vaimoni ei hyväksynyt lapsiani, mutta olisi tahtonut, että teemme yhteisiä. En voinut suostua siihen. Tiesin, että sinä päivänä, kun meillä olisi yhteinen lapsi, minun lapset olisi pelattu meidän elämästä kokonaan ulos. Ei passannut. Tämä oli suurin syy meidän liiton kariutumiseen (siis vaimon puolelta: en hänen mielestään rakastanut häntä, koskea en tahtonut hänen kanssaan lapsia). No tokikaan se ei ollut ainoa syy. Käsitykseni perustuu siis pelkästään omaan kokemukseen, mutta kokemus sekin.
Yritä selvittää ajatuksesi niin, että pystyt tekemään jonkun oikean ratkaisun. Voimia sulle vaikeaan elämään.
Älä pakota itseäsi väkisin sellaiseen mitä et halua, se ei ole itsekästä vaan oikein sun kannalta. Olet nuori vielä opiskele, harrasta, ole vapaa.. voisithan asua muualla. Muu elämä.
Itse kärsin nuorempana, kun koitin väkisin olla (jos olosuhteet tai kumppani on väärä) ja se ei toimi. Myöhemmin harmitti. Eikä sinun tarvitse ketään passata.
Mutta jos oot lapsen lähellä ole ystävällinen ja muuten ole vaikka poissa. Jos olisin sun ikäinen niin en alkaisi suhteeseen jos lapsi olisi liikaa sillä hetkellä. Liian nuori ei ole valmis sellaiseen, ja sitten on erilaisia ihmisiä -joku nauttii lapsettomuudesta jos niin voi sanoa taikka se että haluaa oman perheen.
Mies ei ole puolestaan tuossa osannut järjestää asiaa jotenkin erilailla tai kysellä miltä sinusta tuntuu. Minkä ikäinen mies olikaan?
"Jos olisin sun ikäinen niin en alkaisi suhteeseen jos lapsi olisi liikaa sillä hetkellä. Liian nuori ei ole valmis sellaiseen, ja sitten on erilaisia ihmisiä -joku nauttii lapsettomuudesta jos niin voi sanoa taikka se että haluaa oman perheen."
Tarkoitin, että jos olisin sun ikäinen en alkaisi suhteeseen jossa on jo lapsi. Ja varsinkin jos se ei tuntuisi oikealta sillä hetkellä.
ihmettelen, miten lapsirukka edes suostuu tulemaan kattosi alle. Harvoin edes aikuista voi vihata noin suunnattomasti. Marssihan pikaisesti psykiatrin tai psykologin pakeille. Tai liittonne on pian entinen. Et nimittäin loputtomasti pysty tilannetasi salaamaan.
Kun miehesi tajuaa tilanteen vakavuuden, hän tekee niinkuin kuin rakastava isä tekee : heittää sinut yli laidan, jos et hae apua.
Toisen omia ei tarvitse rakastaa, mutta sinä olet sairaalloisen mustasukkainen ja omistushaluinen.
Se on hyvin tuhoisaa. Sille voi oikeasti löytyä oikea diagnoosi. Jonkin asteinen mielialahäiriö tms. Mene pliis nopeasti lääkäriin, tai voit tulla
entistä neuroottisemmaksi ja elämänlaatusi pahenee
entisestään. Lapsen nyt puhumattakaan.
Oman lapsen hankkimista en nyt suosittele, ennen kuin saat mielenrauhan. Lapsi ei ole ratkaisu, vaan uusi stressin aihe tuohon kuvioon.
Kuinka paljon tunnet tuota lasta oikeasti?
Tarkoitan - oikeasti tunnet?
Nimittäin tuo suhde joka lasten vanhemmilla nyt on ei ole terve kasvattajasuhde - vaan se miten ex-vaimo suhtautuu isään vahingoittaa itseasiassa tuota lastakin.
Tässä suhteessa sun kannattais lähteä siitä että tutustut siihen muksuun ihan oikeasti. Tollanen 11v ikä on vielä mahdollisuuksien rajoissa...
Mitä jos sinä lähtisit sen muksun kanssa joskus ulos, kaksin? Tutustutte ihan oikeasti? Keskustelette? Mä luulen että sä et vihaa sitä lasta, vaan ennemminkin sitä menetyksen tunnetta jonka koet esim. yhteisen ajan vähentymisenä - kuten sanoit, se ei ole sen lapsen vika.
Sä olet kuitenkin aikuinen ihminen ja sulla on keinot pärjätä asian kanssa ja nähdä asiassa toisia puolia. Mun ehdotus on että otat ja alat toimia sille lapselle kasvattajana - en tarkoita äitinä - vaan kasvattajana. Ota siitä haaste itsellesi, jotain jossa voit itse petrata. Se muksu EI OLE VIHOLLISESI vaan vielä (osittain) puhdas pöytä josta voit tehdä osan sun elämääsikin, itse mieltäisin asian niin että mulla olis tilaisuus siirtää jotain hyvää itsestäni siihen lapseen, olla roolimalli, auttaja ja opettaja (ei tietenkään mikään orja!) - ja tietenkin kanssaeläjä. Silloin sinusta, miehestäsi ja siitä lapsesta tulee oma yksikkönsä, ehjä kokonaisuus. Tällöin käy myös niin että sen ex-vaimon vaikutus mieheen vähenee huomattavasti, etenkin kun lapsi hoksaa että sinussa on paljon hyviä puolia ja olet järkevä ihminen jos niin valitset olla. Silloin se muksu tulee myös kuvaksi sinusta itsestäsi jossain mielessä, ja kuvaksi omasta isästään. Silloin siinä lapsessa onkin jo kaksi ihmistä joita rakastaa.
Etsi asioita joissa voit menestyä ja kehittää itsesi ja muiden elämää. Hyviä, tarpeellisia asioita. Sitten voit jättää ne "menetyksesi" huomiotta, kun saat jotain muuta hyvää ja tavoittelemisen arvoista tilalle.
Tälleen mä ajattelen.
lapsen isän rakkaus sinuun muuttuu inhoksi ja vastenmielisyydeksi, kun hän näkee sisällesi. Kokemuksesta tiedän.
nyt nopeesti miehellesi aivan kamalista tunteistasi,lapsihan on vaarassa.
Itsellä lapsia , ja olen joutunut katkaisemaan useamman kuin yhden suhteen sen takia että minun lapset ei ole olleet tervetuleita, vaikka kumpanilla olisi ollut omia lapsia / oleet lapsetomia.
Minun kyllä on ollut hyväksyttävä kumpanin lapset, ja olen sen mieleläni tehnyt.
Mutta kyllä se tuntuu todella pahalta kun omia lapsia ei hyväksytä.
Ihmisiä jotka ei ole kasvaneet aikuisiksi on todella paljon.
Olisko yksi syy se, että olet ihan kakara vielä itsekin. 23 vee, ja näköjään henkisesti vielä tuosta muutaman vuoden nuorempi.
Säälin sitä 11-vuotiasta lasta, joka ... miten sen nyt sanoisi, on kyllä oikeasta nuoruudestaan käsin oikeutetumpi olemaan kakara. Ja sitä paitsi mies on hänen oma biologinen isänsä. Sinä olet vain ulkopuolinen; sinulla ei ole verisidettä heihin.
Mustasukkaisuutesi on todella lapsellista, mutta kehittymättömänä et kai voi sille mitään.
mitä tahansa muiden ihmisten mielestä, minun mielestäni sinä olet upean rehellinen ihminen ja tietoinen itsestäsi ja tunteistasi!
Niin kuin tuo "ukko" tuolla sanoi, tässä on kysymys tunteista ja niitä et voi hallita vaikka järjen tasolla näet tilanteen aivan oikein.
Et ole mitenkään epänormaali etkä sen hirvittävämpi kuin muutkaan ihmiset, näet itsesi harvinaisen selkeästi... Ehkä olisi parempi tehdä kuten tyttäreni - hän luopui suhteesta, jossa ei voinut hyväksyä puolison lasta.
Ja olet tosi nuori vielä, tapaat kyllä lapsettomiakin miehiä... Olet nyt oppinut yhden asian oikein kantapään kautta!
Sinua on tuomittu aiemmissa viesteissä paljon, ja arvatenkin useimmat kommenteista tulevat joko ihmisiltä joilla on itsellään lapsia tai jotka eivät ole koskaan olleet suhteessa 'lapsellisen' ihmisen kanssa, itse ollessaan lapsettomia...
Itse ymmärrän sinua, tunnistan sinussa itseni. Kun on itse lapseton, haluaa miehenkin olevan sitä. Sitä tunnistaa tunteensa 'vääriksi' kun ei pidä, suorastaan vihaa miehensä lasta..Mutta miksi pitäisi olla väärin se, että haluaa oman esikoisensa olevan esikoinen myös lapsen isälle?! Itselläni suhde 'lapselliseen' mieheen päättyi juuri lapsen takia, en vain pystynyt hyväksymään...enkä halua tähän yhdenkään lapsellisen kommentteja/haukkumisia,kiitos! Lapsi muuttaa ihmistä, mutta miksi meidän lapsettomien pitäisi mukautua teidän lapsellisten arvomaailmaan?
Oma mielipiteeni on, että etsit itsellesi lapsettoman miehen...jos kuitenkin rakastat miestäsi kaikkineen (lapsineen) yli kaiken, toivotan sinulle onnea ja toivon että onnistut luomaan suhteen myös lapseen!
Voi luoja jos ei tuo ollut provo.Miten mies voikaan seurustella teikäläisen kanssa jos tilanne on tuo.Kaikenlaisia tunnevammaisia on olemassakin ja kamalia äitipuolia-olen luullut että kaikki kauhukertomukset olisi pahaa unta mutta että olisi vielä tottakin.
Toivottavasti mies tajuaa mikä olet ja vaihtaa normaaliin naiseen.-tai sitten toivottavasti tekee tuon tahallaan saadakseen sinut pihalle sanomatta itse sanaakaan,toivotaan näin.
-lapsellista
-narsistista
-tunteetonta
Meikäläisen ex-ukolla on onneksi niin hyvä maku että tiedän hänen laittavan aina ensin lapsen edun ykköseksi eikä sorru vastaaviin alituksiin ja voin luottaa siihen ettei tuollaisia alituksia tule.-onneksi
Se on vaan sinun hyväksyttävä koko paketti. Kait sinä kuitenkin olet tienny mihin olet lähtenyt mukkaan? Ei kait se nyt kuitenkaan ihan yllätyksenä ole tullu sulle?
olet juuri asian ytimessä,missä kartoitat omaa asenettasi/suhdettasi isän lapseen,ilmaiset kielteiset ja myönteiset asiat,eli olet käsitellyt asian oikein,ja nyt kun luet kirjoituksesi uudestaan huomaaat itsekkin ne asiat uudessa valossa,oma mielesi on luonut tuon kielteisen asenteen suhtautua lapseen,se ei ole hyväksi suhteellenne pitemmän päälle,entiset ex puolisot yrittävätikävä kyllä vaikeuttaa uusien puolisoiden asioita kaikella mahdollisella tavalla,eli tavallaan kontrolloida heitä edelleen vaikka asia ei heille kuulu,mielestäni et tarvitse ammatti auttajaa asiaan kun osaat itsekkin,puhutella itseäsi ja antamaaan täysin ymmärrettäviä vastauksia,joten tee tuumasta toimeen ja hyväksy pikku hiljaa isän lapsi mukaan elämääsi,myöhemmin tulet huomaamaan miksi niin kannatti tehdä,oikein hyvää jatkoa teidän uus perheelle,ja keskustele miehesi kanssa asiasta,ja tukekaa molemmat toisianne,älkääkä unohtako lasta pois keskusteluistanne.
mies... kyllähän noita miehiä riittää. Mitä jos seuraavan kerran valitsisit tietoisesti miehen, jolla ei ole lapsia? Voisi toimia paremmin.
Elämää ei kannata hukata negatiivisiin asioihin, kuten vihaamiseen.
Herranjumala voiko noin itsekkäitä naisia olla olemassa,kun eivät siedä avokumppaninsa lapsia ja varsinkaan,kun he ovat vielä kilttejä.
Ehdotan että hakeudut jonnekin hoitoon ja sterilisaatio kannattaa tehdä,ettei lapset joudu tuollaisesta äidistä kärsimään.
En jaksanut lukea edes loppuun paatostasi, mutta vaikutat taspainottomalta. Oletko ajatellut kysyä apua esim mielenterveystoimistosta? Käytöksesi vaikuttaa lähes skitsofreeniselta. Tuollainen voimakas viha on oire usein todellisuudentajun pettämisestä. Sinuna olisin huolissani.
tuo viha loppui kun synnytin miehelleni yhteisen lapsemme. Se on ollut tavallista mustasukkaisuutta, että mies rakastaa sen lapsen enemmän kuin minua, vaikka tiesin että se on väärin...Kun saimme yhteisen lapsen, sehän oli kuitenkin lähempää miestä, sain nähdä ja kuulla miten mies rakastaa tätä, niinpä tuo viha sen toista lasta kohtaan hiipyi itsestään...
Tämän luettuani tulin siihen tulokseen, että sä sä olet lapsellisempi ja tyhmempi kuin tämä lapsi tulee koskaan olemaan. Kun sä sekaannuit yh-mieheen, niin luulisi sun tajuavan, että lapset vie aikaa.
Tähän tekstiin ei voi kertakaikkiaan sanoa muuta kuin jätä se mies ja hae ammattiapua ennenkuin aiot hankkia omia lapsia.
Kuule olet sairas,jos tulee ihokosketus on pakko mennä pesemään se kohta,hu hu esim, näin kirjoitit,ja paljon muuta mikä osoittaa ettet ole terve.Jätä nyt ihmeessä mies ja lapsi rauhaan.Toivottavasti mies huomaa miten sairas olet.
Kiitos kaikille vastanneille, etenkin niille, jotka lukivat tekstin loppuun, hieman miettivät asiaa ja antoivat asiallisemman pohdintansa. Hukkuja tuli paljon, selvä se. Saa haukkua, mutta ei se hetkauta oikein suuntaan eikä toiseen. Tiedän riittävän hyvin, miten tuomittavia ajatukseni ja tunteeni on. Haukkunut ja itkenyt olen itsekin itseni ihan riittävästi.
Täältä halusin erilaisia näkökulmia tilanteeseen ja keinoja sen muuttamiseen. Ja ehkä halusin vaan sanoa tän kaiken "ääneen", kun en sitä voi miehelle sanoa, enkä kyllä kenellekkään tutullekaan kehtaa.
Kuinka saan tunteeni ja ajatukseni muutettua? Varmasti löytyy muitakin keinoja kuin kallonkutistaja. Todella iso kynnys mennä sellaselle. Itse uskon tarvitsevani uusia ajatuksia tai uuden tavan ajatella asiaa. Parasta olisi että joku pamauttaisi nuijalla päähän aina kun tulee väärä ajatus ja jankkaisi sitä oikeaa, kunnes se menee perille. Tuntuu, että olen nyt niin paljon kuvitellut ja olettanut asioita, että mun pää on täynnä kaikkea omaa keksimää.
Perjantaina kun tekstin kirjotin, oli kamala ahdistus tulevasta viikonlopusta ja oli juuri ollut pientä epäselvyyttä, milloin lapsi tulee. (kun on sovittu, että joka toinen viikonloppu ja nyt sitten oltiin ottamassa peräkkäin kolmena viikonloppuna). Keitti vähän yli kun tuntui, ettei sopimuksesta pidetä kiinni ja etten jaksa kolmea viikonloppua peräkkäin kun ilman lapsen tuloakin olisi levon tarpeessa.
Tekstissä kerroin ääripäät, mitä on ollut.
"en halua koskea samoihin asioihin, joihin laps on koskenu, jos vahingossa tulee ihokosketus sen kanssa, niin mun on pakko mennä pesemään ihoni. en kestä olla samassa ruokapöydässä ja kuunnella sitä mässytystä, inhoon naurua, olemusta. sen käyttämät astiat esim. vesilasi mun on pakko pestä kunnolla harjalla ja reilulla pesuaineella. en halua istua samassa kohdassa, missä laps on istunu, en halua tehdä isän ja lapsen kanssa kolmistaan mitään, en halua kuulla lapsen nimee."
Esimerkiksi tuo ihonpesu on tapahtunut kerran, samassa pöydässä kuitenkin istutaan aina, ei niitä vesilasejakaan joka kerta tule hulluna hinkattua. Lapsesta ja hänen asioistaan kuitenkin puhutaan miehen kanssa lähes viikoittain ja kykenen kyllä asiallisesti keskustelemaan niistä. (esim. jos mies miettii, paljonko olisi tuon ikäisen hyvä saada viikorahaa, milloin olisi hyvä tehdä läksyt, perjantaina koulun jälkeen vai sunnuntaina yms.)
Kykenen kyllä miettimään asioita, mutta en tee sitä mielelläni. Jokin osa musta ajattelee, ettei se minulle kuulu, ei mua kiinnosta, ihan sama mulle, millon sen ja ex-naisen muksu tekee läksynsä vai saako ollenkaan viikkorahaa. Vaikka toki on selvää, että mies haluaa puhua ajatuksistaan ja saada niihin myös muita mielipiteitä. Jos vaikka työkaveri tulisi kysymään kyseisiä asioita, niin ei olisi mitään ongelmaa.
Itsestä tuntuu, että kaikki johtuu loppupeleissä siitä, etten halua hyväksyä lasta. Lapsi on ihmisenä ja lapsena vallan mainio muksu, mutta en vain haluaisi sitä mainiota muksua elämääni. Ja jotenkin ei vaan mene perille, että se vaan on olemassa ja tulee aina olemaan. Omakin elämäni olisi paljon ruusuisempaa, jollen ottaisi asiasta kamalaa stressiä ja ahdistusta. Mutten osaa lopettaa sitä. Pitäsi saada jotenkin ajatukset uusiksi... "Lapsiviikonlopun" lähestyessä ajattelen automaattisesti, että voi helvetti, taas se tulee ja taas on koko viikonloppu ja vapaa-aika pilalla. Voisi vaikka ajatella, mitä kaikkea kivaa voisi tehdä, miten lapselle saisi kivan viikonlopun ja vaikka opetettua jotakin uutta. Tuohan se itsellekin hyvää mieltä ja oloa, kun saa toiselle hyvän mielen.
Jotenkin yhdistän lapsen äidin, mieheni exän hyvin voimakkaasti lapseen. Ihan kun lapsi olisi se nainen. Joskus olen ajatellutkin, että hitto kun pitää jotai exän puolikkaita täällä katella. Vaikka eihän se niin ole. Onhan äiti ja poika kaksi eri ihmistä! Jatkuvasti jankkaan mielessäni: ex-naisen lapsi, ex-naisen lapsi, ex-naisen lapsi.
Onhan se miehenkin lapsi. Sekään ei jotenki mene perille. Tuntuu, etten edes halua ymmärtää. Siis ei jotenki vaan halua ymmärtää eikä hyväksyä sitä. Vaikka toisaalta haluaa todella paljon tilanteen muuttuvan ja pakko sen on muuttuakin, mikäli tätä suhdetta haluan jatkaa.
Ja olen koittanut ajatella tilannetta myös toisinpäin. Olishan se ihan hirveetä, jos itsellä olisi pieni lapsi ja mieheni inhoaisi häntä ja tavallaan syyllistäisi minua siitä, että haluan nähdä lastani tai että minulla ylipäätään on lapsi. Aivan hullu tilanne. Mies ottaisi minut tietäen ja hyväksyen tilanteeni, mutta kun olen jättänyt vanhan työni, harrastukseni, elämäni ja muuttanut miehen luokse, hän alkaisikin kapinoida lapseni olemassaoloa vastaan. Sellainen tilanne on nyt miehelläni. Ja harmittaa niin vietävästi, että saan hänelle pahaa oloa tällä omalla ongelmallani. Varmasti hänellä on hankalaa muutenkin, kun näkee poikaansa niin harvoin, eikä oikein tiedä hänen elämästään muuta kun mitä sitten kaksi kertaa kuukaudessa näkee.
Olen myös miettinyt, että jos olisin aina pois ne viikonloput, jolloin poika on meillä, mutta ei sekään oikein mikään ratkaisu ole. Mies ei sitä halua, enkä oikein itsekkään, koska ei se ongelma häviä siten. Ja hankalaa ja typerää olisi vältellä koko elämän hänen lastaan.
Olisi pystyttävä lopettamaan asioiden liioittelu, kärjistäminen ja lisäinhon lietsominen päässään. Onko sillä todella niin suurta merkitystä, ettei meidän ehkä tuleva lapsi ole miehelle se esikoinen? Jotenkin sitä naisena pelkää tai ei pelkää, mutta ei tunnu hyvältä ajatus, että itse on vauvan kanssa peukalo keskellä kämmentä ja mies hoitelee hommat vanhasta tottumuksesta. Vaikka onhan 11 vuotta pitkä aika, eikä pojan syntyminen ole miehelle ollut mitään "onnenaikaa". Ja varmasti jokainen lapsi ja jokaisen syntymä on aina yhtä ainutlaatuinen juttu. Oon vaan niin suunnattoman surullinen ja ehkä vihainen siitä, että mies on jo kokenut sen toisen naisen kanssa. Vaikka onhan meillä jokaisella oma menneisyytemme, ex-miehet ja naiset. Onhan totta sekin, että pojan tuosta kasvaessa, ei tarvitse aina pojan äidin kanssa sopia ja soitella, poikaan liittyvistä asioista. Exän yhteydenotto saa niin suuttumaan, vaikka pakkohan sen on soittaa ja tietää, millin poika tulee ja lähtee.
Hyvä näkökulma oli, että ajattelisin pojan haasteena. Olisin vähän niinkuin opettajana. Opettaisin omia tietoja ja taitojani. Sitten taas tulee kieroon mieleeni, etten halua jonkun akan lapselle opettaa mitään, mitä se minua liikuttaa, mitä se osaa tai ei osaa. Voisin kuitenkin vaikka ystävilleni opettaa asioita. Pitäisi oppia ajattelemaan poikaa ehkä pienenä ystävänä oli sillä sitten äitinä mikä akka hyvänsä.
Joku taisi kysyä miehen ikää.. Hän on 30-vuotias. Reippaasti siis vanhempi kuin minä ja aika paljon enemmän elämää nähnyt.
Kysyttiin myös, olenko ollut tietoinen "koko paketista". Olen ollut, mutten ole ymmärtänyt sitä. Siis en osannut ajatella läheskään asian kaikkia puolia, enkä varmasti osaa vieläkään. Joku myös ehdotti, että lähtisin pojan kanssa kahdestaan ulos. Ollaan me oltu. Ollaan käyty mm. kaupassa, uimassa, katottu piirrettyjä miehen ollessa töissä muutaman tunnin. Kahdestaan sujuu hieman paremmin, koska mun yksinkertasesti on pakko puhua pojan kanssa, vastailla hänen kysymyksiin ja kuunnella juttujaan. Kaupassa olen kysynyt hänen lempiruokaansa ja ollaan sitten laitettu sitä ja ostettu muita herkkuja. Olen myös joskus itse ehdottanu, että kaikki kolme katsottais jotain piirrettyä, lähdettäisiin jonnekkin ulos tai askarreltaisiin jotakin yhdessä, on poika joskus ollut sylissäkin ja joskus hänen nukkuessaa olen ohi kulkiessani silittänyt hiuksia.
Välillä tuntuu, että kyllä tää tästä ja olisi poika voinut olla vielä muutaman päivän pidempään. Sitten taas kaikki on liikaa, enkä halua kuullakkaan koko pojasta. Emmä halua sisimmissäni mitään pahaa sille lapselle... ;-(
Helkkarin ristiriitaista käytöstä pojallekin. Joku sanoi, että poika on vaarassa. Itse en kyllä suoranaista vaaraa näe. En yritä mitenkään erityisesti tehdä pojalle selväksi, etten pidä hänestä. Hän ei näe muuta kuin "hiljaisuuteni". Kyllähän me kolmistaan kaikkea tehdään ja kaikkialla käydään, mutten juurikaan ole "läsnä". En käyttäydy mitenkään agressiivisesti tai vihaisesti ja pojan kysyessä minulta jotain, vastaan hänelle, tosin mahdollisimman lyhyesti. ("hyvänä" päivänä ehkä pidemmälti).
Toki ihminen aistii, jollei hän ole tervetullut ja varmasti poikakin aistii kireän ilmapiirin. Tähän asti ainakin on todella mielellään tullut ja usein toivoisi voivansa jäädä pidemmäksikin aikaa. Ei kai hän oloaan niin kamalan epämieluisaksi sitten tunne. Voi olla, että pitää minua vaan hiljaisena ja omissaoloissaan viihtyvänä hyypiönä.
Tiedän, että olisi syytä alkaa kiireesti ottaa jonkinlaista auktoriteetin omaavaa aikuisen roolia, mikäli sellaista mielii saada. Itsehän pulassa olen, kun poika kasvaa eikä minulla ole minkäänlaista aikuisen asemaa.
Meillä on miehen kanssa ollut puhetta omistakin lapsista. Ajateltiin vuoden päästä alkaa yrittämään. Mies uskoo, että asia muuttuisí minulle helpommaksi, jos olisi oma lapsi hänen kanssaan.
Voi olla.. Sitten ei ehkä olisi sellaista oloa, että tarvitsisi leikkiä kotia hänen ja ex-naisensa lapsen kanssa. Enkä olisi niin katkera siitä, että hänellä on lapsi jonkun muun kanssa.
En tiedä.
Tai sitten voi tulla jotain uusia sekoomisia.. "ton lapsen kanssa sä kyllä sitä ja tätä, muttet tän meidän lapsen kanssa mitään. taitaa se olla sulle rakkaampi lapsi. jne." En usko niin käyvän, mutten kyllä uskonut näinkään käyvän. Pitää tämä tilanne kyllä saada rauhoittumaan ennen kuin lapsia tehdään.
Kaipaan edelleen niitä positiivisia näkökulmia... Mitä hyvää lapsi tuo elämääni/elämäämme?
pitämällä kaksi asuntoa. Pääosin asumme minun asunnossani, paitsi viikonloppuina, jolloin miehelläni on lastensa tapaamisviikonloppu, silloin hän asuu lastensa kanssa omalla asunnollaan.
En halua hoitaa mieheni ja hänen exänsä lapsia, sen olen ilmoittanut jo suhteemme alussa. Omat lapseni ovat jo melkein aikuisia ja opiskelemassa toisella paikkakunnalla, sovin tapaamisemme heidän kanssaan niiksi viikonlopuiksi jolloin mieheni on omiensa kanssa.
Yhteisen aikamme mieheni kanssa vietämme yhdessä, vain toisillemme, lastemme kanssa ollessamme olemme vain heidän kanssaan. Tämä järjestely on toiminut meillä jo melkein neljä vuotta moitteettomasti.
Mikä on kallonkutistaja? Ei psygologit/terapeutit ainakaan.
Suosittelen kyllä ensin vähän kasvamaan ennen kuin rupeat ainakaan mitään perhettä perustamaan! Ei millään pahalla, mutta aika hullulta sun tekstisi kuulostaa..
Mikä loppupeleissä inhoni aiheuttaa. Tässä taannoin kun mieheni soitti pojalle ja kyseli tämän kuulumisia, ei minua häirinnyt lainkaan. Hetken päästä pojan äiti soitti perään, vaati taas rahaa ja ilmoitti, ettei olekaan kotona silloin kun pojan olisi määrä lähteä meiltä vaan meidän on pidettävä poikaa vielä yksi päivä. Silloin tuntui taas, että alan näkemään punaista ja kirosin mielessäni koko vekaran olemassaoloa.
Aluksi poika ei aiheuttanut minulle mitään ongelmaa. Odotukseni äidin suhteen olivat positiiviset ja elättelin toivoa, että voisimme yhdessä istua kahvikupun ääreen ja edes hieman tutustua toisiimme ja vaihtaa ajatuksia. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei nainen voinut edes katsoa minuun eikä tervehtiä. Kaiken huippu oli kun pojalla oli juhlat, jonne mieheni kyllä kutsuttiin ja ilmoitettiin, etten minä ole tervetullut. Siitä lähtien on tilanne muuttunut huonompaan suuntaan ja aloin ajatella, minkä helvetin takia mun pitäisi hyväksyä tuollaisen eukon kakara, olla sille hyvä, tuhlata siihen rahojani, hermojani, aikaani, siivota sen jälkiä jne. ja lapsi alkoi tuntua todella vastenmieliseltä. Joo-o. Tiedetään, ettei lapsen vika. Ei auta.
Kerran olen kysynyt naiselta suoraan, mikä hänen ongelmansa on ja kertonut hänen käyttäytymisensä vaikuttavan voimakkaasti suhtautumiseeni hänen lapseensa. Sitä vaan ihmeteltiin että, miten se lapseen vaikuttaa. Kyllä se vaan vaikuttaa, onko se jonku kusipään, joka yrittää sotkea elämääni, lapsi vai jonkun siedettävän ihmisen lapsi.
Jotenki tää koko touhu on nyt paisunut sellaisiin mittoihin, että vaikea enää itsekään ymmärtää, mikä se perimmäinen syy lapsen inhoamiseen voisi olla.
Nyt kun asia on aiheuttanut niin paljon mielipahaa, ahdistusta ja riitaa mieheni kanssa, on siitä tullut todellinen tabu.
Te jotka olette kertoneet kokeneenne jotain vastaavaa tai olette suunnilleen samassa tilanteessa, kertokaa oma tarinanne. Mikä on lähtötilanne? Miten käyttäydytte lapsen läsnäollessa? Oletteko poissaolevia? Onko jokin asia auttanut? Osallistutteko yhteisiin asioihin lapsen kanssa? Mitä miehenne ajattelee asiasta? Entä suhteet lapsen äitiin? yms.
Hirveästi te kaikki paasaatte iästäni. Se voi varmasti olla yksi syy ajatuksiini ja käytökseeni. Olen kuitenkin lukenut ja kuullut paljon myös ns. "keski-ikäisistä" ihmisistä, niin miehistä ja naisista, joilla on sama ongelma. Uskon, että syy voi olla vaikka ihan luonteessa. Jotkut hyväksyy jotkin asiat paremmin kuin toiset.
On totta, että uusioperheet käyvät läpi rajujakin tunnekuohuja. Mieheni tytär ei aluksi voinut sietää minua ja hän teki kaikenlaisia hermojani rassaavia temppuja yrittäessään erottaa minua ja miestäni. Vetäydyin kauemmaksi, enkä antanut itse aihetta hänelle hyökätä minua vastaan. Aluksi olin hyvin vihainen ja jopa "vihasin häntä". Aikuisena ja paljon elämää kokeneena kahden lapsen yksinhuotjana ja siitä urakasta hyvin selvinneenä ymmärsin kuitenkin häntä ja annoin ajan kulua. Tiesin faktat hänen lapsuudestaan. Hän oli isän tyttö ja hänen äitinsä oli jättänyt perheen ja hyljännyt lapset. Hän kärsi traumaa äidistään eikä halunnut lähestyä tunteillaan "uutta äitiä", joka ehkä myös jättäisi hänen jonain päivänä. Millainen on sinun taustasi? tuletko hajonneesta perheestä? Olitko hyljeksitty perheessäsi? Onko siis omat lapsuutesi kokemukset syynä käytökseesi? Luulen, että on, käyttäytymisesi toistaa lapsuudessasi kokemaa traumaa. Olet nuori, miehelläsi ja sinulla täytyy olla ikäeroa. Etsitkö isää? Etsitkö pelastajaa?
Jos se nyt kerran noin pirun vaikeaa on, niin pistä suhde miehen kanssa poikki ja etsit lapsettoman miehen. Toihan on meinaan jo sairaalloista kammoa ja ajattelua.
Kannattaisikohan erota? Et selvästikäään ole kypsä minkäännäköiseen suhteeseen. Turhaan aiheutat kärsimystä viattomalle lapselle ja samoin tämän isälle.
Etsi itsellesi lapseton mies.
meillä se lapsi tai oikeastaan nuori asuu saman katon alla ja arvaa vaan onko mulla kestämistä kun mulla on samanlaiset tunteet kuin sinulla ....tai ainakin pitkälti samankaltaiset
Minusta on hienoa, että uskallat tuoda ajatuksesi, mielipiteesi ja tunteesi julki. Paskaa saat niskaasi noin suoralla tekstillä, se on aivan varma, mutta nämä haukkujat ovatkin monesti sellaisia joilla ei ole kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta, kuinka pahalta tällainen uusioperhe-tilanne voi todellisuudessa tuntuakaan. Aikaisemmin minäkin olisin voinut olla noiden haukkujien joukossa, mutta
nyt itse olen samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä. Tekstisi olisi voinut tulla omasta näppäimistöstäni, niin hyvin kuvailit tunteitasi. Tilanteeseemme on ratkaisuna joko oppia sietämään tai erota, kumpikin tuntuu pahalta.
Sinun tilanteessasi positiivista on, että poika on jo 11 vuotias. Parin-kolmen vuoden kuluttua hän viettää lähes kaiken vapaa-aikansa jo kavereidensa kanssa, ja tuskin tulee teillä edes hirveästi enää käymään. Tai jos viikonloppuja tulee viettämään, niin on silti paljon kavereidensa kanssa. Kun kysyit positiivisia seikkoja, tässä on yksi! Omassa tilanteessani miehen lapsi on vielä niin pieni (3), että koen tämän iän paljon hankalampana kuin 11 vuotiaan.
Jos et tule tilanteeseen sopeutumaan, niin muista että elämä on liian lyhyt jatkuvan vihan ja ahdistuneisuuden tuntemiseen. Olet vielä niin nuori että tulet kohtaamaan kymmeniä ihania lapsettomia miehiä joiden kanssa parisuhde voi olla ruusuilla tanssimista :)Itse olen ainakin tilanteeni ajatellut näin... Tässä iässä on vielä varaa valita vapaista ja hyvistä miekkosista..!
Olet jo yli viisikymppinen, etkö ole vielä tajunnut, että elämä eri osoitteessa ja seurustelusuhde olisi kaikille osapuolille parempi vaihtoehto. Sama koskee ketjun aloittajaakin, joka myös on saanut itselleen kierrätysmiehen ja sivutuotteena "heittopussin". Ketjun aloittaja on vielä nuori, mutta teksistä päätellen ei tyhmäpi lainkaan, ymmärrän hänen tunteitaan nuorena aloittelevana "keinoemona" ja ymmärrän sinunkin, jos olet lapseton vanhapiika.
kamalaa luettavaa sun tekstisi. Ootko ajatellu, että lapsi kyllä tuntee ja huomaa sun käytöksestä sun suhtautumisen siihen. Sekoitat _lapsen_ päätä, vaikka sun pitäis ottaa itteäs niskasta kiinni ja käyttäytyä kuin aikuinen.
Tosi surullinen sun tapaus lapsen kannalta!
Jos leijonanaaraalta kuolee puoliso, ja hankkii uuden, on aika tavallista, että uusi urosleijona tappaa puolisonsa pennut.
sairas itsekäs paska.
Todella fiksusti analysoit tilannettasi. Juuri se, että pystyt olemaan itsellesi noin repivän rehellinen antaa sinulle myös toivoa löytää ongelmaasi avaimet.
Nämä tässä ketjussa kauhistelijat voit jättää omaan arvoonsa. Heidän, ei rakentavat kommenttinsa, kertovat enemmän kirjoittajan omasta henkisestä kapasiteetista.
Valitettavasti en pysty sinua auttamaan omien kokemuksieni kautta. Mutta kiitos, että avasit silmiäni sille, että uusioperhekuvioihin en helpolla näppejäni laita.
Noi kaikki tunteet kuuluu uusperheellisyyteen, mustasukkaisuus exälle, jopa tulevista synnytyskokemuksista kitkeröityminen ym.
Kerro oikeesti miehellesi ajatuksesi. Ei ehkä ihan kaikkia jotka tässä listasit, se ei ehkä ole viisasta.
Musta tuntuu, että tykkäisit lapsesta jos se olisi jonkun muun, vaikka olisikin teillä 6pv/kk? Onko poika vaan sijaiskärsijä? Eli sua ei haittaa vaikka poika onkin kääntänyt rakkausvaihteen sua kohtaan pois? Uskallat lapselle vihoitella/näyttää pahaa mieltäsi, mutta et miehellesi/hänen exälleen?
Suosittelen googlettamaan tietoa uusperheellisyydestä. Se on monimutkainen kuvio. Ja sinä niiiiin nuori.
Tsemppiä matkaan!
yhden uusiolapsen ja kahden oman lapsen äiti 30v
En tiedä, olenko mustasukkainen miehen exästä. Aika selväksi on tullut, ettei miehellä ole tunteita sinne suuntaan, mutta ehkä sitä kuitenkin on vähän mustasukkainen.
Kuitenkaan aluksi minulla ei ollut exän suhteen ongelmia ja kuten aiemmin kirjoitin, olin valmis jopa kahvikupin ääreen vaihtamaan ajatuksia ja muutenkin vähän tutustumaan.
Suunnaton raivo sitä naista kohtaan kuitenkin syntyi, kun hän ei ollut valmis tapaamaan, ei puhumaan puhelimessa ja pojan juhliin mies oli tervetullut, minä en yms.
Tuntuu myös, että elellään sen naisen tossun alla. Jos yhdenkin pahan sanan sanoo, niin välittömästi alkaa kiristys rahasta ja siitä, että poikaa pitäisi ottaa enemmän meille.
Suututtaa niin paljon, kun tuntuu, että mieskin hyssyttelee ja yirittää olla mahdollisimman kiltti ja mukava naiselle, ettei tämä vaan ala taas hankaloittamaan elämää. Hirvittävän vaikeaa olla mitenkään päin kun tuntuu, että pitää jotenki alistua miehen exälle. Mitään ei voi sanoo, mitään ei voi tehdä vaikka tekis mieli marssia sen ovelle ja vetää turpaan. Ottaa kovasti luonteen päälle. Tekis niin mieli antaa takas samalla mitalla, mutta kun ei vaan voi.
Emmä tiedä onko se sitten mustasukkaisuutta.. En näe exää uhkana itselleni. On vaan hemmetin raivostuttava ihminen. Mutta eihän se kai koskaan kovin toivottavaa ole, että omalla miehellään on jotain exiä elämässään.
Tosin mies on itse melko mustasukkanen. Nipotusta tullut siitäkin kun olen tavannut ystäviä, jotka olivat minun ja exäni yhteisiä ystäviä. Ehkä sekin vähän luo sellaista ajatusta, että itse en edes voi tavata vanhoja ystäviäni, kun joku saattaa mainita exästäni sanasen ja minun sitten pitäisi hyväksyä miehen kanssakäyminen oman exsänsä kanssa. Huhuh.. On tämä vaan monimutkaista.
Olen kertonut miehelleni ajatuksia ja tunteitani ja niitä ollaan kyllä jankattu. Kaikista pahimpia en tietekään ole kertonut, mutta aika neuvoton mies on lievempienkin tuntemusteni kanssa. Enkä oikein itsekään tiedä, miten hän voisi helpottaa tilannetta. Hän on minimoinut yhteydenpidon lapsen äidin kanssa (ennen keskustelivat enemmän kouluasioista yms. kasvatukseen liittyvistä asioista) nyt yhteyttä otetaan melkein ainoastaan lapsen meille tulemisen suhteen. Lapsi käy meillä joka toinen viikonloppu. Mitä mies voi tehdä enempää? Ei hän saa ahdistustani lasta ja niitä viikonloppuja kohtaan katoamaan. Kun olen kertonut esim. että näen lapsen enemmänkin jonkun hänen exänsä lapsena kuin hänen, mies vain toteaa, että "älä sitä noin ajattele, ajattele sitä minun lapsena ja osana minua." Mutta kun en pysty! Kun kerron esimerkiksi peloistani, siitä jos meille syntyisi yhteinen lapsi ja mies muistelisi, miten asiat olivat hänen ja exän lapsen kanssa ja tavallaan vertailisi tilanteita ja lapsia. Mies siihen: "En kai mä nyt sellasta tekis. Kyllä mä ymmärrän, mitä on sopivaa sanoa ja, mitä ei. Eikä kai muutenkaan kukaan toisen lapsen kohdalla kokoaikaa muistele ensimmäistä lasta." Mitä lisättävää tuohonkaan? Mutta kun silkka ajatuskin miehen muistoista ahdistaa, kun varmasti niitä tulee mieleen ja selvähän se.
Kun jankkaan ja jankkaan, keksin päästäni kaikkia uusia tilanteita ja pyörittelen niitä, menee miehelläkin hermot. "Sama kai sitten, mitä minä sanon, kun kuitenkin väität omaasi."
Ehkä sitä tarvitsee sitä miehen vastaan jankkaamista kerta toisensa jälkeen, mutta kalaman raskasta se hänelle on.
Olisihan se rankkaa koko ajan kuulla, miten vaikeaa ja paha toisella on olla tavallaan itsestä johtuvan asian vuoksi, jolle itse ei edes voi mitään.
Taatusti pitäisin lapsesta, jollei hän olisi miehen lapsi. Lapsessa ei ihmisenä ole mitään vikaa. Minulle vika on hänen olemassaolossaan. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin. =(
"Eli sua ei haittaa vaikka poika onkin kääntänyt rakkausvaihteen sua kohtaan pois?"
Kyllä mua tavallaan haittaa, koska haluan todella tämän tilanteen "normaaliksi"/hyväksi ja siihen kuuluu se, että poika pitää minusta. Siis harmittaa, että olen aiheuttanut sen, ettei poika enää tule lähelleni, etten kykene ottamaan häntä lähelleni ja näen konkreettisesti, etten kykene muuttamaan itseäni. Se vie tilannetta vain huonompaan suuntaan ja minun on tilanteen korjaamiseksi ansaittava pojan välittäminen takaisin.
"Uskallat lapselle vihoitella/näyttää pahaa mieltäsi, mutta et miehellesi/hänen exälleen?"
En näytä lapselle sitä, että paha mieleni johtuu hänestä, vaikka hän saattaa sen aavistaa. Aavistavathan ihmiset kun heistä ei pidetä, vaikka sitä ei ole sanottu eikä suoraan osoitettu. Miehelle näytän pahan mieleni. En tosin aina, mutta joskus ei jaksa hillitä itseään ja itken tai kiukuttelen miehen nähden.
Exällekin olen sanonut, että meidän välit vaikuttavat minun ja lapsen väleihin ja että hän käyttäytymisellään ja inhollaan minua kohtaan tekee omalle lapselleen hallaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten hänen käytös lapseen vaikuttaa. "Lapsi ei liity mitenkään meidän väleihin" Kyllä se vaan liittyy ja vaikuttaa. Lapsen vuoksi se nainen on elämässäni. On se minulle eri huolehtia, jonkun kusipään tai jonkun mukavan ihmisen lapsesta. Etenkin kun kyseessä, on miehen ex-nainen.
Lapsen äiti on 30-vuotias. Reippaasti vanhempi kuin minä. Miehen ja hänen erostaan on 6-vuotta. Hänen jälkeensä miehellä on ollut yksi suhde ennen minua. Luulisi hänen jo tottuneen tilanteeseen, eikä enää kiukuttelevan sen vuoksi. Uskon, että tilannetta voisi auttaa jos voisimme kaikki kolme istua pöydän ääreen ja keskustella asiasta ja saisin inhoni pois hänestä, muttei se käy sille naiselle. Minkäänlainen keskusteleminen minun kanssani ei kiinnosta.
selvittämiseen on perheneuvola tai muu kunnallinen psykologipalveluja tarjoava taho, rohkeasti!
...sä tarviit apua! Olet tosin nuori (ja ilmeisen kypsymätön) vielä, muttei kaikkea voi senkään piikkiin laittaa! Lapsi on täysin viaton oloosi, eikä hänen tarvitse kärsiä uusiokuvioista yhtään enempää. Isä on aina hänen elämässään toinen tärkeistä ihmisistä, äidin lisäksi. Sinullakin voisi olla siihen mahdollisuus, mikäli opit muuttamaan asennettasi! Hae apua, tai etsi itsellesi uusi lapseton kumppani.
Ystävä hyvä, yritä jaksaa, jos rakastat kumppaniasi, sinun on myös jaksettava ottaa ,viaton lapsi myös elämääsi, keskustele ,kumppanisi kanssa , näistä kaikista ,sua painavista asioistasi, kyllä puhumalla asiat ratkeeaa,uskon näin.!!!Elämä on niin lyhyt, itse olen huomannut sen, omalla kohdallani.Juttele ,juttele. Hyvää syksyä sinulleja voimia myös.!!!!
Olen hiukan samanlaisessa tilanteessa. Avokillani on tyttö joka on hänen luonaan joka toinen viikonloppu. Minua ahdistaa lapsen tulo jo viikkoa aikaisemmin. Ja nyt minulle on selvinnyt ettei mieheni uskalla lasta minun kanssani kun on yksi josta maksut maksetaan, hän pelkää että tulee toinen lapsi josta pitää maksaa, tuo loukkaa minua paljon. Sitten vielä kuulen ( kavereilla iltaa istumassa )kuinka hän on huono isä ja kaikista muista saa vittuilla mutta lapsesta ei, mikä minä olen? Minusta saa vittuilla kun minusta ei välitetä... ja toinen yleinen aihe on ettei hän voi antaa sitä mitä haluan eli perhettä, mutta selvinpäin hän ei tiedä mistään mitää mitä haluaa, eikä minun pitäisi välittää humalaisen jutuista. Asun mieheni luona ja hän omistaa kaiken, mitä jos hän kuolee, joudun lähtemään heti kun lapsi omistaa kaiken. Olen itsekäs mutta pääni ei kestä enää. Haluaisin perheen, oman sellaisen johon kuuluisi joskus tämäkin lapsi mutta mies ei halua, hänelle riittää että asun hänen luonaan ja maksan laskut jne. Ihana tuntea että on muitakin samanlaisessa tilanteessa eläviä. Äidit jotka tänne kirjoittaa voisivat miettiä jos he eläisivät äiditöntä elämää ja mies rakastaisi lasta enemmin kuin vaimoaan, ja viikonloppuisin jolloin pitäisi olla yhteistä aikaa kuuluisi "isi, isi, isi... ettekä voisi mitään asioita tehdä kun lapsi monkuu vieressä. silloin hekin ymärtäisivät paremmin meitä lapsettomia jotka asuvat viikonloppu isien kanssa. itse olen valinnut tämän, mutta minun on pakko lähteä pois ja etsiä lapseton mies, silloin koemme kaiki asiat yhdessä esim. lapsen saaminen ja ei tarvitsisi kuulla että silloin kun ex sitä ja tätä. Kaikki sattuu mutta en voi pilata omaa elämää lapsen takia.
Avovaimoni on aivan upea ihminen. Hän on jotain aivan muuta kuin lapsensa, joita hän on yrittänyt kasvattaa kunnolla, minunkin käsityksen mukaan. Olen ollut jo monta kertaa lähdössä lasten "naamattomuuden" vuoksi. Sitten asiat sovitaan vaimomi kanssa vaikka kumpikin tiedämme että ei hänen lapsensa muutu, joista kaksi poikaa on täysi-ikäisiä ja tytöt 16v,8v,ja 6v. Olen monta kertaa sanonut että sinut nuo lapset vievät hautaan mutta eivät minua. Minusta tuntuu että minun pitäisi olla vaimoni tukena että edes hän jaksaisi, mutta onko se minun tehtävä loppu elämäni, varsinkin kun minulla ei ole omia lapsia. Vapaus houkuttaa.
Loistavaa huomata, että tuollaisia ihmisiä on. Mä meinaan olen itse eronnut ja minulla on lapsi ja hänestä yhteishuoltajuus. Exä seurustelee naisen kanssa, jolla ei ole itsellä lapsia ja olenkin mieltänyt, että hän teeskentelee, että välittäisi lapsestani vaikka todennäköistä on, että hän on samankaltainen kuin sinä. Te, joilla ei ole lapsia, ette tajua pätkääkään äitiydestä, huolesta, välittämisestä, joka kohdistuu toiseen ihmiseen. Te välitätte täysin vain omasta navastanne ja huolitte omasta nassusta. Olen miettinytm, että voisiko olla mahdollista, että tuollaisia ihmisiä on oikeasti. Hienoa kuulla että todella on! =) Eli toivottavasti pojan isä pelaa nappulansa niin naisensa suhteen, että poika tulee minun luokseni, jossa hänestä todella välitetään eikä ole kilpailua oman napansa ympärillä pyörivästä ikiteinistä. Kiitos! =)
Lapsettoman sinkun ei pidä tyytyä loppuunsoitettuun viuluun jolla on yksikin lapsi jonkun toisen kanssa.
Jos joku haluaa aiheesta enemmänkin keskustella tai vaihtaa kokemuksia ja tunteita, niin tässä sähköpostini: [email protected]