Voisi ajatella, että elämä on polku tai tie. Tästähän on paljon kielikuvia: kehotetaan vaikka pysyttelemään kaidalla tiellä...
Meille on pystytetty suuri määrä kaikennäköisiä tienviittoja. Uskonnot rakantavat tiensä lukuisin opastein ja varoitusmerkein reunustettuna, vieläpä vartiomiehet vaarallisten risteysten kohdilla. Markkinatalouden neonvalot vilkkuvat houkuttelevasti, sinne on päästävä ja sinne meidän halutaan menevän suurina laumoina, jotta kone ei pysähtyisi. Yhteiskunta on pystyttänyt lukemattomat lakitaulunsa meitä ohjaamaan ja vielä useammat epäviralliset vaatimukset: tuota paljon, kuluta paljon, bkt:mme tarvitsee sitä, ole hyödyksi. Tieteelläkin on omat suorat bulevardinsa. Ja on niitä sekopäisiä hihhuleita, jotka huutelevat oman tiensä kohdalla ja haluavat, että muutkin huomaavat sen heidän mielestään parhaan reitin.
En halua kuunnella ketään. Mun tieni on tietön taival, erämaa. Elämänohjeena elää niin, että mitään elävää ei turhaan loukkaa, pilaa, hävitä. Eikä sen puoleen mitään elotontakaan.
Sitä mä olen miettinyt, tarvitaanko niitä tienviittoja kuitenkin. Pitäisikö minunkin liittyä hörhöjen joukkoon liputtamaan oman tieni puolesta, sillä ne valtaväylät vievät lopulta tuhoon. Vaikka sen tietäisikin, niin on niin helppo kulkea, kun kaikki muutkin... Jos kaikki opasteet häviäisi yhtäkkiä, minne ihminen menisi, mitä tietä kulkisi... vai onko niin , että lopulta me kaikki astelemme samaa pölyistä tietä, hitaasti raskaita kahleita kantaen...
Oh, pikkasen ehkä innostuin, voipi valittaa ylläpidolle asiattomasta saarnaamisesta niin halutessaan :)
Meille on pystytetty suuri määrä kaikennäköisiä tienviittoja. Uskonnot rakantavat tiensä lukuisin opastein ja varoitusmerkein reunustettuna, vieläpä vartiomiehet vaarallisten risteysten kohdilla. Markkinatalouden neonvalot vilkkuvat houkuttelevasti, sinne on päästävä ja sinne meidän halutaan menevän suurina laumoina, jotta kone ei pysähtyisi. Yhteiskunta on pystyttänyt lukemattomat lakitaulunsa meitä ohjaamaan ja vielä useammat epäviralliset vaatimukset: tuota paljon, kuluta paljon, bkt:mme tarvitsee sitä, ole hyödyksi. Tieteelläkin on omat suorat bulevardinsa. Ja on niitä sekopäisiä hihhuleita, jotka huutelevat oman tiensä kohdalla ja haluavat, että muutkin huomaavat sen heidän mielestään parhaan reitin.
En halua kuunnella ketään. Mun tieni on tietön taival, erämaa. Elämänohjeena elää niin, että mitään elävää ei turhaan loukkaa, pilaa, hävitä. Eikä sen puoleen mitään elotontakaan.
Sitä mä olen miettinyt, tarvitaanko niitä tienviittoja kuitenkin. Pitäisikö minunkin liittyä hörhöjen joukkoon liputtamaan oman tieni puolesta, sillä ne valtaväylät vievät lopulta tuhoon. Vaikka sen tietäisikin, niin on niin helppo kulkea, kun kaikki muutkin... Jos kaikki opasteet häviäisi yhtäkkiä, minne ihminen menisi, mitä tietä kulkisi... vai onko niin , että lopulta me kaikki astelemme samaa pölyistä tietä, hitaasti raskaita kahleita kantaen...
Oh, pikkasen ehkä innostuin, voipi valittaa ylläpidolle asiattomasta saarnaamisesta niin halutessaan :)
Vastaukset 31
Vanhimmat
uskon, et nuo viitat tms. luovat myös turvallisuutta. Siis et jos vaikkapa uskonnon mukanaan tuomat viitat katoavat kokonaan, pyrimme luomaan tilalle vaihtoehtoisia ohjeita/sääntöjä.
Joillekin toki sopii täydellinen oman tien kulkeminen, mut mä luulen, et kesmimäärin ihminen tarvitsee niitä. Ja jos jokainen valitsee täysin vapaasti omat sääntönsä, niin ollaan aikas pian varsin kaoottisessa järjestelmässä.
Osittain mä olen valmis jopa sanomaan, et huolimatta totalitääristen valtioiden huonoista puolista niin niissäkin löytyy myös opittavaa. Ihmiset ovat yllättävän onnellisia tiukkojen sääntöjen vallitessa.
vähän niin kuin lapsetkin tarvitsee rajoja, jotta elämä olisi turvallista. Sääntöjä tarvitaan aikuistenkin kesken, ihan varmasti. "Oma tie" on kai sitten käytännössä eroamista tästä kaikesta muusta yhteiskunnasta, enkä mä silti mikään lainrikkoja ole... omasta mielestäni ainakaan. Piskuinen anarkisti vaan.
Itse asiassa tähän ajatukseen tänä aamun mua johdattelikin sun kirjoitus tuolla toisaalla tieteellisen tiedon käyttämisestä juuri tällaisena tienviittana, elämänohjeena ja valintojen perusteluna. Ja kuinka metsään siinä voikaan mennä. Mutta voi olla, että ihmismieli tarvitsee aina jonkinlaiset perustelut itselleen, kyllä syyt aina tekemisille löytyy, minullakin.
Kuka meille ne kaikki säännöt laatii? Millä motiiveilla? Se mua huolestuttaa.
tiede on pitkälti ajautunut samaan tilanteeseen kuin kristinusko aikanaan. Eli omassa valta-asemassaan se on asettanut kaiken muun vääräksi. Tiede on toki näennäisesti kriittisempää (myös itseään kohtaan), mutta lopulta silläkin on omat sääntönsä. Ja tieteeseen syntyy myös valta-ajatteluja joita tutkimukset pyrkivät vahvistamaan. Ja usein myös jotkut asiat oletetaan faktoikti vaikka näin ei kuitenkaan ole. Vasta jonkun nokkelan kyseenalaistaessa myös perusteet pääsemme eteenpäin.
Päivän pähkinä. "Vain äänestämällä voit vaikuttaa". Mikä vika ajatuksessa ja kenen etua palvelee ko. aatteen iskostaminen yhteiskuntaan? Vaihtoehtoja??? (mulla on, mutta mä en johdattele).
Mutta kun tiede jotain ottaa faktaksi, niin sitä on todella vaikea muuttaa. Varsinkin jos siitä on jo syntynyt jonkinlainen yleinen mielipide, niin ihmisten mielissä se muuttuu todella hitaasti. Ja "tieteellä" voi perustella melkein mitä vaan, koska tutkimuksia kyllä löytyy joka lähtöön.
Vain äänestämällä voit vaikuttaa. No tällähän johdatellaan vaalikarjaa olemaan hiljaa suurimman osan ajasta uskottelemalla demokratian toteutumiseen vaalijärjestelmässämme. Uskooko tähän sitten joku? Kyllähän minäkin olen joskus käynyt äänestämässä...
ihminen todennäköisesti tarvitsee sääntöjä, rajoja, ohjeita, tienviittoja, lokeroimista ja ennen kaikkea uskoa (ihan sama mihin). Ilman uskoa edellämainittuihin monet tulisivat hulluiksi.
Harvat kestävät sen ajatuksen, että olemme täällä vain sattumien summana, eikä meillä ole mitään suurempaa tarkoitusta kuin ainoastaan jatkaa elämää. Ihan sama tarkoitus kuin millä tahansa elämänmuodolla.
Toinen monille sietämätön ajatus on se, että mitään kohtaloa, johdatusta tai korkeampaa voimaa ei ole. On ainoastaan ihmisen vapaa tahto ja luonnon ylivoimaisuus.
on käsittämättömät luonnonvoimat. Harva niitä tulee koskaan tuntemaan johtuen juuri pelosta tuntea oma itsensä.
ei ole sieluja.
Ne ovat uskontojen markkinointiväline. Ihmiset täytyy saada huolestumaan sielustaan ja sen selviytymisestä "kuoleman jälkeisessä elämässä", jotta uskonnot ja uskomukset menestyvät maan päällä.
Sielujen ja uskontojen keksiminen liittyy kaikki siihen, että ihminen hakee turvallisuudentunnetta, eikä kestä ajatusta ihmiselämän sattumanvaraisuudesta, väliaikaisuudesta ja tärkeydettömyydestä.
tiedä kuinka moni kestää ajatuksen, et me olemme täällä vain jonkun toisen johtamina. Siis et oikeasti joku muu vetää naruja meidän puolesta. Sen tai sen olemattomuuden todistaminen lienevät aivan yhtä mahdottomia ajatuksia. Musta aina silloin, kun varmasti tietää jotakin kannattaa epäillä.
on sellainen, että hyvin paljon useampi kestää ajatuksen jostain johdatuksesta kuin pelkästä sattumanvaraisesta olemisesta. Se tuntuu tuovan jonkinlaisen tarkoituksen ja turvallisuudentunteen monille elämäänsä.
Uskontojen suosiota ei voi muuten selittää.
Todistusta näistä asioista ihminen ei tule koskaan saamaan ja jokainen on minun puolesta vapaa uskomaan mihin haluaa, jos se tarjoaa helpotusta. Kunhan pitäisivät uskomukset ominaan, eivätkä niitä kenellekään tyrkyttäisi.
Tuo on kyllä minunkin periaatteeni, että kaikkea varmaa tulee aina epäillä, varsinkin lokerointia.
on sidoksissa luonnonvoimiin. Minä uskon itseeni - sinä voit uskoa vaikka siihen, että minulla on skitsofrenia. :)
tiedekin on uskontoa - se riippuu vaan katsantokannasta. Ja sen syöttäminen on myös aikas yleistä. Musta kaikki uskonnot voivat mainiosti elää rinnakkain, mutta ei sisäkkäin. Siis et omien sääntöjen rajoissa ne toimivat mainiosti, mutta keskenään niitää ei edes kannata yrittää vertailla.
Ja sekä tieteellä, että ns. uskonnoilla saadaan myös saman verran tuhoakin aikaiseksi, et siinäkään eroa on paha tehdä.
Se vaan on ajasta kiinni, et mikä uskonto valitaan sellaiseksi et sitä on lupa yleisesti kaikille opettaa. Minkä tyrkyttäminen on muita hyväksyttävämpää. Mä luulen, et 600 v päästä olemme jälleen eri linjoilla kuin nykyään ja tätä aikaa muistellaan yhtenä pimeänä keskiaikana.
Mutta siin olen samaa mieltä, et meillä on varmasti suuri tarve uskonnoille. Varsinkin kaikki se mitä emme ymmärrä, on turvallisempaa antaa jonkun muun voiman käsiin. Myös tieteessä on pyritty deterministisen ajatteluun - jopa pakonomaisesti.
- joilta itsekään en ole välttynyt - ovat myös mahdollisuuksia irrottautua keinotekoisen todellisuuden harhasta. Takertuminen muihin ihmisiin, meteriaan, muiden tuottamiin ajatusmalleihin, tahmaa ihmisen omat ajatukset. Totuus on löydettävissä vain kysymällä itseltään: kuka minä olen?
on oikeasti vapaa muiden ihmisten ajatusmaailmoista? Mä uskon, et jokainen on syntymän jälkeen (tai jopa ennen) saanut niin paljon vaikutteita omiin ajatuksiinsa, et sellaista kuin minä (ilman muita) ei ole olemassakaan. Et se kuuluisa minä on aina koko elämänhistorian summa - eikä mikään kärsimys palauta minua siihen "alkuperäiseen" tahrattomaan tilaan.
ajatuksen arvoa ei vähennä ajattelijan tuntemattomuus.
kait niin ole väittänytkään. Toisaalta tuntemattomuus ei tee ajatuksesta automaattisesti arvokastakaan - tai no jokainen ajatus on oikeastaan arvokas.
Kyl mä useimmiten uskon, koska harvoin/en koskaan tiedä mitään. Mä en ole vielä löytänyt sisältäni sellaista signaalia joka kertoisi, et nyt mä olen täysin varma. En tosin ole ihan varma täydellisestä epävarmuudestakaan.
ristiriitojen repimä sielu? :)
Kriisit monetikin laittavat elämänarvot uuteen kuosiin. Oma minä olisi todellakin syytä löytää jokaisen, tutustua itseensä, toiveisiinsa, tunteisiinsa... Löytää se oma sopiva paikkansa elämässä - ja olla onnellinen. Tämä muuten mun mielestä onkin oikeastaan elämän tarkoitus...
mutta aika onnellinen sielu. Parasta en tiiä.
on varmasti aika peruspäämääriä. Harmi vaan et sen sääntöjä ei ole geneettisesti koodattuna vaan paremminkin hyvänolontunne. Ja itse tunteen voi saada aikaan laaja joukko asioita, joista kaikki eivät nosta muiden onnellisuustasoa - osa laskee niitä aika rajusti. Optimointi on siis tehty ehkä enempi yksilötasolla.
...sinunkin kanssasi. Olenko mä jokin tuuliviiri...?
Tietenkin kaikki on vaikuttanut siihen, mitä olemme. Jonkun elämänuraan saattaa vaikuttaa vaikka ekaluokan opettajan sanoma lause, joka jää lapsen mieleen ja muokkaa hänen käsitystään itsestään. Mutta se oma käsitys itsestään pitäisi olla vahvin ja tajuta ne jutut, jotka minusta on tehneet juuri tällaisen kuin olen. Silloin niihin voi tarttua, kenties muuttaakin niin halutessaan. Mutta kyllä minussa on jotain, mikä ei muutu, voihan se olla ihan hyvin, että sekin on todellakin muokkautunut juuri tällaiseksi tässä aikojen kuluessa, ja käsitykseni ja tunteeni minästä on pelkkä kuvitelmani... Mutta sä olitkin vahvasti sen soaiaalipsykologian kannalla tässä asiassa.
voi vain testata tekemällä 3500 kloonia sinusta. Pannaan kaikki kasvamaan eri puolilla palloa (ja universumia) ja katsotaan, et löytyykö sieltä se yhteinen minuus. Geenit toki antavat omat rajoituksensa, mut jos te kaikki olette älykkäitä geenien ansioita niin voidaanko sanoa et se on jokin sinuus. Mä ajattelen et minuus on enemmän ajatuksia - ja niiden geneettiseen alkuperään mun on vaikea uskoa. Tottakait geenit voivat toki vaikuttaa ajatusten suuntaan (esim. taipumus masentumiseen), mut sitäkään mä en vielä laskisi minuudeksi.
En mä noista koulukunnista tiiä. Geeniteoreetikot on varmasti omalla tavallaan oikeassa ja sosiaalipsykologit myös. Enempi mulla tulee ongelmia yhtyä ajatuksiin, mitä lähemmäs mennään Freudia. Musta ko. hemmon paras ansio oli se tapa miten hän käsitteli psykologiaa - johtopäätökset on enempi - aikansa eläneitä. Mutta mun lienee turha leikkiä asiantuntijaa ko. alalla.
Minun "minuuteni" on jotain sellaista, miten suhtaudun asioihin, millasina ne näen, miten tunnen... jotain tuollaista, eikä kuitenkaan; vaikea selittää. Se on jotain, mitä "olen".Minuus olis ajatuksia? Omia ajatuksia? Siis ne valitsemani ajatukset?
Mä jo mielessäni teen haastatteluja ja erilaisia testejä klooneilleni, mielenkiintoista, todellakin, ehkä tästä jotain selviää eli olenko minä minä vai eikö sitä ole olemassakaan... Tässä voipi pähkäillessä mennä pikkuinen tovi...
sen väliä, et löytyykö jotain muuttumaton minuutta? Vaikka olisimmekin ympäristön ja keskinäisten vuorovaikutusten tuotteita niin tekeekö se elämän a) huonommaksi b) vähemmän merkitykselliseksi? Eikö oikeastaan ole aika huojentavaa tietää olevansa osa jotakin? Et en olekaan yksittäinen irrallaan oleva "kappale". Johtaisko se ajatukseen, et suojellessani muita mä oikeastaan suojelen myös itseäni. Ja päinvastoin - muiden vahingoittaminen tekee myös minulle hallaa.
olen siis täysin samaa mieltä kanssasi. Mulle tämä ei kuitenkaan ole joko-tai-kysymys, sillä minähän koen olevani osa tätä kaikkea ja siitä huolimatta minussa on jokin "minuus". Niin ainakin 52,3% klooneistani väittää, joten uskottava se on. Tosin tutkimukset on vielä kesken, ja ameriikan ja siriuksen kloonit on vielä haastattelematta, joten yllättäviä käänteitä voi vielä tulla....
väki on tunnetusti todella kollektiivista porukkaa, et mä uskon noiden lukemien vielä muuttuvan.
Juu. Ei kait se yksilöllisyys poista yhteisöllisyyttä. Käyttäytymispsykologiaa - ihmisellä lienee melkoinen tarve jakaantua ryhmiin. Ja ryhmäajattelu johtaa äkkiä erilaistumiseen. Erilaisuudesta seuraa pelkoa ja pelosta vihaa. Voiko olla riskinä, et itsesi (joka lienee se osa joka eroaa muista) löytämisen jälkeen alat hakeutua kaltaistesi eli klooniesi pariin ja siten käännät selkäsi meille muille? Pitäskö sun lopettaa ajoissa - siis vielä kun tunnet olevasi osa meitä.
me tässä vähän jo mietittiin maailmanvalloitusta, ihan tolleen teoriassa vaan, mutta itseni tuntien.... maailmasta tulee paratiisi moraalisesti arveluttavan ihmiskloonaustutkimuksen tuloksena...
Itse asiassa liiallinen suvaitsevaisuus on mun syntini. Mutta tulikin tässä mieleeni yksi tuttavani, jonka mielestä suurin osa ihmisistä on vihattavia, koska elämäntavoillaan riistävät tätä ainokaista maapalloamme, eikä todellakaan halua tuntea mitään yhteenkuuluvaisuutta heidän kanssaan, ja siinä vaiheessa sellainen "maailmanpelastusinto" loppuu. Jos se nyt sitten muutenkaan on kovin järkevää, toisinaan epäilen itsekin... mutta panen toivoni siriuslaisiin.
Ja sitten joku päivä ymmärrät, että ns. oman polun kulkijuus / omat valinnat ovat mahdottomia.
Et voi siirtyä yhteiskunnan tai kulttuurimme ulkopuolelle.
Monesti sitä kuvittelee tekevänsä oman päätöksen/valinnan - mutta jos sitä tarkastelee tarkemmin, niin esimerkiksi materialimi on siihen vaikuttanut suuresti. Eli jos et halua olla materialisti (kuvittelet näin olevasi erilainen ja oman polun kulkija) niin valitset olla antimaterialisti - mutta mutta: materialismi määritti siltikin valintasi, sillä tietoisesti valitsit sen ohjaamana vastakulttuurin/vastavoiman. Eli ihminen ei pääse pakoon....
mutta ei se oikeastaan olekaan tärkeää, missä suhteessa on yhteiskuntaan tai kulttuuriin, onhan ne täällä olemassa, en mä voi niitä kieltää. Paitsi jos haihtuisi ihan oikeasti... Mulle tärkeintä on se, että tuntee elävänsä oikein ja arvojensa mukaisesti.
Kyllä mä silti näkisin, että ihminen tekee valinnat joillakin perusteilla, antimaterialismi voi lähteä ihan omista arvoista ja sen valinnan suhde yhteiskuntaan on nähtävissä vain ulkopuolelta. Kyse voi olla näkemyserosta tai sitten asia todellakin on niin kuin sinä asian näet. Mutta kuten sanoin, ei sillä mulle ole oikeastaan merkitystä.
Kun tulen juttuihin mukaan, ääni kellossa muuttuu, mm. siis puheen aiheet ja tarkastelu eri asioihin. Onko niin, että mun sanomisia pelätään? Tottakai mulla on jyrkät mielipiteet eri asioista, mutta en väitä, että kaikessa olisin oikeassa. Eihän se ole hyvä heille, joita ei opi kunnolla tuntemaan, kun he muuttavat käytöstään? Eikö meidän pitäis vaan hyväksyä erilaisia ihmisiä sellaisina, kuin he ovat, mutta miksi toiset haluavat vain hyötyä toisista ja lyödä lyötyä (esim. puheilla)? (Naapurille mainitsin asiasta, joka vaatisi korjausta, paljon nuorempi sanoi mulle; mitä siinä mussutat??? Tämäkö on oikein???)
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll' on myötä,
kun latu aukaistu edessään -
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens' itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.
Muiden viitoittamaa tietä on helppo kulkea, mutta samalla on sen tien orja. Se määrää matkan pituuden ja määränpään. Omalla tiellään kulkeminen on kuin umpihangessa tarpomista, mutta silloin on vapaa menemään minne haluaa.
Ps, miksi oman tiensä puolesta liputtajat olisivat hörhöjä?
"vapautta on vain umpihanki..."
Kaikki ne on hörhöjä, jotka eivät pysy sillä hyväksytyllä tiellä. Ei minusta silti ole ollenkaan paha tulla luokitelluksi hörhöksi, mikäs siinä, olenhan outo.
Leinoa vielä:
Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
* * *
Oikea, väärä, aika näyttää...