Ikää 28, on pienipalkkainen duuni, auto, asuntolaina.. melko vaatimaton elämäntapa. Mutta kaikki itsenäisen elämän peruselementit kasassa.
Tuntuu kuin odottaisin että mun elämäni alkaa vasta siten kun löydän miehen!
En uskalla vaihtaa asuntoa, haluaisin isomman mutta rahallisesti ei ole rahkeita. Ajattelen että sitten kun mulla on se mies, niin voidaan yhdessä hankkia isompi yhteinen kämppä.
Omaa kämppää en uskalla ryhtyä itse remontoimaan (peukalo keskellä kämmentä), odotan kai siinäkin että saisin "oman remonttireiskan"..
Matkustelisin jos mulla olisi matkaseuraa miehestä (turvaa, tukea), uskaltaisin lähteä vieraaseen maahan ja saisi hotellimajoituksenkin suhteellisesti halvemmalla (ystäviä kun on vain muutama eikä heistä saa matkaseuraa).
Haaveena olisi iso koira, mutta mulla ei yksinkertaisesti ole tilaa eikä aikaa huolehtia siitä yksin.
Niin, odotan koko ajan että se elämäni mies astuu kuvioihin ja muuttaa kaiken jotenkin paremmaksi. Tarkoitukselliseski
No, ainakin osaan (jo) käydä elokuvissa yksin. Vaikka lippua tilatessa tuputettiin väkisin kahta paikkaa, eivät meinanneet uskoa että otan vain yhden.
Huh. Ihan kuin eläisin vain jotankin säästöliekillä, ihan kuin odottaisin että elämä alkaa vasta parisuhteessa. Aivan kuin en viitsisi elää täysillä pelkästää itseni takia.
Enkä tiedä miten saisin tämän käännettyä toiseksi.. :(
Tuntuu kuin odottaisin että mun elämäni alkaa vasta siten kun löydän miehen!
En uskalla vaihtaa asuntoa, haluaisin isomman mutta rahallisesti ei ole rahkeita. Ajattelen että sitten kun mulla on se mies, niin voidaan yhdessä hankkia isompi yhteinen kämppä.
Omaa kämppää en uskalla ryhtyä itse remontoimaan (peukalo keskellä kämmentä), odotan kai siinäkin että saisin "oman remonttireiskan"..
Matkustelisin jos mulla olisi matkaseuraa miehestä (turvaa, tukea), uskaltaisin lähteä vieraaseen maahan ja saisi hotellimajoituksenkin suhteellisesti halvemmalla (ystäviä kun on vain muutama eikä heistä saa matkaseuraa).
Haaveena olisi iso koira, mutta mulla ei yksinkertaisesti ole tilaa eikä aikaa huolehtia siitä yksin.
Niin, odotan koko ajan että se elämäni mies astuu kuvioihin ja muuttaa kaiken jotenkin paremmaksi. Tarkoitukselliseski
No, ainakin osaan (jo) käydä elokuvissa yksin. Vaikka lippua tilatessa tuputettiin väkisin kahta paikkaa, eivät meinanneet uskoa että otan vain yhden.
Huh. Ihan kuin eläisin vain jotankin säästöliekillä, ihan kuin odottaisin että elämä alkaa vasta parisuhteessa. Aivan kuin en viitsisi elää täysillä pelkästää itseni takia.
Enkä tiedä miten saisin tämän käännettyä toiseksi.. :(
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuskinpa
On turha odottaa elämän alkavan vasta, kun mies astuu kuvioihin. Elämä on tässä ja nyt, oli miestä tai ei, täytyy uskaltaa elää. Tee unelmista totta, vaikka se tuntuisikin järjettömältä! Näe, koe, matkustele, remontoi, hanki koira, tai mitä ikinä haluatkin. Eipähän tarvitse myöhemmin katua, ettei tullut elettyä. Mies ei ole ratkaisu kaikkeen ja joskus se saattaa jopa hankaloittaa elämää. Tämä on sinun elämäsi, elä se! Tsemppiä ja rohkeutta elämääsi, uskalla kokeilla ja tehdä asioita. Kun keskität ajatukset unelmiisi, et ajattelen vain koko aika, että sinulla ei ole miestä elämässäsi ja silloin kun jotain vähiten odottaa, se yleensä ilmestyy :)
Hyvä että tiedostat tilanteesi. Elämän yllättävyydesta johtuen ei kannata jäädä mitään odottelemaan vaan yrittää nauttia täysillä tästä hetkestä.
Muihin en osaa noista asioista ottaa kantaa, mutta remontoida voi vaikka olisikin peukalo keskellä kämmentä. Tietysti työstä joutuu maksamaan, ellet sitten saa kikkailtua apuun jotain tuttavaa taikka sukulaista vaikkapa ruokapalkalla. Mutta työn voi kuitenkin vähentää verotuksessa ja samalla nousee asunnon arvokin. Ehkä samassa tohinassa innostut tekemään jotain muitakin elämänmuutoksia, vaikkapa alottamaan uuden harrastuksen tms. :)
jaksaa olla sinun elämäsi pelastaja kun hänellä on omakin elettävänä..
lapsellista
Koen eläväni säästöliekillä ja luulen, että elämä alkaa vasta sitten, kun tapaan elämäni miehen, jonka kanssa voisi jakaa arkea ja juhlaa, matkustella yms. Tosin aikaa on mennyt kohtuuttoman kauan, olen nyt vähän 40 v, ja vielä vaan odotan ihmettä tapahtuvaksi. Materiaa ja menestystä olen saanut osakseni, mutta vastapainoksi henkisesti ja tunteellisesti köyhän elämän. Toki on läheiset ihmiset joiden seurasta nautin, mutta toivon saavani vielä joskus rakkautta osakseni.
tiedän mitä tarkoitat, itellä aika lailla sama tilanne mut kun ei sopivaa seurustelu kumppania ole löytynyt ni ei voi muutakuin valittaa. minussa ainakin elää jonkunkainen toivon kipinä et odottaminen joskus palkitaan..