Moi! Alettiin seurustelemaan 15-vuotiaina, nyt ollaan parikymppisiä. Mies haluis jopa kihloihin, mutta mä en ole "täysillä mukana" suhteessa. Rakastan kyllä, mutta olen epävarma tulevaisuudesta, koska alettiin seurustelemaan niin nuorina. Kaikki aina ihmettelee, että miten voi tämän ikäisenä olla seurustellut saman kanssa niin kauan, ja se vaivaa mua... Kommentteja & neuvoja otetaan vastaan... Onko ketään samassa tilanteessa olevia/olleita?
Teininä aloitettu suhde
Epävarma
7876
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olin samassa tilanteessa kuin sinä 2-kymppisenä ja olen vieläkin, vaikka 10 vuotta siitä on kulunut. Olen todella tyytyväinen, on nimittäin harvinaista että on alle 3-kymppinen ja ollut saman naisen kanssa jo kohta 15 vuotta!
Se on rikkaus kun on joku ihminen jonka kanssa on kasvanut ja hänet tuntee läpikotaisin ja silti suhde tuntuu hienolta. Jos nyt tulisi ero niin tuskin oppisin tuntemaan uutta ihmistä samalla tavalla. Kun on ollut saman kumppanin kanssa "lapsesta" asti niin on ehtinyt kehittyä niin paljon yhteistä, todella ainutlaatuista historiaa ettei sitä halua menettää. Meidän välillä on lisäksi vahva luottamus joka kestää vaikka olenkin kova "liikkumaan", matkustelemaan ym. En ole koskaan pettänyt. Enkä muuten valehtele ikinä, edes pienissä asioissa.
Älä anna muiden ihmettelyn vaikuttaa itseesi. Jos te ootte kestäny toisianne jo viis vuotta, niin miksei yhteiselo onnistuis vaikka loppuelämän ajan. Kaikki on mahdollista, omat vanhemmat aloitti seurustelun just 16 täytettyään ja nyt on naimisissa olleet jo melkein 30-vuotta.
Suosittelen lämmöllä. Itse olin juuri 16 täyttäny kun tapasin mieheni ja nyt 32v mittarissa ja rinnalla sama mies! Pois en vaihtais.
Mäkin mietin parikymppisenä että tätäkö tämä on ja halusin jopa eroa ja erottiinkin pariksi kuukaudeksi
mutta äkkiä takasin koska hyvää ei kannata hukata.
Seksikin on paljon parempaa kun lyhyissä suhteissa
koska toisen tuntee niin hyvin ja voi pyytää ja antaa melkein mitä vain ja tietää mistä toinen pitää.
Pitkissä suhteissa ei mun mielestä ole kuin hyviä puolia ei huonoja lainkaan.
Anna ihmisten ihmetellä ne on vaan kateellisia koska tää on harvinaista herkkua tämä. ONNEA!
Tai riippuuhan se aina tilanteesta/suhteesta.
Itse tein sen virheen joku aika sitten... eli erosin ensi rakkaudestani - ja tein elämäni virheen!. Oltiin oltu 6 vuotta yhessä ja alettiin seurustelee 15-16 vuotiaina.
Oli aikoja jolloin minusta tuntui että haluaisin "kokeilla" muitakin miehiä... ( en silti pettänyt koskaan) ja minusta tuntui myös että en ollut (tavallaan) täysillä mukana suhteessamme
mieheni puhui minulle lapsien hankkimisesta yms muusta tulevaisuuden suunnitelmista... ja minä oli vaan että "APUA" !
Sitten mieheni löysi toisen naisen! Jonka kanssa jo nyt on "suunnitelmat " kuulemma pitemmällä kuin meillä ikinä.!Kun nyt jälkeen päin olemme puineet eroamme niin suurin syy siihen oli minun jarrutteluni!
Nyt olen sitten ollut sinkkuna ja inhoan sitä... miehiä olisin tarjolla mutta kukaan ei kiinnosta... ja tuntuu kuin olisin aloittamassa elämääni ihan uudestaan.
Ja olen (aika) varma siitä että toista samanlaista rakkautta ei minun elämääni tule niin kuin oli ensirakkauteni! kukaan ei voi täyttää sitä tyhjiötä joka on nyt sisälläni...
Jos saisin käännettyä aikaa takasin niin en ikinä olisi päästänyt ensirakkauttani pois... nyt minulla ei ole kuin muistot jäljellä... muistot yhteisestä "teini-iästä", aikuistumisesta, valmistumisesta ja 18 vuoden rajapyykin saavuttamisesta ja paljosta muusta...
Oli pakko vastata sinulle kun toi juttu kuulosti niin tutulta!Olen seurustellu semmoset neljä vuotta ja välillä tuntuu myös että haluaisin "kokeilla" muita miehiä,olla sinkkuna ja etten ole tavallaan täysillä mukana tässä suhteessa.. Ja vielä minullekkin mieheni puhuu lasten hankkimisesta,kihloista yms muusta tulevaisuuden suunnitelmista ja olen myös että "APUA" se on niin lopullista... (rakastan häntä kuitenkin..) Kiitos jos viitsitte lukea ja nyt ystävät hyvät yrittäkää puhua minulle järkeä!!
Olen myöskin parikymppinen ja aloitin seurustelun avomieheni kanssa kun olin 17. Alussa etenkin tuli paljon ajatuksia että pitäisi erota kun on niin nuori, mutta tässä ajan kuluessa olen tullut siihen tulokseen että mihin sitä nyt hyvää(parasta;) vaihtamaan. Asiat on kuitenkin kaikin puolin hyvin, niinkuin teilläkin kuulostaa olevan. Älä kuuntele liikaa muita, kuuntele oman sydämesi ääntä! Oli muuten aika kannustavan kuuloista lukea noita vanhempien ja kauan saman kanssa seurustelleiden ihmisten tekstejä.
Mikä kumma teillä on!!?
Jos menee hyvin ja on ihanaa niin miksi luopua jostain sellaisesta? Ympäristön painostuksestako johtuen pitää luopua kaikesta hyvästä? Tässä maailmassa ei nykyään ihailla mitään pysyvää ja kaunista! Kaikki vaan pitää olla pintakiiltoo ja todella upeeta! Lopulta mitä käsiin jää on pelkkää tyhjyyttä ja tuskaa..
Mun mielestä pitäis pitäis pitää omia periaatteita ja mielipiteitä arvossa eikä antaa toisten liiaksi vaikuttaa ajatuksiinsa. Pitää kuunnella itseään ja miettiä mitä todella haluaa.
Toisaalta toisilta saa myös fiksuja neuvoja ja ne jää sitten omaan harkintaan ottaako ne vastaan vai ei...
Tota te jotka epäröitte, koittakaa puhua toiselle asiasta. Se tietenkin satuttaa toista ja ei tiedä miten hän reagoi. Voisitte kokeilla jotain mikä piristäisi suhdettanne (tai miettiä tarviiko se todella enää mitään, onko sittenkin kaikki hyvin?) tai toinen vaihtoehto on että voisitte ehkä pitää tauon suhteessa ja kokeilla miltä se elämä maistuu aidan toisella puolella. Mutta siinä on riskinsä, mitä jos se ei olekkaan niin hyvää kuin on kuvitellut ja haluaa palata entiseen suhteeseen. Onko toinen loukkaantunut halustasi kokeilla muita juttuja ja onko suhde sen jälkeen enää entisensä. Elämä on valintoja, ja sä elät valinnoista joita teet...