Luin sattumalta keskustelun joka koski väkivaltaa. Yhtäkkiä tajusin, että sitä on omassa suhteessani. Tai tietenkin olen sen tiennyt, mutta en ole antanut ajatuksille kauheasti painoarvoa. (Taitaa olla jokin itsesuojelumekanismi.) Tulin sitten tänne palstalle lukemaan muidenkin kirjoituksia.
Suhteeni on kestänyt 2 vuotta ja selkeitä tapauksia sinä aikana on ollut viitisen kappaletta. Näistä (vain) parissa on ollut mukana alkoholi. Myös pientä tönimistä ja tökkimistä esiintyy jatkuvasti riitatilanteissa. En provosoi häntä koskaan siihen, mutta en myöskään aina väittelyissä alistu, kuten hän ilmeisesti toivoisi. En loukkaa häntä sanoilla kuten tyhmä, idiootti yms. tai haista v###u. jne, vaan väittelemme aina asialliseati. Tottakai silloinkin ovat tunteet pinnassa. Kerran olen huutanut suutuksissani "haista paska" ja sen jälkeen opin, ettei hänelle voi niin sanoa.
Voin koittaa lyhyesti kuvata häntä ihmisenä, mutta kunnon tilitys veisi liikaa aikaa ja vaivaa. Vaikka hän on hyväntahtoinen, välittävä, älykäs, oikeudenmukainen, huomioiva, rakastava, arvostava(yleensä) ihminen ja hyvä johtaja ja opettaja, on hänellä ilmeisesti tarve olla kaikessa paras ja aina oikeassa. Tämä juontaa juurensa lapsuudesta lähtöisin olevaan itsetunto-ongelmaan.
Hän ei kestä, että asiat eivät mene niin kuin hän haluaisi, tai että häntä arvostellaan. Hän nauttii tilanteista, joissa olen hänen "armoillaan". Mielestäni hän ei ole millään tapaa kuitenkaan narsisti. Hän on mustasukkainen, ei kuitenkaan vainoharhainen. En nyt tarkoita, että syytä olisi, vaan esim. jos vastaan kävelee hyvännäköinen mies, hän hermoilee, että katsoinko. Yms. Hän on itse hyvännäköinen, hyvinvarustettu yms. joten siltä saralta syytä ei pitäisi löytyä. Kuitenkin 4 tapausta liittyi juuri seksuaalisuuteen/mustasukkaisuuteen.
Tapaukset:
1. Olimme seurustelleet joitakin kuukausia. Osuin samaan baariin illalla exäni kanssa ja juttelimme. Miesystäväni oli toisessa baarissa ja kerroin hänelle puhelimitse, että törmäsin exääni, ja olemme nyt samassa seurueessa. Myöhemmin miesystäväni tuli sitten sinne baariin ja exäni oli jo poistunut. Olimme humalassa, hän enemmän. Kotimatkalla luokseni hän puristi kättäni niin kovaa että sattui kovaa. Vielä kämpillä hän töni voimakkaasti ja sain paniikkkikohtauksen(johon minulla ei ole mitään taipumusta). Hänestä olin loukannut häntä, minkä ymmärrän, mutta mitään exien kanssa puhekieltoa ei oltu kylläkään etukäteen sovittu. Käteen tuli isohko verenpurkauma.
2. Olimme luonani ja sanoin jotakin yleistä seksistä, hän koki sen loukkauksena itseään kohtaan, vaikken ollut tajunnutkaan, että hän voisi ottaa sen niin. Hän suuttui (parhaiten sitä kuvaisi ehkä "muuttui hirviöksi"), löi nyrkillä, tönäisi minut seinään niin että pääni kolahti kuuluvasti. Pakenin, eikä hän tullut perässä.
3. Olimme olleet vuoden yhdessä ja muuttaneet saman katon alle. Tiedustelin, miten hänen paras ystävänsä oli edennyt suhteessaan. Olin leikkisällä tuulella ja kun hän kysyi mitä tarkoitin, vastasin, että ovatkohan jo harrastaneet seksiä...?Minua nauratti ja se ilmeisesti lisäsi ärtymystä. En muista tarkasti mitä tapahtui, mutta päädyimme lopulta kylpyhuoneeseen jossa hän kevyesti kuristi (henki salpaantui vain hetkeksi, eikä jälkiä jäänyt) ja "heitti" minut seinään. Siis nosti ilmaan ja heitti seinään (hän on hyvin vahva). Ei pyytänyt anteeksi ja tämänkin jälkeen oli hyvin vihainen, myöhemmin ei enää muista tilannetta.
4.Olimme olleet melkein 2 vuotta yhdessä. Aamulla oli kova kiire ja koska en voinut häntä nopeuttaa, ehdotin, että lähden jo. Olimme menossa joka tapauksessa eri suuntiin mutta hän kai koki että hänet jätetään.Hänellä oli myös kova työstressi. Hän löi, ravisteli ja töni, jonka jälkeen käski jäämään. Sanoi, että jos lähden ei ole sitten takaisin paluuta. Sydän hakaten mietin ja mietin eteisessä seisten. Päätin etten alistu ja että suhde saakin loppua jos on loppuakseen. Lähdin. Tiesin, että hän tulee pyörtämään päätöksensä. Yritin pysyä kovana, mutta lopulta murruin ja palasin hänen luokseen. Pyysi anteeksi. Taisi sanoa, ettei tule enää tapahtumaan.
5. Ei mennyt kauaakaan kun tuli jo seuraava kerta. Olimme laivalla nauttineet mukavasti viiniä. Hän oli väsynyt (kuten lähes aina, koska tekee töitä päivin öin) joten hän ei jaksanut lähteä mihinkään kun ehdotin. Itse taas ajattelin, että voisihan sitä karaokessa tms vielä käydä, yksinkin. Tämä ajatus oli hänelle aivan liikaa. Hän syytti, että en halunnut olla hänen kanssaan ja "muuttui hirviöksi". Löi, kuristi, laittoi tyynyn naamalleni, jolloin pelästyin henkeni puolesta. Yms yms. Hän esti pakenemiseni, mutta pääsin livahtamaan, kun hän murtui ja alkoi tajuta tilanteen vakavuutta. Siinä vaiheessa ajattelin, että that's it.
Olin kuitenkin heikko. Istuin sitten laivalla ravintolan pöydässä ja siihen tuli nuori mies jonka kanssa juttelin. Kerroin, että olen riidellyt miesystäväni kanssa. Hänellä oli tyttöystävä toisaalla. Jos hän ei olisi tarjonnut minulle niin monta siideriä, oisin voinut pysyä kovempana ja vain hakenut tavarani. Yöllä sitten murruin ja palasin hyttiimme.
Hän pyysi anteeksi ja oli todella pahoillaan. Kuitenkin juttuun jäi vielä vaivaava jälkimaku, kun hän oli vihaisempi minulle nuoresta miehestä jonka kanssa olin jutellut, kuin minä hänelle väkivallasta. Hän jopa sanoi, että tuntuu kuin olisin "pilattu", enkä enää puhdas. Ymmärtäisin pointin, jos olisin harrastanut seksiä tms.
Ongelmani on, että rakastan häntä. Meillä on suunnitelmissä häät ja perhe. Olen näitä itsekin toivonut, mutta nyt joka toinen hetki vedän mielessäni takapakkia. Meillä on hauskaa yhdessä, omat juttumme ja yhteiset puuhamme. Hän on vain niin kovin dominoiva, että monesti tuntuu että jään hänen varjoonsa. Toisaalta hän on tuonut paljon hyviä asioita elämääni ja tukenut minua vaikeina aikoina. Mietin välillä, että vaikka hän olisi täydellisempi, en ehkä silti olisi vielä valmis sitoutumaan loppuelämäkseni. Joskus toivoisin että hän olisi kauheampi, niin hänet olisi helpompi jättää. Jättämisen suurimpana ongelmana on sydäntä riipivä sääli ja pelko siitä, että en tajua mitä menetän. Omista tunteistani tiedän pääseväni yli, mutta sääli on jotain liian suurta. Onneksi iän puolesta minulla on vielä aikaa.
Olisin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitä siihen, mitä minun tulisi tehdä. Onko muilla samanlaisia kokemuksia kumppanin raivokohtauksista? Monesti tuntuu, että niille on ymmärrettävä syy, mutta väkivaltaa ei voi perustella millään.
Kiitos jos jaksoit lukea ja hyvää syksyn jatkoa!
T. Nuori nainen
Suhteeni on kestänyt 2 vuotta ja selkeitä tapauksia sinä aikana on ollut viitisen kappaletta. Näistä (vain) parissa on ollut mukana alkoholi. Myös pientä tönimistä ja tökkimistä esiintyy jatkuvasti riitatilanteissa. En provosoi häntä koskaan siihen, mutta en myöskään aina väittelyissä alistu, kuten hän ilmeisesti toivoisi. En loukkaa häntä sanoilla kuten tyhmä, idiootti yms. tai haista v###u. jne, vaan väittelemme aina asialliseati. Tottakai silloinkin ovat tunteet pinnassa. Kerran olen huutanut suutuksissani "haista paska" ja sen jälkeen opin, ettei hänelle voi niin sanoa.
Voin koittaa lyhyesti kuvata häntä ihmisenä, mutta kunnon tilitys veisi liikaa aikaa ja vaivaa. Vaikka hän on hyväntahtoinen, välittävä, älykäs, oikeudenmukainen, huomioiva, rakastava, arvostava(yleensä) ihminen ja hyvä johtaja ja opettaja, on hänellä ilmeisesti tarve olla kaikessa paras ja aina oikeassa. Tämä juontaa juurensa lapsuudesta lähtöisin olevaan itsetunto-ongelmaan.
Hän ei kestä, että asiat eivät mene niin kuin hän haluaisi, tai että häntä arvostellaan. Hän nauttii tilanteista, joissa olen hänen "armoillaan". Mielestäni hän ei ole millään tapaa kuitenkaan narsisti. Hän on mustasukkainen, ei kuitenkaan vainoharhainen. En nyt tarkoita, että syytä olisi, vaan esim. jos vastaan kävelee hyvännäköinen mies, hän hermoilee, että katsoinko. Yms. Hän on itse hyvännäköinen, hyvinvarustettu yms. joten siltä saralta syytä ei pitäisi löytyä. Kuitenkin 4 tapausta liittyi juuri seksuaalisuuteen/mustasukkaisuuteen.
Tapaukset:
1. Olimme seurustelleet joitakin kuukausia. Osuin samaan baariin illalla exäni kanssa ja juttelimme. Miesystäväni oli toisessa baarissa ja kerroin hänelle puhelimitse, että törmäsin exääni, ja olemme nyt samassa seurueessa. Myöhemmin miesystäväni tuli sitten sinne baariin ja exäni oli jo poistunut. Olimme humalassa, hän enemmän. Kotimatkalla luokseni hän puristi kättäni niin kovaa että sattui kovaa. Vielä kämpillä hän töni voimakkaasti ja sain paniikkkikohtauksen(johon minulla ei ole mitään taipumusta). Hänestä olin loukannut häntä, minkä ymmärrän, mutta mitään exien kanssa puhekieltoa ei oltu kylläkään etukäteen sovittu. Käteen tuli isohko verenpurkauma.
2. Olimme luonani ja sanoin jotakin yleistä seksistä, hän koki sen loukkauksena itseään kohtaan, vaikken ollut tajunnutkaan, että hän voisi ottaa sen niin. Hän suuttui (parhaiten sitä kuvaisi ehkä "muuttui hirviöksi"), löi nyrkillä, tönäisi minut seinään niin että pääni kolahti kuuluvasti. Pakenin, eikä hän tullut perässä.
3. Olimme olleet vuoden yhdessä ja muuttaneet saman katon alle. Tiedustelin, miten hänen paras ystävänsä oli edennyt suhteessaan. Olin leikkisällä tuulella ja kun hän kysyi mitä tarkoitin, vastasin, että ovatkohan jo harrastaneet seksiä...?Minua nauratti ja se ilmeisesti lisäsi ärtymystä. En muista tarkasti mitä tapahtui, mutta päädyimme lopulta kylpyhuoneeseen jossa hän kevyesti kuristi (henki salpaantui vain hetkeksi, eikä jälkiä jäänyt) ja "heitti" minut seinään. Siis nosti ilmaan ja heitti seinään (hän on hyvin vahva). Ei pyytänyt anteeksi ja tämänkin jälkeen oli hyvin vihainen, myöhemmin ei enää muista tilannetta.
4.Olimme olleet melkein 2 vuotta yhdessä. Aamulla oli kova kiire ja koska en voinut häntä nopeuttaa, ehdotin, että lähden jo. Olimme menossa joka tapauksessa eri suuntiin mutta hän kai koki että hänet jätetään.Hänellä oli myös kova työstressi. Hän löi, ravisteli ja töni, jonka jälkeen käski jäämään. Sanoi, että jos lähden ei ole sitten takaisin paluuta. Sydän hakaten mietin ja mietin eteisessä seisten. Päätin etten alistu ja että suhde saakin loppua jos on loppuakseen. Lähdin. Tiesin, että hän tulee pyörtämään päätöksensä. Yritin pysyä kovana, mutta lopulta murruin ja palasin hänen luokseen. Pyysi anteeksi. Taisi sanoa, ettei tule enää tapahtumaan.
5. Ei mennyt kauaakaan kun tuli jo seuraava kerta. Olimme laivalla nauttineet mukavasti viiniä. Hän oli väsynyt (kuten lähes aina, koska tekee töitä päivin öin) joten hän ei jaksanut lähteä mihinkään kun ehdotin. Itse taas ajattelin, että voisihan sitä karaokessa tms vielä käydä, yksinkin. Tämä ajatus oli hänelle aivan liikaa. Hän syytti, että en halunnut olla hänen kanssaan ja "muuttui hirviöksi". Löi, kuristi, laittoi tyynyn naamalleni, jolloin pelästyin henkeni puolesta. Yms yms. Hän esti pakenemiseni, mutta pääsin livahtamaan, kun hän murtui ja alkoi tajuta tilanteen vakavuutta. Siinä vaiheessa ajattelin, että that's it.
Olin kuitenkin heikko. Istuin sitten laivalla ravintolan pöydässä ja siihen tuli nuori mies jonka kanssa juttelin. Kerroin, että olen riidellyt miesystäväni kanssa. Hänellä oli tyttöystävä toisaalla. Jos hän ei olisi tarjonnut minulle niin monta siideriä, oisin voinut pysyä kovempana ja vain hakenut tavarani. Yöllä sitten murruin ja palasin hyttiimme.
Hän pyysi anteeksi ja oli todella pahoillaan. Kuitenkin juttuun jäi vielä vaivaava jälkimaku, kun hän oli vihaisempi minulle nuoresta miehestä jonka kanssa olin jutellut, kuin minä hänelle väkivallasta. Hän jopa sanoi, että tuntuu kuin olisin "pilattu", enkä enää puhdas. Ymmärtäisin pointin, jos olisin harrastanut seksiä tms.
Ongelmani on, että rakastan häntä. Meillä on suunnitelmissä häät ja perhe. Olen näitä itsekin toivonut, mutta nyt joka toinen hetki vedän mielessäni takapakkia. Meillä on hauskaa yhdessä, omat juttumme ja yhteiset puuhamme. Hän on vain niin kovin dominoiva, että monesti tuntuu että jään hänen varjoonsa. Toisaalta hän on tuonut paljon hyviä asioita elämääni ja tukenut minua vaikeina aikoina. Mietin välillä, että vaikka hän olisi täydellisempi, en ehkä silti olisi vielä valmis sitoutumaan loppuelämäkseni. Joskus toivoisin että hän olisi kauheampi, niin hänet olisi helpompi jättää. Jättämisen suurimpana ongelmana on sydäntä riipivä sääli ja pelko siitä, että en tajua mitä menetän. Omista tunteistani tiedän pääseväni yli, mutta sääli on jotain liian suurta. Onneksi iän puolesta minulla on vielä aikaa.
Olisin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitä siihen, mitä minun tulisi tehdä. Onko muilla samanlaisia kokemuksia kumppanin raivokohtauksista? Monesti tuntuu, että niille on ymmärrettävä syy, mutta väkivaltaa ei voi perustella millään.
Kiitos jos jaksoit lukea ja hyvää syksyn jatkoa!
T. Nuori nainen
Vastaukset 33
Vanhimmat
Miesystäväsi ei ole terve. Nuo kertomasi tapahtumat eivat ole normaaleja parisuhteeseen liittyviä.
Minä elin 15 vuotta avioliitossa miehen kanssa, joka oli pidetty, mukava, sosiaalinen jne. Mutta lähes koko yhdessäoloajan hän harrasti ensin psyykkistä vakivaltaa, alistamista, uhkailuja.
Lopulta hän hakkasi minut sairaalakuntoon. Olen onnellinen, että olen elossa. Mutta sen pahoinpitelyn jälkeen oli helppoa lähteä siitä suhteesta. Rakastan elämää enemmän kuin sitä miestä.
Toivottavasti sinun ei tarvitse odottaa niin kauan, että hän pahoinpitelee sinut. Ei ole häpeä lähteä parisuhteesta, joka ei ole hyväksi sinulle. Maaila on täynnä miehiä, jotka ovat kilttejä.
Tosin minä menetin uskoni tuohon viimeiseen lauseeseen, kun minut toisen kerran uhattiin tappaa...
Ei kannata suunnitella tulevaisuutta tuommoisen kanssa. Koekmus ja tutkimukset osoittavat että nuo väkivalta kerrat tulevat tihenemään ja kovenemaan. Sinuna en menis enää askeltakaan pidemmälle suhteessa. Itseasiassa ottaisin ja lähtisin pois vähinäänin (jos kerrot etukäteen saat taas turpiisi). Sen jälkeen kun olet turvallisesti lähtenyt, voit alkaa asiasata keskusteleen miehen kanssa. Jos hän hakeutuu hoitoon ja pysyy siellä tarvittavan ajan ja väkivalta ei toistu vähintään kahteen vuoteen voit harkita yhteiselon jatkamista. Itse en kyllä jatkaisi sittenkään, ne muistot kun eivät ikinä poistu :(
Miehelläsi ei ole asiat kunnossa.
Te olette suhteellisen nuori pari, et vielä ole nähnyt hänestä kaikkea. Hän ei kuitenkaan hyväksy sinua itsenäsi ja myös alistaa sinua jatkuvasti pienistä asioista, luultavasti vielä enemmän kuin arvaatkaan.
Olesko sattumoisin alkohotlistiperheen kasvatti? Sellaisessa ympäristössä kasvaminen saattaa antaa hyvän ymmärryskyvyn tuollaiseen.
Se ymmärrys saattaa kyllä maksaa sinulle vaikka hengen. Älä ainakaan tee lapsia tuohon tilanteeseen, jos miehesi ei hae apua.
minä taas epäilen että mies on kuitenkin narsisti kaikki nuo alistamiset ja pahoinpitelyt kuvastaa sitä jätä se kun oot vielä hengissä parempiakin löytyy
Kun vertaa minun ja mieheni suhteeseen. Vaikka tosin olihan noissakin ihan tarpeeks. Olis pitänyt alusta asti alkaa pitään päiväkirjaa jokaisesta paskasta niin olis ollut varmasti hurjaa luettavaa. Tässä vielä ollaan monen vuoden jälkeen. Rakastan miestäni mutta toisinaan ne raivokohtaukset on kamalia. Tää nainen on sillon kun märkä rätti. Kun ei minkään mahda ja minkäs vahvalle miehelle mahtaiskaan siro nainen. Olen kai jo tyytynyt osaani enkä osaa elämältä muuta enää vaatiakaan.
kuulostaa ihan mun miehelta...muiden silmissa sosiaalinen ja hauska.Uskon etta hanen kaverinsakaan eivat tieda miksi suhteemme on ollut niin myrskyisa..ero ja yhteen.ero ja yhteen..on varmaan laittanut kaikki mun piikkiin.Asiat ovat vain nyt niin etta elokuun puolivalissa han sanoi asuntonsa irti ja ajattelimme muuttaa yhteen..nyt tassa kuussa asumme virallisesti yhdessa.Eika siina kaikki...olen raskaana ja laskettu aika on lokakuun lopussa.kaiken pitaisi olla hyvin... mutta pari viikkoa sitten sain taas korvilleni. Soitan aina nykyaan poliisit koska en saa hanta rauhoittumaan,hakkaa paikkoja ym ja estaa myos paasyni muualle seka tonii.pahempaakin on sattunut vaikka olen raskaana, on toninyt nurin ym.kuristanut kurkusta.huom en siis provosoi mutta toimin yleensa tilanne arvion perusteella.Sen verran luen hanta,etta mita milloinkin kannattaa esittaa etta paasee palkahasta.Nyt tilanne on karjistynyt siihen, etta olemme lastensuojelun asiakkaita vanhemman lapseni vuoksi, koska olen soittanut poliisit kun lapseni on paikalla. Mita tekisitte minun tilanteessani...on huono matunto jos han joutuu taas muuttamaan ja vauva tulossa, mutta olisiko se paras ratkaisu juuri siksi. Mieheni haki avioeroa tammikuussa koska han sai siten nopeammin asunnon ja mietin joka paiva haenko sen loppuun...Jos hakisin eron viela ennen lapsen syntymaa niin han syntyisi tavallaan avioliiton ulkopuolella ja olisin yksinhuoltaja.ei ainakaan tulisi kiistoja lapsesta ja han saisi nahda vauvaa kun se meille sopii.toisaalta suhteen katkaisu pitaisi tehda niin etta on joku ulkopuolinen paikalla ja etta han hakisi myos tavaransa jonkun toisen lasnaollessa.muuta mahdollisuutta minulla ei ole.
Täysin ymmärrän tilanteesi. Siinä kun ukko alkaa hakkaan paikkoja ja pitää kovaa meteliä niin jotenkin yrittää vaan jollain tapaa kestää sen. Ja tulee lätäreitä ym. ja syytetään turhasta. Vaikka sisimmässäni tiedän että olen oikeassa mut osaa niin hyvin aina puhua päälle et en osaa sanoo enää mitää. Eli nielen kaiken paskan. En ole ikinä ollut huutaja. Sanon kyllä joskus jotain mutta kai se vähäinenkin sanominen on liikaa. Ollaan oltu jo 17 vuotta yhdessä.
etta tavallaan joku hallitsee sita mita ma uskallan sanoa, vakivallan uhalla.kaikilla on kuitenkin oikeus sanoa mielipide ilman pelkoa.. enka provosoi enka vittuile ja puhun asiallisesti. miten jaksat
Hyvin mennyt jonkun aikaa mutta taashan se on edessä jossain vaiheessa. Viimeistään kun seuraavaks lähetään esim. illanviettoon kaupungille. Niin sitten sen jälkeen. Mä osaan jo ennakoida näiden vuosien jälkeen. Kuinkas itselläsi menee nyt?
ole toivoakaan paremmasta ellette hae apua!
Teidän lapset pääsee väkivallan sukupolvien ketjua jatkamaan. Voi teitä reppanoita!
NOUSKAA JA TEHKÄÄ JOTAIN, IHAN ITSE!!!
aika akuutti, me ei edes voida kayda yhdessa missaan.
analysoida. Olet varmaankin perehtynyt perheväkivallan asteittain etenevään kovenemiseen ja uhrin manipulointiin (esim. Image 9/2007). Tiedät mitä tulossa etkä siihen voi muutoin omalla toiminnallasi vaikuttaa kuin
a) pakottamalla kumppanisi pitkäkestoiseen terapiaan tai
b) lopettamalla suhteen.
Vastuu sinun omasta ja tulevien lastesi elämästäsi on sinulla. Ota seuraava askel tietoisena tästä. Älä tuudittaudu "rakkauteen".
Kiitos kommentoinnista! Lisää saa laittaa.
Kun lueskelin lisää näitä kertomuksia tällä palstalla, huomasin kyllä, että pahimmasta päästä eivät kokemukseni ole. Pahoja silti, mutta taidan olla käsitellyt asioita liian hyväksyvästi. En ole alkoholistiperheestä, mutta uusioperheessä "vanhempieni" välit olivat kaameat.
Ajattelin aina, että itselleni yksikin isku on liikaa, kunnes vähän aikaa sitten heräsin tähän todellisuuteen mihin ollaan tultu.
Miesystäväni ei ole vain muiden mielestä hauska ja mukava, vaan myös omasta mielestäni. Rakastan hänen hyviä puoliaan jotka ovat esillä jatkuvasti. Hän on innostunut asioista joita ehdotan, keksii meille retkiä viikonloppuisin, pitää huolta itsestään ja minusta(yleensä). Varjopuolena on hänen vaativa työnsä ja jatkuva kiire, stressi yms. mikä heijastuu mielialaan. En koe, että olisin takertunut johonkin mielikuvaan, vaan luulen hahmottavani suhdettani realistisesti. Väkivalta on ainoa mitä en ymmärrä, enkä tiedä mitä johtopäätöksiä tulisi tehdä. En myöskään ole liian turtunut negatiivisiin tapahtumiin jotten voisi harkita eroa, mutta vaikeaa se kyllä on.
Hän ei todellakaan ole narsisti, sillä hän on muita ajatteleva, ja kykenee asettumaan toisen asemaan. Osoittaa tunteensa normaalisti eikä ole mitenkään ulkokultainen tai esitä muille erilaista. Ongelma ei olekaan arki, vaan nämä jo menneet tapaukset.
Mitä ihmettä minun tulisi tehdä (muuta kuin keskustella asioista), kun kaikki on perushyvin, enkä pelkää häntä normaaleissa tilanteissa. Kuitenkin jokin minussa heräsi, se voi olla kunnia. Se voi myös olla ihmetystä, miksi nämä asiat eivät kosketa minua kauheasti.
kuin ydinperheenkin. Hyväksyttiinkö siellä väkivalta, satutettiinko sinuakin?
Juotiin tmv?
Siis miten sä et muka ole voinut tajuta, että mies käyttäytyy väkivaltaisesti sinua kohtaan!?!?!?
Tuota - tervemenoa naimisiin: hakattu vaimo sinusta tulee. Olet jo hakattu tyttöystävä/morsian.
Eli seuraavat vuotesi tulet viettämään perheväkivaltapalstalla itkien. (Niinkö?)
Mä ottaisin ja lähtisin. Mikään rakkaus ei ole sen arvoista, että jää tahallaan itseään hakkauttamaan. Mutta ethän sinä tätä usko. Jäät, menet naimisiin, ja tulet hakatuksi. Seuraavat 20 tai 30 vuotta. Kunnes hän tappaa sinut, tai viimein ymmärrät lähteä. Kai se on sama kuin alkoholisteilla: on mentävä pohjalle asti, ennekuin uskoo, että toinen löy.
Totta, naurettavallehan tuo kuulostaa. En halua olla myöhemmin alistunut akka, joka kirjoittelee tänne palstalle sitten huomiota kerjäten.
Syy, miksi kirjoitin tänne alunperin on se, että OLEN päätöksentekotilanteessa ja aion oikeasti muuttaa asioita. En hae ymmärrystä ja olen tyytyväinen, etten sitä ole saanutkaan.
Kaikki kirjoitukset ovat tervetulleita ja auttavat minua käsittelemään asiaa.
Olen ottanut tuttavaani yhteyttä liittyen lähtööni.
T. Nuori nainen
Ei kannata välittää toisten kommenteista, ei ne ymmärra sun/mun tilannetta kuitenkaan. Takrtuvat vaan joka sanaan. Onneks tiedetään itse missä mennään siis jos tiedetään mut kuiteskii.
sulla ei ole enää toivoa?
Ja sulla ei ole järkeä?
henkisiä tukijoita. Muuten ei selviä.
Sitten jossain vaiheessa eron jälkeen tulee vihavaihe ja sitten hyväksymisvaihe, että pystyt antamaan tyypille anteeksi, joka käyttäytyi huonosti, mutta siihen voi mennä vuosia. Ei ole mitään päivässä ja kahdessa käsiteltäviä asioita.
ja sä rakastat sitä niin pirun lujaa, ettet voi ikinä lähteä? mitä se nyt, että se vähän hakkaa sairaalakuntoon kerran viikossa... ihan normaalia...kiva ku ei joka päivä hakkaa.... eikä nyt ihan tapa... kiduttaa vain - niinhän sitä nautintoa riitää pidemmäksi aikaa.... me ei millää voida ymmärtää ei....
Minä olisin jättänyt jo ekan tapauksen jälkeen! Toinen kerta (nyrkillä lyöminen) oli jo aivan liikaa!
Sietokykysi paranee, pian hän saa tehdä sinulle mitä vain! Seksuaalistä väkivaltaa tai lyö naamasi mustaksi.
Rakasta itseäsi enemmän ja lähde! Moni nainen kuolee kotiinsa, rakastavan miehensä käsivarsille...
Minulle jo henkinen väkivalta oli jo liikaa ja jätin mieheni. Rakastin itseäni enemmän. Nyt uusi, kiltti mies, joka ei ikinä voisi loukata minua. Kirjoitathan, mitä lopulta päätit...
Minulla on PALJON samanlaisia kokemuksia kuin sinulla ja pahempiakin. Se on kuules tyttö niin, että vähitellen siihen tottuu ja sitä alkaa sietämään. Tämä tapahtuu niin hitaasti ja vähitellen että sitä ei itse edes tajua!! Pysähdy nyt kunnolla miettimään, onko miehesi kohtelu sinua kohtaan oikein? Voin auttaa ja sanoa EI OLE. Minä olen nyt vasta tajunnut tämän saman, täällä moni sanoo, että väkivalta ei kuulu normaaliin parisuhteeseen!!! Ja se on totta. Itse en voi elää enää nykyisessä suhteessani, sillä pelkään miestäni. Onhan hän ihan mukava muuten mutta kun räjähtää niin silloin ei ole kukaan turvassa... Jätä miehesi ja etsi parempi. Mieti asiaa niin, että voit löytää jonkun, joka on juuri yhtä ihana ellei jopa ihanampikin, mutta ei ole väkivaltainen. Ei meidän tarvitse näitä väkivaltaisia miehiä katsella, sillä maailma on pullollaan niitä väkivallattomia ja ihania miehiä!!!!!!!!!!!!!
riittää, varmasti löydät hyviltä ominaisuuksiltaan vähintään vastaavan jolla ei ole tätä fataalia huonoa ominaisuutta.
Pyytäisin sinua kuuntelemaan Jope Ruonansuun biisin "aatteleppa ite".
Vaikkakin Jope on huumorimies,niin tuon biisin sanat ovat aika osuvat tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Googlaa netistä "jope ruonansuu"...sieltä löytyy biisi...
pärjäile.
Haluatko lapsillesi tuollaisen isän? Olet vastuuton, jos teet tuon miehen kanssa lapsia. Olet luonut mielessäsi tulevaisuuden tämän miehen kanssa, ja tulevaisuudestaan luopuminen on tosi rankkaa. Se vain ei tule olemaan sellaista kuin toivot, se on jo särkynyt. Väkivalta muuttuu aikaa myöten vähitellen rajummaksi, sen voi jokainen asiasta tietävä sinulle kertoa. Ja kohdistuu myös lapsiin. Lähde!!
Hän ei voi impulsiivisuudelleen mitään, ja joutuu hetkeksi hallitsemattomaan tilaan.
Moinen taipumus vahvistuu ajan myötä ilman terapiaa.
Jos olisin naisena tilanteessasi, vaihtoehtoni olisivat nämä:
-Ukko terapiaan.
Tai muutoin:
-Lähtisin nostelemaan samoin tein, sillä turpiin ottaminen entistä useammin ei ole normaalia elämää.
Järki sanoo, että pitäisi lopettaa, mutta tunteesi puhuvat muuta. Muutos on aina vaikea. Yritä asettua suhteesi ulkopuolelle, niin tajuat, miten pahassa pinteessä olet. Hän ei ikävä kyllä lopeta koskaan omin päin. Autat parhaiten itseäsi ja häntä pakenemalla. Hänen on kohdattava itsensä ja tekojensa seuraukset, antamalla anteeksi mahdollistat väkivallan jatkumisen. Älä missään tapauksessa sitoudu häneen, hän lyö sinua jatkossakin, vai haluatko tulla lyödyksi! Hän on sillä tavalla sairas ja hänet pitäisi saada ymmärtämään se. Älä salaa asiaa ympäristöltäsi, silloin hän joutuu kohtaamaan totuuden: lyödä ei saa, se on rikos.
Tilanteesi on vaikea. Miehesi tekoja ei voi puolustella mitenkään. Mielestäni ongelma (siis miehesi ei sinun) ratkeaa vain apua hakemalla. Suomessa on onneksi apua saatavilla väkivaltakierteen katkaisemiselle. Vaikeinta tilanteessasi on se, että miehesi täytyisi itse tajuta avuntarpeensa.
Minä sain käsittämättömiä raivokohtauksia humalassa ollessani. Hain apua sillä en kestänyt enää itseäni. Jokaisen väkivaltateon jälkeinen viikko oli itselleni yhtä helvettiä.
Onneksi tajusin hakea apua ennen kuin syntyi ruumiita. Nyt on mennyt jo useampi vuosi enkä ole saanut raivokohtauksia. Pelko ja epävarmuus itsestäni saivat minut väkivaltaiseksi. Nyt kun näitä tunteita on oppinut käsittelemään ei epävarmuus ole enää purkautunut väkivaltana.
Serustelin monta vuotta väkivaltaisen miehen kanssa. Lähdin kerran kun kolahti oikein kunnolla. Päätöstäni en ole katunut, vaikka rakastinkin miestä todella paljon. Monta kertaa tuli kaihomieli eron jälkeen takaisin, jos kuitenkin ja niin edelleen mutta onneksi on järki pysynyt päässä. Ei se helppoa ole ollut mutta nyt on HELPOTTUNUT olo, voi elää ihan omaakin elämää. ei tarvi koko ajan tanssia toisen pillin mukaan, ettei se vaan taas suuttuisi ja alkaisi väkivaltaiseksi... miten vaan pystyn miellyttämään. Ei naiset älkää jääkö tälläseen suhteeseen!!! LÄHTEKÄÄ! tehkää rikosilmoitus jos tarpeen. älkää jääkö yksin, puhukaa jollekin. ei se helppoa ole, ei ne tunteet katoa minnekään vaikka toinen pahoinpitelisi kuinka paljon. mutta järki käteen! TSEMPPIÄ! ja keskustelun aloittajalle, jätä ihmeessä tämä mies. ÄLÄ PILAA OMAA TAI TULEVIEN LASTESI ELÄMÄÄ!
Jo ensimmäisestä kappaleestasi lähtien: jotain tapahtuu, mutta itse ei oikein ota tajutakseen ennen kuin juttu on todella pitkällä. Meillä häät oli jo pidetty, kun tajusin että suhde ei ole mitenkään terve.
Meillä tilanne päätyi eroon: lähdin pakoon enkä mennyt takaisin. Eksäni ehti kehua, että uudessa suhteessa väkivaltaa ei ole, sillä uusi vaimo osaa pitää puolensa ja mättää takaisin... Ehkä he sitten sopivat paremmin toisilleen. Uuden vaimon mielipidettä en ole kyllä kuullut.