On todella tyhjä olo. Oikeestaan ihan avuton. En tiedä mistään mitään. Mulla ei ole mitään ratkaisuja tähän, ei mitään oikeita vastauksia.
Oon ollut mieheni kanssa yhdessä 18-v. alkaen, 15 vuotta. Kummallakaan ei ole ollut muita pitkiä seurustelusuhteita. Olemme olleet onnellisia yhdessä, lapsia ei ole. Pari vuotta sitten kaikki jostain syystä muuttui, syytä ei kumpikaan osaa sanoa. Kolmatta osapuolta ei tähän liity. Itseltäni loppui hellyyden antaminen, tunsin jotenkin, että kaikki jää omalle vastuulleni. Molemmat meni menojansa ja välit viilenivät.
Tänä aikana menin täysin tunteiden kanssa solmuun, en osannut enää puhua vaikeista asioista, itkin vaan. Olin kotona allapäin ja itkin yksikseni. Miehelle maistui alkoholi ja hän tunnusti, että hän hukuttaa siihen pahan olonsa. Tuntui vaan, että tunteet ei enää riitä, kaikki oli muuttunut kämppäkaveruudeksi. Riitelimme usein ja riitoja ei saatu purettua ilman syyllistämistä.
Asumme nyt erillämme, mutta en tiedä, mitä tekisimme. Hän haluaisi jonkun ratkaisun, toivoo tietysti, että palaisin ja lähtisimme yrittämään alusta. Molemmilla oli huono olla yhdessä pari viimeistä vuotta, suoraan sanoen liitto oli sen aikana helvettiä. Asioista ei pystytty puhumaan ja välitettiin vain itsekkäästi itsestä, toinen oli täysi itsestään selvyys. Molemmat tekivät virheitä ja molemmat myönnämme sen toisillemme. Tosin puhumaanhan emme kykene.
Mies on selvinpäin aivan huipputyyppi, jotenkin oma arvostus vaan laski syistä, joita tähän en uskalla kirjoittaa. Kuitenkin, rakastaa minua yhä. Itse en tiedä, mitä tunnen. Välillä olen ikävöinyt, välillä en. Joka ilta itken itseni uneen. Ja koska joku ratkaisu oli tehtävä, päädyin allekirjoittamaan eropaperit, että päästäisin mieheni tästä odotuksen tuskasta. Kukaanhan ei tiedä, onko ratkaisu oikea.
Olen ollut sitä mieltä, että avioliittoa pitäisi vaalia ja sen eteen tehdä töitä. Monesti yritettiin aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta sitten tilanteen kärjistyessä aina tuli vanhat asiat esille. Sammakoita lenteli suusta. En tiedä, olenko valmis enää satuttamaan itseäni, varsinkin, kun haluaisin vielä löytää ihmisen, jonka kanssa perustaa perheen, jos lapsia siunaantuu. Menettämisen tuska on kova, mutta olin yhdessä asumisessakin niin ahdistunut, että ajattelin tosi kamalia ratkaisuja.
Olen todella hukassa ja syyllistän itseäni, että suhteemme on ajautunut näin hakoteille. Mieheni on tehnyt selväksi, että hänellä riittää vientiä ja vaihtoehtoja on muitakin kuin minä. Tiedän, että hän tekee sen minua osittain kiusatakseen, jotta tajuaisin, mitä menetän. Tajuanhan mä, ja ymmärrän, että vientiä riittää noin mukavalla ihmisellä. En siltikään haluaisi tehdä nopeita ratkaisuja, siis muuttaa takaisin, jos en ole varma siitä? Sen takia ainoa vaihtoehto on tämä ero, onhan siinä harkinta-aikaa. Eihän huomisesta koskaan tiedä. Siltikin sattuu ja miksen mä vaan voi rakastaa tätä ihmistä niin paljon, että toivoa riittäisi omassa sydämessä jatkaa. Tällä hetkellä olen menettänyt kaikki toivoni, kaikki haluni. Itken vain, muutaman kuukauden aikana mitään muita tunteita ei ole tullut esiin, kaikki on vaan diiba daaba tai itkua.
Mitä ihmettä tässä on tapahtumassa? Onko tässä nyt joku onnellisuuskysymys, että en osaa olla onnellinen? Siltä minusta on tuntunut, että olen niin itsekäs, että haluan olla onnellinen, en enää jaksaisi sitä samaa, mitä se 2 vuotta oli. Silti välillä muistan niitä vuosien takaisia onnen hetkiä...
Oon ollut mieheni kanssa yhdessä 18-v. alkaen, 15 vuotta. Kummallakaan ei ole ollut muita pitkiä seurustelusuhteita. Olemme olleet onnellisia yhdessä, lapsia ei ole. Pari vuotta sitten kaikki jostain syystä muuttui, syytä ei kumpikaan osaa sanoa. Kolmatta osapuolta ei tähän liity. Itseltäni loppui hellyyden antaminen, tunsin jotenkin, että kaikki jää omalle vastuulleni. Molemmat meni menojansa ja välit viilenivät.
Tänä aikana menin täysin tunteiden kanssa solmuun, en osannut enää puhua vaikeista asioista, itkin vaan. Olin kotona allapäin ja itkin yksikseni. Miehelle maistui alkoholi ja hän tunnusti, että hän hukuttaa siihen pahan olonsa. Tuntui vaan, että tunteet ei enää riitä, kaikki oli muuttunut kämppäkaveruudeksi. Riitelimme usein ja riitoja ei saatu purettua ilman syyllistämistä.
Asumme nyt erillämme, mutta en tiedä, mitä tekisimme. Hän haluaisi jonkun ratkaisun, toivoo tietysti, että palaisin ja lähtisimme yrittämään alusta. Molemmilla oli huono olla yhdessä pari viimeistä vuotta, suoraan sanoen liitto oli sen aikana helvettiä. Asioista ei pystytty puhumaan ja välitettiin vain itsekkäästi itsestä, toinen oli täysi itsestään selvyys. Molemmat tekivät virheitä ja molemmat myönnämme sen toisillemme. Tosin puhumaanhan emme kykene.
Mies on selvinpäin aivan huipputyyppi, jotenkin oma arvostus vaan laski syistä, joita tähän en uskalla kirjoittaa. Kuitenkin, rakastaa minua yhä. Itse en tiedä, mitä tunnen. Välillä olen ikävöinyt, välillä en. Joka ilta itken itseni uneen. Ja koska joku ratkaisu oli tehtävä, päädyin allekirjoittamaan eropaperit, että päästäisin mieheni tästä odotuksen tuskasta. Kukaanhan ei tiedä, onko ratkaisu oikea.
Olen ollut sitä mieltä, että avioliittoa pitäisi vaalia ja sen eteen tehdä töitä. Monesti yritettiin aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta sitten tilanteen kärjistyessä aina tuli vanhat asiat esille. Sammakoita lenteli suusta. En tiedä, olenko valmis enää satuttamaan itseäni, varsinkin, kun haluaisin vielä löytää ihmisen, jonka kanssa perustaa perheen, jos lapsia siunaantuu. Menettämisen tuska on kova, mutta olin yhdessä asumisessakin niin ahdistunut, että ajattelin tosi kamalia ratkaisuja.
Olen todella hukassa ja syyllistän itseäni, että suhteemme on ajautunut näin hakoteille. Mieheni on tehnyt selväksi, että hänellä riittää vientiä ja vaihtoehtoja on muitakin kuin minä. Tiedän, että hän tekee sen minua osittain kiusatakseen, jotta tajuaisin, mitä menetän. Tajuanhan mä, ja ymmärrän, että vientiä riittää noin mukavalla ihmisellä. En siltikään haluaisi tehdä nopeita ratkaisuja, siis muuttaa takaisin, jos en ole varma siitä? Sen takia ainoa vaihtoehto on tämä ero, onhan siinä harkinta-aikaa. Eihän huomisesta koskaan tiedä. Siltikin sattuu ja miksen mä vaan voi rakastaa tätä ihmistä niin paljon, että toivoa riittäisi omassa sydämessä jatkaa. Tällä hetkellä olen menettänyt kaikki toivoni, kaikki haluni. Itken vain, muutaman kuukauden aikana mitään muita tunteita ei ole tullut esiin, kaikki on vaan diiba daaba tai itkua.
Mitä ihmettä tässä on tapahtumassa? Onko tässä nyt joku onnellisuuskysymys, että en osaa olla onnellinen? Siltä minusta on tuntunut, että olen niin itsekäs, että haluan olla onnellinen, en enää jaksaisi sitä samaa, mitä se 2 vuotta oli. Silti välillä muistan niitä vuosien takaisia onnen hetkiä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen jo vanhempi kun sinä ja avioliitossa ollut 34v. kunnes tajusin, ettei elämä voi olla tässä.Otin ja lähdin.
Olen paljon miettinyt kuitenkin samoja asioita kun sinä.Enkö osaa nauttia ja olla onnellinen?Enkö voisi rakastaa niin paljon, että yrittäisin uudestaan, kuten mieheni toivoo?
Olen kuitenkin ajatellut, että omaa itseään täytyy kuunnella.Aina ei ajatukset ole selvillä, mutta taas uuden päivän alkaessa näyttää suunta olevan selvä.Ratkaisuni oli oikea.
Uskon kuitenkin siihen, että jos olemme toisillemme tarkoitetut niin löydämme toisemme uudelleen vaikka välissä olisi muutama vuosi.
Kerrot, ettet tiedä oleto valmis satuttamaan itseäsi.Samaa olen miettinyt minäkin ja tullut siihen tulokseen, että en voi ottaa edes sitä riksiä että niin kävisi.minulle o´n varmasti jotakin mukavaa velä varattuna,miksi siis kituisin siinä vaikeassa parisuhteessa.
Sinä olet nuori.Kuuntele itseäsi rauhassa ja tee ratkaisu, vaikka ajan kanssa.
Herkullista olisi palata takaisin, varsinkin kun miesvanoo rakastavansa ja hakevansa vaikka kuun taivaalta.Miksi se tapahtuu vasta nyt, miksi ei silloin kun avioliittoa yritettiin pitää kasassa.
Vaikeaa on nyt palata takaisin kun voimia ja tahtoa ei löydy.
Silloin kun tunteesi alkoivat viiletä ja jätit hellyyden pois, silloin olisi ollut aika alkaa puhua ja käydä asioita kunnolla läpi. Totta kai mies alkaa masentua kun nainen muuttuu etäiseksi ja kylmäksi. Koita palata niihin aikoihin, kyllä kaikelle on joku syy.
Pitkässä suhteessa aivan luonnollinen tunnepohjainen rakastaminen latistuu, sellainen ihana rakkaus. Silloin on se hetki kun pitää kysyä itseltään onko tämä elämä näin hyvä minulle ja meille, että haluaa jatkaa sitä. Silloin on tehtävä se päätös rakastaa. Ja sen on mahdollista jatkua, mutta vain jos molemmat ovat niin päättäneet ja haluavat viedä yhteistä elämää eteenpäin.
Näyttää siltä että ongelmasi on että et alkanut käsitellä asiaa järjellisesti miettien vaan pelkästään tunteella suhtautuen. Tämä negatiivinen tunteilu taas lisäsi miehen pahaa oloa tilanteesta ja kärjisti sen eroon asti.
Olisiko sinulle mahdollista yrittää käydä läpi niitä asioita edes nyt jälkikäteen. Joskus pitkä suhde kaipaa välillä vähän ravistelua. Molempien on sitouduttava sen yhdessä pitämiseen ja muistaa tehdä oma osuutensa suhteessa. Useimmat ihmiset mukavuudessa tuppaavat hieman laiskistua, ja se taas on myrkkyä yhteiselämälle. Asiat jäävät hieman rempalleen ja jonain päivänä nousee tyytymättömyys kun asiat eivät ole niin kuin pitäisi.
Mä olen aika lailla samassa jamassa.Meillä välit ovat muuttuneet tosi kummallisiksi viime vuosien aikana.Avioliittoa on takana 20v.
Olen miettinyt paljon syitä, miksi olemme ajautuneet tällaiseen.Mitään selvää syytä en tiedä.Tietysti riitelyä on ollut, mutta sitähän on kaikissa liitoissa.
Olen hyvin yksinäinen nykyään.Tuntuu oudolta, että yhteiset asiat tuntuvat kadonneen.Naisena yritän selvitellä asioita puhuen, mutta mieheni ei halua puhua näistä.
En aio kuitenkaan heittää pyyhettä kehään, aion yrittää selvittää välimme vaikka millä keinoin.
Onnea teille kaikille samojen ongelmien kanssa painiville!