Mitä ajattelette ystävittömistä?

Miksi tämä on kysymys naisille? Eivätkö miehet voi ajatella mitään ystävittömistä, vai onko se miesten mielestä vain hienoa, jos on yksin?

No jokatapauksessa. En tiedä tavanneeni ketään, jolla ei olisi yhtään ystävää. Kyllähän toki jokaisella on joku ystävä.. Mutta kaiketi, jos jollakulla ei olisi ketään ystävää, olisi vaikeaa olla miettimättä, mitä vikaa kyseisessä ihmisessä on, jos kukaan ei halua olla heidän ystävänsä. Varmaan sitä myös herää säälintunteita, jos ystävätön vaikuttaa kovin yksinäiseltä.

Kaiketi ystävätön on joko hyvin itseriittoinen tai sitten hyvin huonolla itsetunnolla varustettu.

ei ihmisessä vältämättä mitään "vikaa" ole. yks hyvä syy on mielestäni ujous. jos on todella ujo ihminen niin, hän ei uskalla lähestyä muita ihmisiä. ja jos joku lähestyy häntä, niin hän saattaa mennä jollakin tavalla "kipsiin" oma paras ystäväni oli joskus sellainen. ala-asteella tapasimme. jostain huomasin, että tämä tyttö on tosi kiva. pikkuhiljaa aloimme tutustua. meni aika kauan ennen kuin meistä tuli todellisia ystäviä. nykyään ei oo mitään aihetta mistä emme pystyisi puhumaan. ystävyytemme on joitain ainutlaatuista, joka tulee kestämään ikuisesti. luotamme toisiimme 100% hänen tultua aikuiseksi hänestä on tullut rohkeampi ja hänellä on muitakin ystäviä kuin minä. nykyään hänellä on mies ja lapsi. syy miksi hän oli niin ujo, oli se että häntä kiusattiin koulussa. kiltti kun oli hän vain sieti kaiken paskan jota hänen niskaansa heitettiin. nykyään hän on vahva ja sanoo vastaan jos joku jotain yrittää. hän on sanonut että ystävyytemme on se syy miksi hän pikkuhiljaa tuli rohkeammaksi ja hän alkoi tuntea että hän on ainutlaatuinen ihminen ja hyvin luotettavan jolle voi uskoa omia murheitaan. olemme toisillemme hyvin rakkaita

yhtään liveystävää, itsetunto on niin huono ja olen niin kriittinen.

kaikki ihmiset luokitella ja lokeroida jotenkin?
Arvottaa, jonkun asteikon mukaan?

Yksinäisellä voi olla ystäviä, joita ei tapaa jatkuvasti välimatkojen tai muun elämäntilanteen vuoksi.

Tuskin on yhtä ainoaa syytä miksi ihmiset ovat yksinäisiä, muodostan mielipiteeni ihmisestä vasta kun tunnen hänet, en toisten puheiden ja arvailujen perusteella.

Ystävätön mies on yksinäinen mies.

Miksi joku on yksinäinen? Puuttuuko jotain tärkeää sosiaalisista taidoista? Juu, kyllä puuttuu. Syy voi olla mielenterveydellisissä ongelmissa tai luonneviassa. Normaalia tuollainen ei missään tapauksessa ole. Oletan, että kyseinen ihminen on siis sairas.

Olen itse lähes erakko, nautin yksinolosta. Mutta siitä huolimatta minulla on 2 erittäin hyvää ystävää, 4 hyvää ystävää ja kymmeniä kavereita.

Oletuksia ei kannata ruveta tekemään, koska mahdollisia syitä on tukuittain. Joku on juuri muuttanut kauas entisestä elämästään, toinen on liian ujo, kolmas ei edes huomaa sitä, ettei hänellä ole ystäviä.

Useimmiten ihmiset tietysti ajattelevat, että ystävätön ihminen on vähän pipi, kun tuo laumasieluisuus on toivottu ja ylistetty ominaisuus nykyisin ihan lastentarhasta alkaen.

Minulla ei ole yhtään ystävää. Tähän tilanteeseen on monta syytä; oli minulla ystäviä ja kavereita vielä kymmenisen vuotta sitten.

Ystävä- ja kaverilaumani kutistui ensimmäisen kerran opiskeluaikoina, kun sairastuin pahasti enkä ollut enää yhtään hauskaa seuraa; kuskinakaan en pystynyt toimimaan kuukausiin. Kun olin tervehtynyt täysin, olin jo huomannut, että suuri osa ihmisen kaveripiiristä ei kestä yhtään vastoinkäymisiä. En surrut seurapiirin pienenemistä, koska "löysät lähtivät".

Opiskelun jälkeen tein hirveästi töitä muutaman vuoden. Työpäiväni olivat matkoineen jopa 14-tuntisia, joten millekään muulle ei ollut aikaa eikä energiaa. Kun löysin oman alani ja työpäiväni normalisoituivat, työ oli yhä tavallaan pelkkää ihmisten kanssa seurustelemista, joten vapaa-aikoinani en tosiaankaan kaivannut muuta kuin rauhaa ja hiljaisuutta. Eipä siinä sosiaalinen elämä kukoistanut.

Jäljelläolevat ystävät ja kaverit menivät vähitellen naimisiin, eikä minua muistettu aikoihin. Kun avioliitot ja perhe-elämä muuttuivat arjeksi, seuraani taas etsittiin, mutta maailmojemme erot olivat jo liian suuret ja yhteistä olivat enää muistot.

Lienen jollain tavalla yliherkkä, mutta todelliseksi ongelmaksi ovat muodostuneet ystäviksi tai kavereiksi pyrkijät, joilla on selvät motiivi: olen harvinaisen kätevä monella tavalla ja minulla näyttää nykyään myös olevan kovasti aikaa - mikäpä olisikaan sen mukavampaa kuin ystävyyspalkalla toimiva lapsenvahti, joka siinä saman tien vahtiessaan korjaa vaatteet, ompelee uudet, avaa viemärin ja remppaa auton?

Olen viime vuosina aivan harkitusti loitontanut itseni vanhoista tuttavuuksista ja uusia en huoli. Olen nimittäin niin tottunut olemaan yksin, että kauko- tai lähiseura olisi vain häiriöksi. En ole niin vainoharhainen, että ajattelisin naisten vain havittelevan ilmaista ateljeeompelua tai miesten olevan vain pöksyihini pyrkimässä, mutta myöntää täytyy, että edes pienen "riskin" ottaminen ei kiinnosta. Ihmisistä on nimittäin yllättävän hankalaa päästä eroon.

En käsittääkseni herätä kummastusta muissa ihmisissä, koska kukaan ei tietenkään tiedä, ettei minulla ole ystäviä. Olen nykyisin yrittäjä ja puuhailen kaiken parissa muutenkin yksin, joten minulla ei ole tarvetta eikä edes tilaisuuksia ruveta puhumaan omista asioistani.

Jotkut meistä eivät tarvitse seuraa eivätkä tunne itseään ollenkaan yksinäisiksi; harvassa meitä kyllä taitaa olla. Samanlaisiksi ei meitä kyllä voi syyttää. :)