Auttakaa surevaa tietämätöntä

Hei!
Ymmärrän todella, miltä sinusta tuntuu! Oma rakas kultsuvanhukseni pääsi koirien taivaaseen vuosi sitten kesällä 15-vuotiaana. Olin tehnyt luopumistyötä yli vuoden koko ajan miettien samaa asiaa kuin sinä. Että mistä tiedän, milloin on aika. Ruoka maistui, ja se oli aina iloinen, mutta samalla myös väsynyt. Lonkkavikainen ja nivelrikkoinen se oli, ja huolimatta kipulääkityksistä oli kävely jo kovin hidasta ja jäykkää. Ympäristö alkoi yhä enenevässä määrin huomautella, että ompa vanha koira, jokohan pitäisi päästää pois tuskistaan... Olin kuullut, että varsinkin noutajat piilottavat kipunsa, vaikka olisi miten kovat.
Aloin pikkuhiljaa miettiä, että olenko ainut, joka ei huomaa oman kultaiseni toivetta päästä jo lepoon. Ja vihdoin päätimme perheen kanssa viedä se lääkäriin nukutetavaksi, koska ahdistus kasvoi tosi suureksi. Se päätös oli elämäni yksi raskaimmista, toisen samanlaisen olin tehnyt hovawart-vanhuksemme kanssa pari vuotta aiemmin. Nyt vain täytyi kestää se, että viimeinenkin ruokakuppi lähtisi keittiöstä, eikä enää kukaan olisi iloissaan vastassa odottamassa kotiintuloa.
Mutta uskon, että myös luopuminen rakkaasta hauvasta osoittaa mitä suurinta rakkautta sitä kohtaan, eikä mitään suurempaa palvelusta voi koiraystävälleen tehdä. Koiravanhus ei itse osaa pyytää pääsyä autuaille metsäsätysmaille, joten meidän ihmisten pitää tehdä päätös. Sinun täytyy yrittää miettiä koirasi vointia ja elämänlaatua, onko sen elämä enää elämisen arvoista, ja haluatko pitkittää sen elämää itsesi takia... Itse koin suurta pakokauhua mennessämme lääkärille nukutusta varten, ja vieläkin muistan tarkalleen tunteen. Mutta kun lääkäri sanoi, että ihan oikean ratkaisun teitte, niin sain itselleni jonkinlaisen rauhan. Vaikka ikävä kaihertaa vieläkin, ja itkeskelen ikävääni, niin tiedän, että Lilillämme ja Jadellamme on hyvä olla.

Toivon sinulle ja perheellesi kovasti voimia raskaan päätöksen kanssa!

Hei!

En tiedä, tuleeko vastaukseni jo liian myöhään, mutta ajattelin jakaa omia mietteitäni.

Niin kauan kuin voit jakaa yhteisiä hetkiä koirasi kanssa, nauti siitä. Mutta muista, että vain sinä voit päättää, milloin sen kivut ovat liian suuret.

Itse olen suunnitellut vastaavaa tilannetta jo nyt, vaikka se ei olekaan ajankohtaista. Näin ainakin ajattelen: Kutsun eläinlääkärin kotiini antamaan viimeisen piikin, ja annan koirani nukkua uneen omalla rakkaalla paikallaan sitä hellästi hyväillen. Maksaa varmasti paljon, mutta en voisi tehdä tuota steriilissä eläinlääkärin huoneessa, jossa koirani muutenkin pelkää.

Hankin myös hautapaikan eläinten hautausmaalta, jonne voin viedä arkun ihan niin kuin kenen tahansa rakkaani kohdalla. Jos voisin, hautaisin kultsuni omalle tontilleni ja tekisin itse ristin, mutta siihen ei ainakaan nyt ole mahdollisuutta.

Kun näet, että ystävsi kärsii, tee päätös hänen puolestaan. Muista, että nukutus on vain kaunis uni, joka ei pääty. Valmista kaikki mahdollinen etukäteen, niin paljon kuin vain pystyt.
Voimia!