Mitä pitäisi tehdä, kun mies viivyttelee lasten hankkimista aina vaan? Olemme olleet vuosia naimisissa, meillä on oma asunto, korkeakoulun päästötodistus taskussa ja vakinainen työpaikka. Mutta biologinen kelloni tikittää, kaikilla kavereilla alkaa olla lapsia mutta mies sanoo aina vaan, että vasta ensi syksynä tai kahden vuoden päästä tai vasta sitten ja sitten sopii yrittää lasta. Kun menimme naimisiin, mies kyllä piti lastenhankintaa itsestäänselvyytenä mutta kun tosipaikka tuli eteen, ei sitten koskaan olekaan oikea aika. Itse toivoisin saavani kuitenkin edes yhden lapsen enkä haluaisi myöskään olla mikään nelikymppinen synnyttäjä, lapsi vain tuntuu kuuluvan elämään ja olen odottanut voivani sitä yrittää. Mutta en voi odottaakaan aina vaan, kun kolmekymmentäkin tuli täytettyä enkä kepulikonstein toki lasta hanki. Tuntuu vain niin riivaavalta aina odottaa, että saisi edes yrittää. Lisäksi ympäristön paineet alkavat olla melkoiset, tädit ja sedät taputtelevat vatsaa ja kyselevät, että joko on pullat uunissa. Kohta luulevat mahoksi. No, enhän minä toki heidän ilokseen jälkikasvua hankkisi ja ymmärrän kaiken vastuun, mikä tuohon hommaan liittyy, mutta aika alkaa käydä vähiin ja kohta minun vissiin pitää rientää epätoivoisena pankkiin siemennettäväksi, jos ei kumppani ala itsekin pian ymmärtää ajan rajallisuutta - tai minun aikani rajallisuutta. Kuitenkin haluaisin tehdä lapsen ihan perinteisin keinoin ja haluaisin hänelle isän enkä muutenkaan tohtisi erota ja lähteä etsimään uutta kumppania. Pitääkö mies siis suostutella tällaiseenkin juttuun? Mieheni kaiken lisäksi pitää lapsista, mutta ilmeisesti kuvittelee niiden tuhoavan uransa tai jotain...
Mies ei halua lasta.
Liisukka
323607
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Minulla kyseinen ongelma päätyi lopulta eroon. Exäni kertoi, ettei halua koskaan lapsia. Minä kyllä niitä haluan, joten ei ollut vaihtoehtoa.Surullista, mutta joskus on tehtävä näin. Ymmärrän täysin tuskasi.
Kiitos ymmärryksestäsi "eräs eronnut". Alan tosiaan epäillä, etteivät miehet ylipäänsä halua lapsia. Eräs minun exäni nimittäin myös kertoi, ettei hän halua koskaan lapsia. Silloin olin tosin itse nuori enkä toivonut lapsia vielä minäkään, mutta nykyään tuo samainen exä on käynyt oikein kastroimassa itsensä. Minun mieheni ei ole sanonut, ettei koskaan haluaisi isäksi, päinvastoin hän tykkää höpötellä kaikenlaista, millainen äiti minusta joskus tulee. Mutta tuo "joskus" ei tunnu vain koskaan tulevan. Paremmin olivatkin ajat ennen ehkäisypillereitä, silloin niitä lapsia vain siunaantui eikä vuosikausia jahkailtu.
Oletkohan kertonut tuon kaiken, mitä ensimmäisessä viestissäsi tänne kirjoitit miehellesi sekä korostanut asian tärkeyttä?
"kaikilla kavereilla alkaa olla lapsia"
"Lisäksi ympäristön paineet alkavat olla melkoiset, tädit ja sedät taputtelevat vatsaa ja kyselevät, että joko on pullat uunissa."
Unohtaisit muut ihmiset kokonaan. Ne eivät saa vaikuttaa päätöksiinne. Eivätkä ole oleellisia järkeviä syitä. Ja ne olisi voinut jättää mainitsemattakin. Mutta muuten kyllä ymmärrän sinua. Toisaalta sinulla on vielä aikaa, jos täytit vasta 30. Ensisynnyttäjien keski-ikä on n. 28 (?). Vaikka muuthan piti unohtaa... Mitään hirveää paniikkia ja epätoivoa ei iän suhteen ei ole. Tietysti se kokoajan vaikuttaa enemmän ja enemmän. Sekään ei tietenkään saa olla ainoa syy hankkia lapsi. Jos mies ei ole valmis/halukas niin ei lasta voi "hankkia" vaan siksi, että biologinen kellosi tikittää. Tietysti on usein niin ettei kaikki tule ajatelleeksi sitä ajan rajallisuuttta ja luulevat, että lasten "hankkiminen" on kovin helppoa. Ehkä kannattaisi vielä valaista miestä siitä, että te voitte joutua yrittämään vuoden tai kaksikin (ja enemmänkin tietysti tai voi olla ettei lasta tule koskaan) ja keskenmenojen riski yms. on suurempi mitä vanhemmaksi tulet.
Ja yritä vielä keskustella mikä miestä asiassa oikein mietittyttää/pelottaa ja voisiko niille asioille tehdä jotain. Lasten hoito yms. asiat on hyvä suunnitella jo etukäteen jollain tasolla. Kumpi jää kotiin ja kuinka pitkäksi aikaa ja miten isä osallistuu lapsen hoitoon jne. Monella korkeassakin asemassa olevalla on lapsia. Tietysti se riippuu työnkuvasta miten lapset vaikuttaa. Joutuuko mies matkustelemaan paljon jne. Mutta oleellista on, muuttuuko nämä asiat (jotka nyt on miehen mielestä esteenä) odottamalla? Vai onko ne syyt olemassa vielä myöhemminkin? Ja onko koskaan täydellistä aikaa lapselle? Ja pitääkö ollakaan?
Voit antaa miehelle ajattelemisen aihetta ja eri näkökulmia asiaan, mutta painostaa ei tietenkään voi. Selvittäkää mitä syitä on siirtää "lapsen hankintaa" ja auttaako siirtäminen? Onko myöhemmin parempi aika vai ei? Ja haluaako mies lasta? Jos hän vain siirtää ja siirtää sitä siksi, ettei ehkä halua lasta ollenkaan. Voi olla ettei hän ole sitä itsekään vielä tajunnut tai ei ole uskaltanut kertoa sinulle.
Itse en kakaroita halua ja samaan vannoo noin 35% tuntemistani miehistä. Esim. kaverin ex-tyttökaverin sisko erosi miehestään 32-vuotiaana, kun tyyppi ei suostunut antamaan naiselle lasta. Lasten hankinta oli hyvin tärkeää tälle naiselle. Nyt hän on 38-vuotiaana biologisen kellon tikittäessä muuttanut pk-seudulle suuremman miesskaalan vuoksi, koska sopivaa tyyppiä 30 000 asukkaan taajamasta ei löytynyt.
Sinänsä ratkaisu oli ehkä oikea, jos elämän ainoa kiintopiste on lapsien saanti ja se on parisuhteelle kynnyskysymys.
Ai mitä sille jätetylle miehelle kuuluu? Pelimiesmeiningillä jokaista sinkkumimmiä, mitä vain baarista lähtee eikä mitään ajatuksia lapsenteosta. Toisin sanoen turha yrittää pakottaa lapsen tekoon, koska siitä tulee pahimmassa tapauksessa vain avioerolapsi...
Kannattaa miettiä miten ehdoton se lapsen saaminen on, yleensä kuitenkin ehdottomampi on miehelle, ettei lasta vain tule. Tätä mieltä olen itsekin.
Ja kyllä, miehiä pitää suostutella lapsen tekoon; harva sitä vapaaehtoisesti...
"kaikilla kavereillakin on"
No sehän on just paras mahdollinen syy hankkia lapsi.
Eihän nyt kyse ole siitä, että "kaikilla kavereillakin on", etenkään kun kaikilla ei edes ole, heh. Mutta kyllä tietynlainen sosiaalinen paine ahdistaa varmasti useita lapsettomia pariskuntia, varsinkin kun perheen perustaminen kuuluu tietynlaiseen käsitykseen "oikeanlaisesta avioelämästä", ja mitä pidemmälle tuota asiaa jahkaa, sitä enemmän ahdistaa, ehtiikö lasta koskaan saamaan. Ei lapsen saaminen saa toki olla mikään elämän päämäärä, nautin maailman kiinnostavimmasta työstä ja minulla on mahtavia harrastuksia, joista joutuisin ainakin hetkeksi luopumaan perheen perustamisen vuoksi. Itse asiassa olen herännyt tähän lapsiasiaan vasta äskettäin, en ole koskaan ollut mikään erityisen lapsirakas... En kuitenkaan tunne ketään, joka olisi omaa lastaan katunut, että tuli sellaisen tehneeksi - tuskin edes se lapsen tekoon "vietelty" isä. Ehkä paremminkin se voi jälkeenpäin kaduttaa, ettei koskaan muka ollut siihen aikaan. Baareissa saa toki riekkua vaikka koko elämänsä ken haluaa (viittaan yhteen vastaajaan), ja onhan kaikkea muutakin iloa elämässä kuin lapset, itse asiassa moni ilo varmasti myös katoaa lisääntymisen elikkä lapsen hankkimisen myötä. Lisäksi lapsenteko on myös kaikin tavoin itsekästä, mikäli lainkaan realistisesti ajattelee vaikkapa sitä, kuinka paljon yksi länsimainen ihminen kuluttaa, immeisiä riittää tässä maailmassa muutenkin aivan riittämiin. Siis oikeassahan on P. Linkola, jonka mukaan ihmisiä tulisi päinvastoin tappaa, ja niinhän onkin ehkä onneksemme käymässä, harmi vain että ilmastonmuutos vaikuttaa myös muuhun syyttömään eläin- ja kasvikuntaan. Mutta ehkä kyse lasten hankinnassa onkin naisen biologiasta ja suvun jatkumisen ikuisesta halusta, joka on seksuaalisen käyttäytymisen ja sen baareissa riekkumisenkin perimmäinen syy. Lisääntyminen, lajin hengissä pysyminenhän on ihmisen elämän ainut biologinen tarkoitus, kuten myös eläinten. Siis ainoastaan biologinen tarkoitus vielä varmuudeksi korostan...
Kysymys lasten hankkimisesta onkin siis monimutkainen eettinen valinta, etsiäkö ns. biologisesti ja sosiaalisesti määritettyä hyvää elämää vai valita lapsettomuus, riippumattomuus ja samalla ehkä myös varma vanhuuden yksinäisyys. Tiedän monta, jotka sanovat lapsen olevan se paras asia mitä he ovat saaneet aikaan (vaikka he ovat saanetkin paljon tiedettä tai taidetta oikeasti aikaan!) ja kaikista mainioin tyyppi, johon he ovat tutustuneet. Ehkä lapsen saannissa on myös se houkuttavuutensa, että se ikään kuin kuuluu elämään, antaa elämä jollekin uudelle ihmiselle, nähdä sen kasvavan ja kehittyvän. Etenkin kun itse olen nähnyt niin paljon kuolemaa.
Sosiaalisen paineen vuoksi ei voi lasta tehdä/ottaa vastaan. Lasta saadessa täytyy olla todellinen halu perheenlisäykseen.
"En kuitenkaan tunne ketään, joka olisi omaa lastaan katunut, että tuli sellaisen tehneeksi.."
Enkä minä tunne ketään lapsettomuuden itse valinnutta, joka olisi katunut päätöstään pysyä lapsettomana. Meitä on niin moneen junaan, kaikille ei yksinkertaisesti edes sovi perhe-elämä, ja siihen tilanteeseen lapsen hankinta on itsekästä ja väärin lasta kohtaan.
"..itse asiassa moni ilo varmasti myös katoaa lisääntymisen elikkä lapsen hankkimisen myötä"
Jokainen itse punnitkoon, onko lapsesta saatava ilo suurempi kuin ne negatiiviseksi katsotut asiat.
Myös jälkikasvua omaavat ihmiset voivat joutua olemaan vanhuuden päivinään yksin-vaikka olisivatkin olleet mitä parhaimpia vanhempia.
Lopuksi sanottakoon, että koeta saada lapsia, jos todella ITSE niitä haluat, mutta tietysti vain ja ainoastaan samoin tuntevan kumppanin kanssa. Elämässä on tarjolla muitakin vaihtoehtoja kuin baareissa pyöriminen tai lapsiperheen arki.
Ehkäpä tällä kolikolla on useampikin puoli, puhuttakoon vaikka rubikin kuutiosta. Ja totta kai vanhana voipi jäädä yksin, vaikka olisi tehnyt 17 lasta, ehkä sentään pienemmällä todennäköisyydellä. Ja tietysti itse haluan lasta, mutta on masentavaa, ettei äijä voi sitten sanoa suoraan, mitä haluaa. Silloinhan hukkaan vain kallista aikaani ja ainutlaatuisia palleroitani, hih. Ja minä tiedän kyllä niitäkin, jotka puhuvat valitustakin lapsettomuudestaan mollissa.
Sosiaalisen paineen toivoisin kohdistuvan myös miehiin, painelkoot sedät ja tädit myös miesten nivusia näiden tullessa miehen ikään ja ukkomiehiksi ja kyselköön, minne hukkaan se virta sieltä valuukaan. Tällöin ei olisi ainakaan nainen se ainoa asiasta ahdistunut puolikas. Siksi olikin parempi silloin kun lapsia tuli ennen kuin niitä suunniteltiinkaan eikä netissä meuhkattu, kuten allekirjoittanut. Onpa siis ennenkin tultu äideiksi ja isiksi vasten tahtoa ja niin sitä on vain eletty ja riidelty, kuten ihmiseloon kuluu. Ja on niistä taimistakin varttunut ihmissuvun ansiokkaita edustajia. Tällä en nyt tarkoita, että kenenkään pitäisi tulla vanhemmaksi vastoin tahtoaan, vaan että liika jahkaaminen ja vatvominen on sekin väsyttävää, kun ei se elämä muutenkaan aina mene niin kuin suunnittelee. Ja tietysti on liikakansoituksen vuoksi myös tarpeellista säädellä syntyvyyttä.
Ja toki on olemassa muutakin kuin baari tai perheenäidin arki, ainakaan itse en ole vielä kummallakaan alueella ansioitunut. Tarkoitus oli viitata yhteen keskustelun osanottajaan, joka puhui innostuneeseen sävyyn ikipoikamiehestä.
J
asiaa tietysti myös siitä vinkkelistä, kuinka paljon itselläsi on potentiaalista ja tervettä lisääntymisaikaa (kuten olet miettinytkin).
"Ja minä tiedän kyllä niitäkin, jotka puhuvat valitustakin lapsettomuudestaan mollissa."
Ja minä tiedän "lapsellisia" henkilöitä, jotka kokevat vanhemmuuden liian velvoittavaksi ja siten raskaaksi. Samat henkilöt ovat tykänneet yhden lapsen jälkeen, että tämä on 100 % tarpeeksi meille.
Kannattaa miettiä myös sitä, olisiko valmis yh:ksi. Sama se, mitä muut ovat ennen/nyt jaksaneet, ei se vaikuta omaan jaksamiseen. Jos mies on lasten hankintaa vastaan jo tuossa vaiheessa, on tod. näköisempää, että mies myös häippäsee kuvioista silloin kun lapsi on pieni (ja toisinaan rasittava). Aika useasti asia on kai niin, että mies kypsyy ennen naista perhe-elämään silloin, kun lapset ovat pieniä.
"Sosiaalisen paineen toivoisin kohdistuvan myös miehiin"
Minä taas toivon, ettei sosiaalisia paineita kohdisteta keneenkään. Perheenperustamiset ovat henk.koht asioita, ja mielestäni on moukkamaista puuttua toisten henk.koht asioihin.
"Onpa siis ennenkin tultu äideiksi ja isiksi vasten tahtoa ja niin sitä on vain eletty ja riidelty, kuten ihmiseloon kuluu. Ja on niistä taimistakin varttunut ihmissuvun ansiokkaita edustajia."
Tietysti asia on ok siinä tapauksessa, että pitää lapsiperheen elämää kaiken sen riitelyn ja meuhkaamisen arvoisena JA lapset voivat hyvin.
Jos tosiaan niitä lapsen/lapsia haluat, niin koeta löytää mies, joka myös haluaa lapsia ja on sinulle sopiva kumppani. Tiedän, se on vaikeaa, mutta sellaistahan se elämä välillä on.
Eli kuten sanoin aiemmin, kannattaa miettiä miten tärkeä se lapsen saaminen on. Sitten kannattaa muistaa, että vaikka Sinusta se lapsi on ihanin ja "unohtaisit" ehkäisyn, niin miehestä se ei välttämättä tunnu siltä. Se nyt vain on niin, että et välttämättä voi saada sekä nykyistä miestäsi että lasta. Se vain tarkoittaa valintoja. Jos valitset miehesi, niin ei kannata sitten nalkuttaa myöhemmin "olisin halunnut lapsen mutta Sinä...blaablaablaa".
Jos haluat lapsen, niin kannattaa katsella uutta asuntoa sinkulle ja etsiä lapsentekoon halukasta miestä. Ja se homma kannattaa tehdä ennen 35 ikävuotta; näin sivusta seuranneena mainitsemani kaverin exän siskon homma on aika epätoivoista. On selkeä ylienemmistö lapsia haluavista akateemisista naisista kuin hänen standardeihinsa sopivia miehiä, jotka haluavat lapsia.
No tätini hankki lapsensa 40-vuotiaana (mies 38-vuotiaana), mutta tuolloin mahdollisuudet kaikenmaailman komplikaatioihin ovat jo suuret.
Annoin tuossa neutraaleja vaihtoehtoja, sillä uskon ymmärtäväni (varsinkin miehesi kannan) kantanne asiaan. Joo mitä yksinäisyyteen vanhana tulee, niin se on vain se hinta, joka on maksettava, jos ei halua lapsia/ei ole sosiaalista harrastusta.
Mä oon yli 30 ja mies muutaman vuoden vanhempi ja meillä ei ole vielä lasta. Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta ja en ole kovin varma haluanko lapsen. Mutta en oikeastaan ole kovin varma siitäkään etten halua. Välillä haluan ja välillä en ole varma. Olen näinkin kuitenkin ihan tyytyväinen. Olisinko jatkossakin (elinvuosia voi olal enemmän edessä kuin takana) vai en? En halua lapsia vaan siksi, että se kuuluu asiaan. Lapsen saaminen pelottaa. Sitä kun ei voi palauttaa, että en mä haluakaan... Onko minusta äidiksi, en osaa kuvitella itseäni äidiksi. Olen tottunut pitkään siihen, että saan tehdä mitä huvittaa, eikä tarvitse elää lapsen ehdoilla. Pärjäämmekö rahallisesti, jaksanko yövalvomisia, miten parisuhde kestää jne.? Tiedän ettei täydellistä aikaa ole. Ja ettei kaikilla muillakaan ole ollut vauvakuumetta tai ole kovin äidillisiä. Kerran jo ajattelin, että no nyt voisimme alkaa yrittää, mutta sitten mies ei ollut vielä ihan valmis. Sanoi, että odotetaan vielä vähän aikaa. Päätöshän on joskus tehtävä. Minäkin sen tiedän. Mutta aina sitä silti vaan lykkää. Toisaalta ajattelen niitä, jotka ovat saaneet lapsen nuorina. Kuinka heidän lapset pärjää jo omillaan ja minulla taas olisi vasta vastasyntynyt lapsi. Ehkä odotan sitäkin, että tulisi se vauvakuume tai joku fiilis, että haluan lapsen. Tai päätös, että en varmasti halua. Ehkä miehesi ei sano suoraan, ettei halua lasta koska ei vielä tiedä itsekään oiekin haluaako vai ei.
Varmasti sosiaalinen paine kohdistuu myös miehiin. Ehkä enemmänkin. Miehet voi heittää toiselle miehelle, että "ooks sä joku tuhkamuna" jne. Miehen vasta pitää pystyä lisääntymään...
Mulle muiden kysymykset eikä puheet ei oo tuoneet paineita. Lähinnä ärsyttää ja ihmetyttää, jos joku kysyy koska hankitaan lapsia. En ymmärrä miksi sellaista pitää kysyä. Kerran joku oletti, että en pidä lapsista, kun en oikein vastannut mitään. Ehkä en vain halua keskustella aiheesta kenen kanssa tahansa?
"Minä taas toivon, ettei sosiaalisia paineita kohdisteta keneenkään. Perheenperustamiset ovat henk.koht asioita, ja mielestäni on moukkamaista puuttua toisten henk.koht asioihin."
Täysin samaa mieltä! Itse en ole kysynyt koskaan kenenkään "lisääntymisaikeista"... Eikä se vaikuta elämääni mitenkään onko siskollani, kaverillani, ystävälläni, naapurillani, työkaverillani, siskoni lapsella jne. lapsia vai ei. Ja tärkeintä on se, että ei ole huomaavaista kysellä moisia. Koska toinen voi vaivaantua kysymyksestä. Ja esim. jos kärsii lapsettomuudesta tai sai juuri keskenmenon niin se voi olla hyvinkin arka aihe. Ja tuollaiset asiat on tosiaan aika henkilökohtaisia asioita. Ei sellaisia pitäisi udella!
Niin ja monella eronneella miehellä voi olla jo lapsi/lapsia eivätkä halua enempää.
Olen 44-vuotias nainen ja päätin jo murrosikäisenä, että en tule hankkimaan lapsia. Tunsin itseni jo tuolloin sen verran hyvin, että tiesin, että minusta tulisi maailman surkein äiti koska en olisi valmis antamaan aikaani ja itseäni niin paljon kuin lapsi vaatisi.
Elin elämääni niinkuin ihmiset nyt elää, seurustelin välillä, vakavastikin, mutta en ottanut lapsiasiaa koskaan puheeksi kenenkään kanssa eikä KUKAAN mies ottanut sitä puheeksi minun kanssani. Johtuiko se sitten siitä, että miehetkin totesivat minun olevan äidiksi sopimaton tyyppi, vai siitä, että miehet eivät juurikaan ole kovin innokkaita niitä palleroita hankkimaan...
Minä en pidä lapsista. En ole koskaan pitänyt. Minusta pieni vauva ei ole ollenkaan söpö eikä siinä ole mitään mikä liikauttaisi minun sisimmässäni yhtään mitään herkkiä tunteita.
Lähestyessäni kolmeakymppiä ystävilläni alkoi tosiaan olla miehet ja lapsia, minä matkustelin ja vietin hauskaa sinkun elämää... aika usein sain kuulla näiden väsyneiden pienten lasten äitien suusta, että kyllä sinun kelpaa...
Nyt ystävieni lapset ovat murrosikäisiä ja nämä äidit ovat poikkeuksetta eronneita ja bailaavat kapakoissa kuin viimeistä päivää. Minä elän aviomieheni kanssa sopuisassa liitossa, matkustelemme, puuhaamme kaksin kaikkea mukavaa. En ole koskaan katunut hetkeäkään, etten hankkinut lapsia. Olen ainoa lapsi, joten kun vanhempani ja puolisoni (jos kuolee ennen minua) joskus kuolevat, jään aivan yksin maailmaan ja tulen siis viettämään yksinäisen vanhuuden, mutta ei se minua pelota. Onhan minulla ollut hyvä elämä mitä muistella, ja voihan vanhanakin vielä viettää aktiivista elämää ja vaikka löytää vielä uuden parisuhteenkin.
Mua jotenkin estelee mm. se että kun lapsi on pieni niin siinä on niin totaalisesti kiinni ja vastuussa. Hyvä kun voi vessaan mennä. Meillä on muutama kaveripariskunta, joilla on pieni lapsi/lapsia ja se rajoittaa heidän elämäänsä aika paljon (tai musta se tuntuu siltä, ehkä heistä ei tunnu). Eipä olla heitä juuri nähtykään, jos ei mennä itse kylään. Eihän se vaihe tietysti ikuisuuksia kestä. Ja tietysti lapsi tuo varmasti myös paljon positiivisia asioita elämään.
Miehenkin pitäisi olla aika innokas saamaan lapsen. Ettei lapsi jää kokonaan sun hoidettavaks, kun mies vaan painaa töitä iltamyöhään ja on harrastuksissaan ja ties missä. Eikä ole sitoutunut lapseen ja perheeseen. Mua se ainakin haittais ja paljon, mutta ehkä kaikille äideille se ei ole niin iso ongelma. Ja joku kirjoittikin, että jos mies rehellisesti sulle nyt sanois ettei halua lasta, niin jos sä jatkat sen miehen kanssa siitä huolimatta sä et voi myöhemmin katkeroitua ja olla vihainen miehelle. Mutta teillähän olikin ongelma, ettei mies ole sanonut ettei halua lasta? Sun pitää nyt vaan tentata miestä, että mitä ajatuksia sen päässä liikkuu tän asian suhteen.
Kiitos!
Luultavasti elämäsi on vanhana yhtä elämäntäyteistä kuin nykyäänkin.
Kiitos kaikista kommenteista ja fiksuista aatoksista.
Niin, miehenihän ei ole sanonut oikein mitään. Ennen hän arveli aina, että tehdään lapsi heti kun niin toivon mutta kun tosi tuli kysymykseen, hän alkoi jänistää. Itse asiassa mieheni on persoonaltaan omalaatuinen tapaus, erittäin kiehtova toisaalta, mutta joskus keskustelu hänen kanssaan on varsinaista ponnistelua. Hänen suurin huolensa, luultavasti kuitenkin näennäinen sellainen, onkin ollut se, voinko tehdä edelleen 150 km patikointiretkiä hänen kanssaan, jos kannan poikasta vatsassa.
Ihmisten utelut ovat ärsyttäviä. Onpa lääkärikin kysellyt, että onko sitä reseptiä vielä kirjoitettava, eikö olisi aika ryhtyä tositoimiin kun sormuskin killuu nimettömässä. Toki myös itse olen herennyt tajuamaan, ettei tässä nyt enää kuuluta nuorisoon, ja pitäisi päättää, saako niitä lapsia vai ei. Koskaan minulla ei ole ollut vauvakuumetta enkä pidä pieniä lapsia varauksettomasti ihastuttavina. Mutta ei kai mitään vauvakuumetta tarvita. Jos haluaa kokea kuitenkin elämän tämän puolen, on siihen vain ryhdyttävä, siinähän sitä oppii äidiksi ja isäksi ja kai se oma lapsi on yleensä kuitenkin maailman ihanin. Ja tottahan toki lisääntyminen on niin suuri päätös, koko elämän mittainen projekti, että siitä pitäisi ensin molempien olla samaa mieltä.
Sinänsä onkin ollut kiintoisa huomata ympärillä, että kolmikymppiset naiset saavat lapsia "vahingossa". Nuorina sitä osattiin varustautua kyllä kaikin keinoin raskauksia vastaan, mutta nyt lapsia tuleekin noin niin kuin sattumalta jonkin parin viikon mittaisen tuttavuuden kanssa. Ainakin miehenmetsästyskeinona tuo näyttää edelleen jotakuinkin tepsivän, vaikka riski onkin melkoinen, tässä siis vihjettä niille typyköille, jotka ovat jääneet kylille pyörimään ja sellaista varteenotettavaa isää katselemaan, ja varoituksen sana huolimattomille pojille, jotka eivät halua isukeiksi.
kannata uskoa naisiin ehkäisystä...
pari yllätysvauvaa on tosiaan tullut kavereille..
paineet saattavat vaikuttaa myös siihen, ettei lapsia sitten tulekaan, kun niin yritetään. Tiedän pariskunnan, joka oli yrittänyt monta vuotta saada lasta, mutta turhaan. Lapsettomuushoidot eivät tepsineet. Sitten tuttavapariskunnan vinkistä ottivat kännit hotellissa viikonloppuna ja bailasivat oikein olan takaa ja pitivät keskenään hauskaa. Nainen tuli raskaaksi.
Ja ap:lle: Nainen loppujen lopuksi päättää, haluaako lapsen vai ei. Jos mies ei halua, on vaihdettava miestä. Eihän sitä voi jäädä loppu elämäänsä odottelemaan toisen jahkaamista. Elämä on tässä ja nyt.
Ymmärrän kyllä fiiliksesi. Itsekin olen jo pidemmän aikaa yhteisestä lapsesta haaveillut. Aiemmin puhuttiin, että sitten vuoden päästä ja kun ajankohta tuli eteen mies sanoikin, ettei vielä ole valmis. Mies ei vielä ole valmis "luopumaan" siitä että voi elää ns. vapaasti ilman suurta vastuuta pienestä ihmisen alusta. Välillä funtsiessani asiaa tuntuu, että onkohan hän todellisuudessa koskaan niin valmis, että uskaltaa. Ja pystyy luopumaan elämäntyylistä, jolloin voi mennä minne haluaa, tehdä mitä haluaa, ilman, ettei suurta vastuuta tarvitse kantaa.
Itselläni on edellisestä suhteesta murrosikää lähestyvä lapsi. On mielenkiintoista seurata hänen kehitystään, ohjata häntä, kuunnella hänen haaveitaan ja olla mukana kaikenlaisissa asioissa. Hän on siinä iässä, jossa kaverit alkavat olla jo hyvin tärkeitä hänelle itselleen ja paljon aikaa heidän kanssaan viettääkin. Olen myös itse sitä pohtinut, että jaksaako enää aloittaa kaikkea alusta. Kuitenkin sisimmässäni tiedän olevani siihen valmis. Kuinka ihanaa se olisikaan saada rakastaman miehen kanssa yhteinen lapsi. Saada vielä kerran kokea se mitä pieni lapsi tuo tullessaan. Toivottavasti vielä joskus lähivuosina.
Hei, minä olen 2. krt naimisissa ja meillä molemmilla on lapsia. Voi teitä onnekkaita jotka voitte vedota siihen että haluatte ainakin yhden lapsen! Minä kun haluaisin nykyisen kanssa yhteisen lapsen ja hän vetoaa siihen että meillähän on jo!! Ja tottahan se on, molemmilla on lapsia mutta minä rakastan lapsia ja omani ovat nyt teini-ikäisiä, eivät asu luonani koko ajan- tunnen hirveetä kaipuuta. Ei miehenikään ehdi olla kanssani, työ vie häneltä suurimman osan aikaa. Kun minulla ei ole teini-ikäisistä eikä miehestä seuraa vauvakuumeeni kasvaa vain! Seinä on vastassa, mies ei halua ja olemmme riidelleet tästä kolme vuotta!!!!!!!!!!
Kannattaa hankkia harrastuksia.
Juttelin yhden kaverini kanssa, jolla oli ollut 40-50 naista, niin kenelläkään ei niitä harrastuksia ollut. Oli ehkä sali ja joku eläin (koira, kissa) ja se oli sitten siinä. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin, mutta niin se vähän näyttää olevan. Yhdelläkään tuntemistani kavereiden naisista ei ole MITÄÄN harrastuksia; sisältöä haetaan miehestä... voiko säälittävämpää olla.
Nyt kun miehellä ei riitä aikaa suhteelle, niin pitää saada lapsi korvikkeeksi elämän sisällöntuottajaksi...
Ei niistä harrastuksista ole puutetta. Enemmän niitä on kuin miehelläni.Paljon on tullut urheiltua nuoruusvuosista lähtien. Kilpaillutkin. Nyt, kun elämä on seesteisempää ja ikä ja elämän kokemukset tuonut kypsyyttä haluaisin kokea uudelleen äitiyden rakastamani ihmisen kanssa. Ihmisen, jonka tiedän vastuun kantavan.
Minulla ON harrastuksia yksin ja kavereitteni kanssa ja tuntuu siltä että JUURI niillä olis pakko täyttää elämä. Mulla on täysi vapaus tehdä mitä haluan!!! Ja kun puhuit miesystävistä joilla on ollut naisia, helvetti että mullakin on ollut miehiä!!!!! Ja olis edelleenkin tarjolla mutta kun haluan olla aviomieheni kanssa ja tehdä hänen kanssaan lapsen vaikka mulla olis kuinka paljon muitakin virikkeitä.
Kyllä se on se äidillisyys ja rakkaus joka tähän ajaa. Vapaus olisi...vaikka mihin. Ja sitäkin olen hyvin pitkälle kokeillut;D Se vaan ei tuo tyydytystä.
Minun mieheni oli vähän samanlainen. Hän kyllä tiesi, etten käytä ehkäisyä, joten riski oli hänellekin käsillä. Ehkä noin vuoden kuluttua siitä, kun emme käyttäneet kondomia, tulin raskaaksi. Inhoan e-pillereitä. Nyt kahden synnytyksen/ lapsen jälkeen minulla on hormonikierukka. Mitä sinä turhia kyselet? Jätät vaan pokkana pillerit pois ja katsot mitä tapahtuu...Kun miehesi kuulee, että olet raskaana, hän varmaan sopeutuu ajatukseen. En kyllä yhtään ymmärrä tuollaista, että mennään naimisiin ja syödään e-pillereitä. Avioliitto on lasten kasvatus- ja omaisuudenkartutusinsituutio. Itse olin puolessavälissä raskaana, kun menimme naimisiin. Suo anteeksi tämä piikki. Ehkä vaan olen vähän kateellinen, kun omissa häissä ei voinut kunnolla juhlia.
Niin, ihmisten elämä olikin ennen helpompaa. Lapsi tuli, kun ei ollut ehkäisymenetelmiä. Tee asiasta yksinkertainen, tee ns. vanhanaikaiset, älä kysele mieheltäsi enää mitään ja katso mitä tapahtuu...Tuskin hän sinua jättää. Tehän olette naimisissa ja taloudelliset puitteet ovat kunnossa. Toimeksi. Tietysti jos miehesi sanoo, "ettei missään tapauksessa", se on eri asia. Mutta jos hän jollain tapaa on kuitenkin myönteinen (lue: ei ole negatiivinen) ota ohjat käsiisi ja toimi, älä jää miettimään. Lapsettomuus tekee katkeraksi...
Mami on oikeassa siinä, että todennäköisyys miehen asian hyväksymiselle on jonkinlainen. Tiedän myös, että ainakin kaksi naista on näin saanut lapsen. Tiedän tosin yhden, jossa näin kävi ja mies otti jalat alleen. Tuo on sitten vähän kuin pelaisi pörssissä; vähän voi taseesta ja tulevaisuudesta päätellä, mutta ei kaikkea. Kannattaa sitten valmistautua siihen sinkkuäitielämään ja suunnitella sekin valmiiksi; itselläni tosin ei olisi miehen lähtiessä pokkaa vaatia moisen tempun tehneenä elatusapua.
Tässähän on vain kyse siitä, miten reilu haluat olla miehellesi.
Alkuperäiselle: ehkäpä miehesi on kuin minä?
Olen ollut naimisissa mieheni kanssa 20 vuotta. Ennen naimisiin menoa keskustelimme siitä, että kumpikin haluaa lapsen/lapsia 'sitten joskus'. Miehen 'sitten joskus' koitti sitten vuosia aikaisemmin kuin minun. Heti häiden jälkeen.
Olin juuri valmistunut ja ensimmäisessä työpaikassani, enkä halunnut lapsia. Halusin palata asiaan vuoden kuluttua. Hyvän aikaa ennen 1.hääpäivää mies halusi taas jutella lapsesta. Minä en kokenut olevani valmis ja pyysin vielä vuoden lisäaikaa. Olimme ostaneet oman asunnon ja halusin nauttia sisustamisesta, harrastuksista, kaveripiiristämme, kaikesta sellaisesta.
Kävimme asiasta useita kiivaita keskusteluja, miehen mielestä en ole koskaan valmis lapsentekoon. Niin varmaan olikin, lapset eivät olleet koskaan koskettaneet minua tai herättäneet mitään positiivisia tunteita. Ehkäpä olenkin vela?
Keskustelut jatkuivat, aina tilaisuuden tullen mies muistutti lapsenteosta. Niin minä sitten väsyin ja sovimme ehkäisyn pois jättämisestä. Tulin heti raskaaksi. Seuraavan lapsen kohdalla sama juttu: mies kärtti ja halusi toisen, minä olisin tyytynyt yhteen. Toisen synnyttyä tulin imetysaikana raskaaksi, ennen ensimmäisiä kuukautisia synnytyksen jälkeen. Nyt meillä on sitten kolme lasta.
Rakastan lapsiamme yli kaiken. Olemme onnistuneet kasvatuksessa siinä kuin muukin, lapset pärjäävät koulussa ja sosiaalisesti. Olemme mielestäni pystynyt tarjoamaan heille onnellisen lapsuuden.
Minä en vieläkään ole kovin hyvä pienten lasten kanssa; vauvat ovat ihania, voisin pidellä sellaista vaikka kuinka kauan, mutta päiväkoti-ikäinen lapsi on aika rasittava. Onneksi omani eivät ole saaneet tuosta ajasta traumoja (?), olen parhaani tehnyt. Koko ajan. Ja isä on ollut koko ajan aktiivinen ISÄ. Koska kouluikäisen kanssa voi keskustella järkevästi, syvä suhteeni lasteni kanssa kehittyi kun he olivat koulussa. Ja nyt teini-ikäiset lapseni miettivät tulevaisuutta (ensimmäinen opiskelee Englannissa yliopistossa) ja on IHANA kun voin olla heidän kanssaan samalla aaltopituudella, keskustella, väitellä, vierailla heidän luonaan, shoppailla heidän kanssaan, käydä yhdessä päivällisellä, ja vaikka mitä.
Voin sanoa, että vasta nyt todella nautin lapsistamme. He ovat kauniita, järkeviä, älykkäitä, ihania nuoria aikuisia. Ja niin rakkaita. En kadu että annoimme näille nuorille mahdollisuuden syntyä. Mutta kyllä se rankkaa oli.
Niinpä. Mieheni on niin ehdoton. Ja käytän hormonikierukkaa joten mitään "ups- pilleri unohtui- kikkaa" en voi käyttää. Se on joko kierukka sisällä tai pois....sitä ei voi ottaa pois noin vaan.
Älytöntä riitelyä aiheesta jatkuvasti. Viimeksi tänään. Ja täytyy koittaa täyttää elämä harrastuksilla ja ystävillä. Olen bilettänyt, käynyt matkoilla, viettänyt ystävieni kanssa filosofisia iltoja, lukenut, urheillut jne..Työni on erittäin vaativaa ja haastavaa mutta en ole hirvittävän kunnianhimoinen enkä halua edetä ja saavuttaa titteleitä.
eivät ole yhtä itsekkäitä kuin sinä!
Harvoin saa lukea noin hirveää tekstiä, edes tällä palstalla.
hommaa itsellesi elämä.kuulut ns akateemisiin avuttomiin.järkeä riittää,mutta äly on hukassa.tästähän päästään ikuiseen kinasteluun,
elikä onko ihminen syntyessän älykäs vai viisas.
onko äly annettua,vai viisaus opittua.thin about
that!ihan vaan ammatikoulupohjalta.loppujen lopuksi ei kaikkien hmisten kannata hommata lapsia edessä on n.kahdenkymmenen vuoden urakka.
ei se ole sitä mitä naistn lehdet kirjoittavat.
varsinkaan tänä päivänä kun lapset ja ura pitää
yhdistää. mikä vitsi.ei muuta kuin onnea."helvetin esiportit aukeavat" kahden pojan
isä.
On ehkä turha mainita älyä tai akateemisuutta, jos ei suomen kielen kirjoitustaitosi ole edes peruskoulutasolla. Mikäli suomi ei ole äidinkielesi, pyydän anteeksi huomautusta.
Sen siinä näkee, millaisia tyhmäpäitä on koulut täynnä, kun tuollaiset kuin sinä hankkivat lapsia.