Kello näin paljon - ei saa unta.
Huomenna jätetään vihdoin viimein avioerohakemus.
Kauan sitä on harkittu.
Vieläkin minua yritetään syyllistää - miksi -
kai aikuiset ihmiset pärjää ilman puolisoakin ja jos ei - vika ei liene minun.
Siinä mielessä tilanne helpottunut että taloudelliset seikat saatu sovittua vaikka minä häviän rutkasti rahaa - mutta en jaksa/viitsi riidellä.
Olen vähän sitä mieltä että vaikka hän jää asumaan isoon taloon ja minä vapaaehtoisesti muutan pieneen asuntoon - minä olen se rikkaampi sillä minä elän vielä -
hän on kuollut henkisesti jo yl 20 vuotta sitten.
Päätin vain, että nyt riittää.
Kukaan ei tiedä, onko päiviä jäljellä paljon vai vähän ja se mikä annetaan aion elää.
Hän jää suu auki voivottelemaan - samperi tavaroiden perään että mitä sen ja sen kanssa tehdään ja se on saatu siltä ja siltä sukulaiselta- mitä helvettiä tavarat ja roinat merkitsevät tässä vaiheessä - jos ikinä.
Kahden viikon sisällä olen omassa, uudessa kodissa jonne haluan mahdollisimman vähän muistoja.
Joku yritti hienovaraisesti vihjaista, että vien lastenlapsilta mummolan - olen sitä mieltä, että mummolla on siellä missä mummo on.
Tulen aina mielelläni olemaan mummo, rakastan lastenlapsiani - mutta enhän minä herrajumala heidänkään takiaan voi jäädä tänne homehtumaan ja kuolemaan pystyyn.
Faari jää, faari voi esittää oikein super-super-faaria (jonka hoteisiin lapsia ei voi jättää kun se faari ei oikein ymmärrä että pienten lasten perään täytyy todella katsoa) - hän sanoo,kun kiellän lapsia tekemästä jotain vaarallista että ei niitä voi lasikaapissa pitää - juu ei - mutta kun alle viisivuotiaalla on vasara kädessä ja heiluu sen kanssa, minä kyllä otan sen pois.
Ja miksi hänellä on se vasara? Koska faarin oma huone on kuin romuläjä - siellä on lasinpesunestettä - öljyä - tärpättiä ja ties mitä paskaa - aikani yritin sanoa etteivät sellaiset tavarat asuintiloihin kuulu mutta sain kuulla olevani nalkuttava v-mäinen akka.
No parin viikon päästä hän voi puolestani vaikka raahata koko samperin auton olohuoneeseen.
Minen välitä.
Ajatus omasta ajasta - omasta elämästä jossa ei tarvitse selittää joka askelta ja jossa saa syödä mitä haluaa - kuunnella radiota jos haluaa ja lukea mitä haluaa tuntuu ylimaallisen ihanalta.
Vähän pitkät piuhat minulla kyllä on ollut mutta ei se mitään.
Lapset ovat nyt aikuisia, jälkikasvuakin on, kaikkia olen passannut ja palvellut viimosen päälle ja jos joku tässä vaiheessa näyttää minulle nyrpeätä naamaa - en ole näkevinäni.
Huomenna jätetään vihdoin viimein avioerohakemus.
Kauan sitä on harkittu.
Vieläkin minua yritetään syyllistää - miksi -
kai aikuiset ihmiset pärjää ilman puolisoakin ja jos ei - vika ei liene minun.
Siinä mielessä tilanne helpottunut että taloudelliset seikat saatu sovittua vaikka minä häviän rutkasti rahaa - mutta en jaksa/viitsi riidellä.
Olen vähän sitä mieltä että vaikka hän jää asumaan isoon taloon ja minä vapaaehtoisesti muutan pieneen asuntoon - minä olen se rikkaampi sillä minä elän vielä -
hän on kuollut henkisesti jo yl 20 vuotta sitten.
Päätin vain, että nyt riittää.
Kukaan ei tiedä, onko päiviä jäljellä paljon vai vähän ja se mikä annetaan aion elää.
Hän jää suu auki voivottelemaan - samperi tavaroiden perään että mitä sen ja sen kanssa tehdään ja se on saatu siltä ja siltä sukulaiselta- mitä helvettiä tavarat ja roinat merkitsevät tässä vaiheessä - jos ikinä.
Kahden viikon sisällä olen omassa, uudessa kodissa jonne haluan mahdollisimman vähän muistoja.
Joku yritti hienovaraisesti vihjaista, että vien lastenlapsilta mummolan - olen sitä mieltä, että mummolla on siellä missä mummo on.
Tulen aina mielelläni olemaan mummo, rakastan lastenlapsiani - mutta enhän minä herrajumala heidänkään takiaan voi jäädä tänne homehtumaan ja kuolemaan pystyyn.
Faari jää, faari voi esittää oikein super-super-faaria (jonka hoteisiin lapsia ei voi jättää kun se faari ei oikein ymmärrä että pienten lasten perään täytyy todella katsoa) - hän sanoo,kun kiellän lapsia tekemästä jotain vaarallista että ei niitä voi lasikaapissa pitää - juu ei - mutta kun alle viisivuotiaalla on vasara kädessä ja heiluu sen kanssa, minä kyllä otan sen pois.
Ja miksi hänellä on se vasara? Koska faarin oma huone on kuin romuläjä - siellä on lasinpesunestettä - öljyä - tärpättiä ja ties mitä paskaa - aikani yritin sanoa etteivät sellaiset tavarat asuintiloihin kuulu mutta sain kuulla olevani nalkuttava v-mäinen akka.
No parin viikon päästä hän voi puolestani vaikka raahata koko samperin auton olohuoneeseen.
Minen välitä.
Ajatus omasta ajasta - omasta elämästä jossa ei tarvitse selittää joka askelta ja jossa saa syödä mitä haluaa - kuunnella radiota jos haluaa ja lukea mitä haluaa tuntuu ylimaallisen ihanalta.
Vähän pitkät piuhat minulla kyllä on ollut mutta ei se mitään.
Lapset ovat nyt aikuisia, jälkikasvuakin on, kaikkia olen passannut ja palvellut viimosen päälle ja jos joku tässä vaiheessa näyttää minulle nyrpeätä naamaa - en ole näkevinäni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuon lukiessani tuntuu hienolta, olen itse eronnut pitkästä avoliitosta ja sitä tarkkaan harkinnut. Miehelle se tuli tosin osittain yllätyksenä vaikkakin aina varoittelin etten ikuisesti jaksa...nykyään kahden lapsen yksinhuoltajana kaikki on paremmin kuin koskaan! Mukaan lukien välit lasten isään, toki ero oli kipeä ja mietin että olenko hullu...paljon sain kuulla miksi,miksi,miksi miksi eroa haluan... No miksiköhän?? Ei oikein enää yhteiselämä sujunut, vain pakon edessä ja muka lasten vuoksi. Mitä hemmetin järkeä on olla yhdessä kun ei kummallakaan ole enää kivaa? Nyt olen onnellinen, päätän itse mitä teen, minne meen ja missä ne paskaiset sukat ja pyykit lojuu tai lojuuko..luulin etten ikinä, todellakaan IKINÄ halua nähdä ainoatakaan miestä mutta toisin kävi. Aika pikaisesti eron jälkeen alkoi miehet kiinnostaa ja kas kummaa,hullu kun olen =) niin rakastuin itseäni nuorempaan mieheen. Tällä hetkellä kaikki on jees, paremmin ei voisi olla. Hienoa kun et välitä maallisesta mammonasta ja muiden turhista voivotteluista sillä nythän vasta elämä alkaa!! Hyvä että rohkeita naisia löytyy jotka ei alistu vaan uskaltaa katsoa eteenpäin! Tsemppiä.
Kyllä tämä on ollut suhteellisen raskasta - mutta kun miettii tämän elämän mielettömyyttä ja sitä, että kukaan miestä ei tiedä koska määränpää on edessä - miksi kärvistellä huonossa liitossa monestakin eri pelosta -
mitä lapset/sukulaiset/naapurit/ystävät sanovat- eihän se näin voi mennä.
En ihan yksittäistä,täydellistä syytä osaa tähän eroon sanoa - muuta kuin että on kuollutta, hiljaista, mykkää ja toivotonta.
Eikä ole auttanut pyynnöt/rukoukset / mennä jonnekin parisuhdeterapiaan - kas, kun meillä EI ole ongelmia.
Ei kait olekaan, jos ei niitä uskalla kohdata.
Minulle sellainen elämä ei enää riitä, että täytetään jääkaappi, maksetaan laskut ja elellään täysin erillään toisistaan - samassa huushollissa.
Mitään yhteistä ei ole - tiedä, onko koskaan ollutkaan.
Lasten ollessa pieniä elämä meni - koska sen oli mentävä - en ihan usko siihenkään että ´ lasten takia´pidetään yllä epätoivoista liittoa.
No, me teimme sen.
Tänään on edessä kaupanteko uudesta asunnostani, asunto on aivan ihana, kaikki mitä tarvitsen on kävelymatkan päässä (ikänsä ajokortiton) -
Saan vähän ´ehostusapua´asuntoon, siellä on asunnut joku 18 kesäinen jolle ei ole opetettu, että asuntoa täytyy myös siivota.
Eivät ole mitään suuria asioita - rätti ja pesuaine riittävät.
Viikonvaihteessa aion muuttaa, tuttavalla on pakettiauto joten sekään ei ongelma.
Osituksess saadut rahat menevät suurilta osin uuteen kämppään,mutta jää sitä ylikin. Aion ensi kertaa elämässäni nauttia kaikesta pienestä - käydä kaupoilla( en ole kova ostamaan turhuuksia) mutta katsella voi.
Kyllä se on suuri ja raskaskin askel kun eroaa yli 30 vuoden liiton jälkeen.
Nyt kun olemme puhuneet asiat selviksi miehen kanssa ( ensin ei suostunut edes puhumaan osituksesta yms) niin olemme olleet suht´koht´hyvissä väleissä.
Kotoa en halua viedä paljon tavaroita, en halua liikaa muistoja - vaikka eivät kaikki vuodet pahoja ole olleetkaan - aikanaan rakastin häntä niin, etten osaa sitä kuvitella.
Elättelin jonkinlaista haavekuvaa avioliitosta, lapsista - mutta sitä vastakaikua/ vastarakkautta mitä kaipasin - ei ole tähän päivään mennessä tullut.
En ole mustis ( tietenkään en!) jos hän hakee uuden kumppanin.
Meillähän on kuitenkin jaettu isovanhemmuus- olemme sopineet että vuorostaan pidämme lastenlapset luonamma ja pienet saavat pitää sekä mummon että vaarin.
Aika lastenlasten kanssa on niin rajallista, päivisin he ovat päiväkodissa, illat ovat niin lyhyet ja viikonvaihteessa heillä usein on muuta ohjelmaa - mutta kyllä me silti heitä saamme nähdä.
Tässä tämä nyt tuli - erään puolivanhan tädin ongelmavyyhti joka ratkeaa tänään pankissa.
Aviomies vaarsin avokätinen osituksessa - tai ehkä hän ei kehtaa muuta kun juristit sen hoitavat.
Saan uuden asunnon avaimet perjantaina.
Ja kaikille ikäisilleni naisille ( nuoremmat naiset pärjäävät koska heillä ei ole tätä opittua mallia - miten ´kuuluu ´kärsiä ja rakastaa..
Paljon voimia kaikille eron kanssa kamppaileville, en minäkään uskottele että vastaan tulee pelkkää auringopaistetta enkä odota ( tai luultavasti edes halua) mitään ´uutta miestä`- mitä ne sellaiset miehet oikeastaan ovat - jos haen ikäistäni 60 kymmppistä miestä?
Että solong, sanoi morsian `huumorin kukka on se kaunehin kukka`.
:-)))
Ai että olet ihana! Sain oikein voima puuhdin tuosta kirjoittelustasi!
Olen itse kahden pienen lapsen äiti ja tullut juuri viiden vuoden pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että nyt riitti!
Kaikkea hyvää ja värikästä tulevaisuutta sinulle!
Joo, pakkaan innolla tavaroitani - riitaa niistä ei tule koska suurin osa on perua äidiltäni.
Mutta se taivaallinen ajatus:
saa itse hallita, päättää, elämästään...
toivon tsemppiä myös sinulle....:-)))))!!!