En tiedä, onko tämä edes oikea palsta kirjoittaa, sattuu kuitenkin niin että uskon kirjoittamisen helpoittavan juuri tämän hetkistä olotilaa. Elämä on kovaa varsinkin jos on rakastunut. Minun tarinani on mitä kummallisin, mutta pitää toisaalta suuren rakkauden sisällään, rakkauden jota en juuri nyt voi saada, tuskin koskaan vaikka haluaisin.
Kaikki alkoi 3 kk sitten. Tutustuin netin välityksellä naiseen, tarkoituksella vain hakea lyhytaikaista seuraa erotiikan puutteeseen. Tapasimme, tutustuimme, huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa ja rakastuimme. Ongelmana vain oli että olin naimisissa. Liittoni oli pitkään ollut sellainen missä kaikki muut asiat olivat kunnossa, paitsi hellyys, läheisyys ja rakkaus. Olimme kuin hyviä ystäviä ja omasimme kaksi maailman suloisinta lasta. Jo pitkään olin ajatuksissani ollut valmis että joskus saattaa tulla nainen jonka omakseni tahdon, jota rakastan, kunnioitan, hellin ja pidän niin että hän tietää rakkauteni suuruuden, olin sitten missä hyvänsä.
Haaveideni naisen siis löysin. Tapaamisista tuli päivittäisi. Näin rakastani jokaisena päivänä. Lintsasin töistä tehden vain 2-3 tunnin päivää. Sekin onnistui mainiosti. Viikonloppuisin kun en voinut tavata häntä, lähettelelimme toisillemme tekstiviestejä. Suunnittelimme jo tulevaisuutta, häitä ja yhteistä elämää. Kaikkeen olin valmis, en vain pystynyt tilanteesta vaimolleni puhumaan. Halusin jäädä kiinni.
Viikko sitten sunnuntaina kesämökillä näin tapahtui. Kaikki tuli ilmi, lähdin ja otin tavarani. Muutin rakkaani luo. Kipua ja tuskaa lasten puolesta kärsien, haluten huolehtia että ainakin aluksi näkevät minut jokaisena päivänä, haluten myös huolehtia että heillä on aina isä joka on paikalla kun he sitä kaipaavat. Kaksi ensimmäistä päivää koski. Heikkona hetkenä sanoin vaimolle että miettisi mahdollisuutta palata kun rakkaani kaksi lasta eivät ottaneet minua kovin lämpöisesti vastaan.
Mentiin pahimmat päivät ylitse rakkaani tuella. Vaimoni ryhtyi toimeen avioeron suhteen ja kaikki näytti etenevän hyvällä tavalla. Sain jopa nähdä lapsia, viettää yötäkin heidän vieressään, tosin kotonani. Ero lapsista koski, mutta uskoin heidän kestävän, oppivan.
Tuli keskiviikko, torstai. Vaikka rakkaani kanssa en öitä ollut lasten vuoksi, aloin entistä enemmän löytämään paikkaani hänen vierestään, hänen kotoaan ja tunsin kuuluvani hänelle. Sovin vaimoni kanssa että lauantaina osallistun poikien kevätjuhlaan ja olen heidän kanssaan lauantai sunnuntai päivät mökillä lasten takia.
Perjantaina vietin rakkaani kanssa elämäni hienoimman päivän. Vein hänet Fiskarsin ruukkiin. Sieltä edelleen Espooseen kylpylään, missä olimme vain kahden, nauttien, nauraen, rakastellen, rakastaen. Elämäni upein päivä.
Tuli lauantai ja juhlat. Sieltä mökille ja maailma kaatui. Vaimoni halusi takaisin minut. Lupasi muuttua, lupasi tehdä kaikkensa miellyttääkseen minua. Kertoi viettelevänsä uudestaan. Kertoi rakastavansa niin ettei pysty elämään ilman minua ja halusi takaisin.
Autoon nuorempi poika oli auton penkkiin, missä tavallisesti istun piirtänyt hautakummun ja ristin. Se satutti. Mietin mitä teen. toisella puolella kolme ihmistä, joita satutan, toisella yksi. Lupasin palata, en itseni vuoksi vaan perheen takia. Vaimoni kertoi tekevänsä itselleen jotain lopullista, mikäli en pidä lupausta. Uskon sen olevan mahdollista.
Tuli sunnuntai, eilinen päivä. Ajoin rakkaani luo. Menimme metsään, istuimme ja kerroin kaiken. Juttelimme kaksi tuntia. Itkimme, halasimme toisiamme ja tiesimme rakkautemme syvyyden. Pakkasin tavarani. Hän ei voinut katsoa, vain ymmärsi minua ja lähdin.
Ajoin kotiin, miettien koko matkan kuinka tahtoisin kääntyä ajaa takaisin ja jättää kaikki muu taakseni. Tulin kotiovelleni. Tätä en tahtonut, kannoin tavarani sisälle. Kun niitä ei heti purettu, toivonkipinä, saanko vaimoni uskomaan, mitä minä elämältäni haluan.
Lähdimme kävelylle. Kerroin kaiken suhteestani, kuinka rakastan enemmän kuin häntä, millaiset suunnitelmat meillä oli avioliitosta alkaen ensi kesänä. Kerroin että en palannut omasta tahdostani, vaan palasin hänen ja lapsien takia, koska en tahdo heidän kärsivän. Toivoin että vaimoni olisi ymmärtänyt ja sanonut että mene sinne missä on hyvä olla, mutta hän ei ymmärtänyt. Sanoi vain aikovansa saada minut rakastumaan uudelleen. En tahdo sitä, olen kuin lintu häkissä. Mennään kuukausi, vuosi, useita vuosi eteenpäin, olen taas samassa tilanteessa. Perustan suhteen valheelle, haen omia hellyyden tunteita, rakkautta, kaipuuta muualta ja maksan hinnan omalla elämälläni. Suurempaa rakkautta kuin 3 kuukauden aikana olen saanut, en tästä maailmasta voi löytää ja nyt tunnen menettäneeni sen kaiken.
Omaa rakkauttani en vain voi asettaa ihmisen elämän edelle. En voi kantaa sitä syyllisyyden tunnetta mikä vastassa voisi olla jos toimisin toisin. Olen epätoivoinen, onneton ja kaipaan rakastani. Ehkä minulla on tämä viikko, seuraava vielä aikaa, mutta jokainen päivä vie minua kauemmaksi, mitä en tahdo.
Kun heräsin yöllä lähteäkseni töihin, oli ensimmäinen ajatukseni, en tänne kuulu. Yritin olla "normaali" sillä vaimoni on niin maassa kuin vain olla, mutta vaikka itse luulin niin, en onnistunut ja hän kysyikin, olenko hänelle vihainen. En, en ole hänelle vihainen, olen sitä itselleni. Miksi en heti huomannut sitä minkä haluan, haluan rakkaani omaksi. Elämä ilman häntä ei ole onnellista elämää. On vain valheellista elämää jossa on kunnossa oleva puitteet, asunto, perhe, kesämökki ja kaksi autoa, mutta ei sellaista rakkautta kun toivoisin.
Kun ryhdyt "toiseen" suhteeseen, kannattaa aina miettiä että siitä voi syntyä myös rakkaus ja jos niin käy, niin seuraukset voivat olla todella suuret. Minä menetin mahdollisuuden onnelliseen elämään asettamalla kolme ihmistä rakkaudeni edelle. Elämäni vaikein päätös, päätös jossa toimin vastoin omaa tahtoani.
Rakkaani, rakastan sinua aina..
Kaikki alkoi 3 kk sitten. Tutustuin netin välityksellä naiseen, tarkoituksella vain hakea lyhytaikaista seuraa erotiikan puutteeseen. Tapasimme, tutustuimme, huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa ja rakastuimme. Ongelmana vain oli että olin naimisissa. Liittoni oli pitkään ollut sellainen missä kaikki muut asiat olivat kunnossa, paitsi hellyys, läheisyys ja rakkaus. Olimme kuin hyviä ystäviä ja omasimme kaksi maailman suloisinta lasta. Jo pitkään olin ajatuksissani ollut valmis että joskus saattaa tulla nainen jonka omakseni tahdon, jota rakastan, kunnioitan, hellin ja pidän niin että hän tietää rakkauteni suuruuden, olin sitten missä hyvänsä.
Haaveideni naisen siis löysin. Tapaamisista tuli päivittäisi. Näin rakastani jokaisena päivänä. Lintsasin töistä tehden vain 2-3 tunnin päivää. Sekin onnistui mainiosti. Viikonloppuisin kun en voinut tavata häntä, lähettelelimme toisillemme tekstiviestejä. Suunnittelimme jo tulevaisuutta, häitä ja yhteistä elämää. Kaikkeen olin valmis, en vain pystynyt tilanteesta vaimolleni puhumaan. Halusin jäädä kiinni.
Viikko sitten sunnuntaina kesämökillä näin tapahtui. Kaikki tuli ilmi, lähdin ja otin tavarani. Muutin rakkaani luo. Kipua ja tuskaa lasten puolesta kärsien, haluten huolehtia että ainakin aluksi näkevät minut jokaisena päivänä, haluten myös huolehtia että heillä on aina isä joka on paikalla kun he sitä kaipaavat. Kaksi ensimmäistä päivää koski. Heikkona hetkenä sanoin vaimolle että miettisi mahdollisuutta palata kun rakkaani kaksi lasta eivät ottaneet minua kovin lämpöisesti vastaan.
Mentiin pahimmat päivät ylitse rakkaani tuella. Vaimoni ryhtyi toimeen avioeron suhteen ja kaikki näytti etenevän hyvällä tavalla. Sain jopa nähdä lapsia, viettää yötäkin heidän vieressään, tosin kotonani. Ero lapsista koski, mutta uskoin heidän kestävän, oppivan.
Tuli keskiviikko, torstai. Vaikka rakkaani kanssa en öitä ollut lasten vuoksi, aloin entistä enemmän löytämään paikkaani hänen vierestään, hänen kotoaan ja tunsin kuuluvani hänelle. Sovin vaimoni kanssa että lauantaina osallistun poikien kevätjuhlaan ja olen heidän kanssaan lauantai sunnuntai päivät mökillä lasten takia.
Perjantaina vietin rakkaani kanssa elämäni hienoimman päivän. Vein hänet Fiskarsin ruukkiin. Sieltä edelleen Espooseen kylpylään, missä olimme vain kahden, nauttien, nauraen, rakastellen, rakastaen. Elämäni upein päivä.
Tuli lauantai ja juhlat. Sieltä mökille ja maailma kaatui. Vaimoni halusi takaisin minut. Lupasi muuttua, lupasi tehdä kaikkensa miellyttääkseen minua. Kertoi viettelevänsä uudestaan. Kertoi rakastavansa niin ettei pysty elämään ilman minua ja halusi takaisin.
Autoon nuorempi poika oli auton penkkiin, missä tavallisesti istun piirtänyt hautakummun ja ristin. Se satutti. Mietin mitä teen. toisella puolella kolme ihmistä, joita satutan, toisella yksi. Lupasin palata, en itseni vuoksi vaan perheen takia. Vaimoni kertoi tekevänsä itselleen jotain lopullista, mikäli en pidä lupausta. Uskon sen olevan mahdollista.
Tuli sunnuntai, eilinen päivä. Ajoin rakkaani luo. Menimme metsään, istuimme ja kerroin kaiken. Juttelimme kaksi tuntia. Itkimme, halasimme toisiamme ja tiesimme rakkautemme syvyyden. Pakkasin tavarani. Hän ei voinut katsoa, vain ymmärsi minua ja lähdin.
Ajoin kotiin, miettien koko matkan kuinka tahtoisin kääntyä ajaa takaisin ja jättää kaikki muu taakseni. Tulin kotiovelleni. Tätä en tahtonut, kannoin tavarani sisälle. Kun niitä ei heti purettu, toivonkipinä, saanko vaimoni uskomaan, mitä minä elämältäni haluan.
Lähdimme kävelylle. Kerroin kaiken suhteestani, kuinka rakastan enemmän kuin häntä, millaiset suunnitelmat meillä oli avioliitosta alkaen ensi kesänä. Kerroin että en palannut omasta tahdostani, vaan palasin hänen ja lapsien takia, koska en tahdo heidän kärsivän. Toivoin että vaimoni olisi ymmärtänyt ja sanonut että mene sinne missä on hyvä olla, mutta hän ei ymmärtänyt. Sanoi vain aikovansa saada minut rakastumaan uudelleen. En tahdo sitä, olen kuin lintu häkissä. Mennään kuukausi, vuosi, useita vuosi eteenpäin, olen taas samassa tilanteessa. Perustan suhteen valheelle, haen omia hellyyden tunteita, rakkautta, kaipuuta muualta ja maksan hinnan omalla elämälläni. Suurempaa rakkautta kuin 3 kuukauden aikana olen saanut, en tästä maailmasta voi löytää ja nyt tunnen menettäneeni sen kaiken.
Omaa rakkauttani en vain voi asettaa ihmisen elämän edelle. En voi kantaa sitä syyllisyyden tunnetta mikä vastassa voisi olla jos toimisin toisin. Olen epätoivoinen, onneton ja kaipaan rakastani. Ehkä minulla on tämä viikko, seuraava vielä aikaa, mutta jokainen päivä vie minua kauemmaksi, mitä en tahdo.
Kun heräsin yöllä lähteäkseni töihin, oli ensimmäinen ajatukseni, en tänne kuulu. Yritin olla "normaali" sillä vaimoni on niin maassa kuin vain olla, mutta vaikka itse luulin niin, en onnistunut ja hän kysyikin, olenko hänelle vihainen. En, en ole hänelle vihainen, olen sitä itselleni. Miksi en heti huomannut sitä minkä haluan, haluan rakkaani omaksi. Elämä ilman häntä ei ole onnellista elämää. On vain valheellista elämää jossa on kunnossa oleva puitteet, asunto, perhe, kesämökki ja kaksi autoa, mutta ei sellaista rakkautta kun toivoisin.
Kun ryhdyt "toiseen" suhteeseen, kannattaa aina miettiä että siitä voi syntyä myös rakkaus ja jos niin käy, niin seuraukset voivat olla todella suuret. Minä menetin mahdollisuuden onnelliseen elämään asettamalla kolme ihmistä rakkaudeni edelle. Elämäni vaikein päätös, päätös jossa toimin vastoin omaa tahtoani.
Rakkaani, rakastan sinua aina..
Vastaukset 48
Vanhimmat
Olen itse tällä hetkellä kenties kohtalon johdattamana joutumassa samaan tilanteeseen kuin sinä Kevin. Kirjoituksessasi voisin sijoittaa itseni paikallesi niin hyvin ajatuksemme kohtaavat. Olen itsekkin miettinyt sitä että paljastan tämän salaisen suhteeni vaimolleni sillä en jaksa enää elää valheessa. Olen itse ollut aina sitä mieltä että ihmisen pitäisi voida tehdä niin kuin sydän sanoo. Toivon onnistuvani vaikka minullekin lapseni ovat ainoa syy miksi elää nykyisessä liitossani.
Tuskalle.. vahvuus itselle syntyy siitä kun pystyy myöntämään oman tahtonsa. Minä en uskaltanut kertoa asiasta, hain kiinnijäämistä. Kun se tapahtui, en ollut kaikessa vielä valmis. Jouduin tekemään päätöksiä, joista tiesin, mutta joihin en osannut valmistautua.
Se, tuska, minkä ero synnytti lapsia kohtaan on niin suunnaton, ettei sitä pysty etukäteen ajatelemaan, mutta siihen voi valmistautua.
Kaikki ympäristön odotukset ovat myös suuret, kuten äidit, isät jne.
Ja lopuksi tulee itse vaimo. Hän kokee rakkaudessaan hylätyksi tulemisen tunteet, vihan, pelon, syyllisyyden tunteen ja kaiken mahdollisen, mikä voi tiputtaa hyvinkin syvälle.
Minä en voinut ajatella ja ottaa sitä, mitä tahdoin, vaan maksan loppuelämästäni kovan hinnan sen takia etten usko vaimoni kykenevän huolehtimaan lapsista, saatika itsestään ilman minua. Jättämällä perheen, toimisin kuten minä itse haluan, palaamalla menetin kaiken, mitä elämältäni haluan.
Joten tuska, neuvon että pohdit kaiken mitä erosta voi olla seurauksena. Myös sen miten vaimosi tulee suhtautumaan, miten kestää sen, miten uskot saavasi sovittua lasten tapaamiset jne..ja ennenkaikkea valmistudut helvetin läpikäymiseen, sillä se ei ole helppoa. Mutta kun tiedät, mitä tahdot, pidä siitä kiinni, älä katso selkäsi taakse vaan toimi ajatellen huomista, tulevaisuutta ja toimi määrätietoisesti sen mukaan.
Muutenkin jos joku tahtoo sanoa tai kirjoittaa niin osoitteeni on [email protected]
... minulle kävi samoin, rakastin ja rakastan vieläkin miestä, joka palasi vaimonsa luokse juuri noista samoista syistä.
Onnellinen hän ei ole, miettii vieläkin miten pystyisi luopumaan lapsista, autoista, kesämökistä jne. vuokseni.
Kamalaa katseltavaa, olen ihan rikki vieläkin vaikka tästä on jo vuosi aikaa.
Usein kun hän soittaa ja itkee ikäväänsä, haluaisin saada vastauksia joihin hän ei osaa vastata. Onko elämä oikeasti sen arvoista, naisen rinnalla jota et rakasta, mitä sitten kun lapset muuttavat pois? Riittääkö sinulle vain ne satojen eurojen seinät, autot ja se toinen ihminen jonka vuoksi uhrasit rakkautesi?
Vai oletko sitten katkera kun et uskaltanut elää?
Saanko antaa sinulle yhden neuvon Kevin.
Älä enempää satuta rakastamaasi naista enään, älä enään koskaan ota yhteyttä häneen, jos päätät pysyä perheesi luona, älä revi rikki arpeutuneita haavoja - se on ainoa mitä voit tehdä rakastasi kohtaan enään tässä vaiheessa.
Et usko kuinka paljon sattuu, kun rakastamani mies soittaa ja itkee ikäväänsä tekemättä kuitenkaan mitään, miksi hän kiusaa minua vieläkin, vaikka ei vuokseni pysty luopumaan mistään, antaisi minun jo olla!
Ja miksi jonkun vaimo haluaa väkisin, itsemurhalla tai muulla uhkaillen pakottaa aviomiehensä rakastamaan itseään en jaksa ymmärtää.
Pakko vastata, koska nämä kaikki tuntuu jotenkin niin tutulta ja niin valitettavan raskaalta. Nimim. Nainen kertoi oman tarinansa, minä voisin täysin yhtyä hänen tarinaansa. Ainoa ero on, että minä olen mies ja rakkaani on nainen. Jäimme kiinni ja rakkaani palasi "reissultaan" häntä koipien välissä miehensä ja lastensa luo. Ja niin hänkään ei pysty sanomaan/tekemään/ottamaan askelta kohti päätöstä siitä mitä hän oikeasti haluaa tehdä elämällään: ottamaan ote/vastuu omasta elämästään ja tehdä siitä sellainen omannäköisensä. Sen sijaan hän(kin) roikkuu minussa, ja koska tunteeni eivät ole täysin kuolleet häntä kohtaan, kärsin joka kerta kun hän soittaa/textaa että on niin ikävä, ja miehensä on sellainen *** kuin on, ja haluaisi niin kovin minua. Itse en pysty rakentamaan tällaisessa tilanteessa uutta parisuhdetta, kun ajatukset kuitenkin vie häneen. Aaargh!
Omasta kokemuksesta edellisestä yli 10 v-suhteestani, jossa ex-vaimoni uhkasi aluksi tehdä pahaa minulle jos minä lähden suhteesta ja lopulta uhkasi tehdä pahaa myös itselleen. Hän kiristi minua pysymään suhteessamme, hän tukehdutti/tukahdutti ja lopulta tappoi suhteemme (en syytä kaikesta häntä, oma syyni kun en osannut puolustautua ajoissa moiseen). Kuvittelin pysymällä suhteessa voivani jotenkin olla avuksi hänelle, mutta se oli silkkaa itsepetosta: olin riippuvainen hänen kaltoinkohtelustaan ja siitä, että halusin MUUTTAA hänet. Mutta ketään ei voi muuttaa, sen opin tästä suhteesta. Ja kun ero viimein tuli, mitään sellaista ei tapahtunut mistä hän minua pelotteli.
Kevinille haluaisin sanoa, että minusta oman elämän uhraaminen lasten takia ei ole oikeata rakkautta. Tiedän että tämä on hirvittävän yleistä toimintaa, mutta olen kai romanttinen hupsu ;-)), koska uskon "puhtaaseen" rakkauteen, ja jos homma ei toimi, niin sitten suunnataan toisiin suuntiin. Et anna lapsillesi viestiä siitä, että parisuhteen perimmäinen ajatus on kumppanien välinen rakkaus. Lapset eivät eroasi tule ymmärtämään ainakaan vähään aikaan, mutta ne ymmärtävät sen paremmin kunhan vähän kasvavat. Lastesi edun kannalta olisi parempi jos eroaistte ja ottaisitte yhteishuoltajuuden. Näin pystyisit "valvomaan" että lapsillasi on hyvä olla silloinkin kun he ovat äitinsä luona.
Toinen asia liittyi Naisen puheeksi ottamaan seikkaan. Olen samaa mieltä, kuin hän "älä ota yhteyttä rakkaaseesi", mutta lisäisin: ellet ole 100 prosenttisen varma tunteistasi häntä kohtaan sinun ei parane ottaa yhteyttä häneen. Mutta jos olet valmis muuttamaan KAIKEN elämässäsi, niin miksi ihmeessä roikut rakkaudettomassa parisuhteessa? Jos sinun ja rakkaasi suhde ei toimisi kaiken tämän tuskan jälkeen, se voi toimia jonkun muun kanssa.
Olen joka tapauksessa yrittänyt tehdä elämälleni jotain. Onnistuin tai en, mutta joka tapauksessa yritetty on. Vilpittömästi ja puhtain omatunnoin olen yrittänyt kulkea parhaaksi näkemälläni tavalla. Siksi voin sanoa saavuttaneeni itsekunnioitusta. Jos rakkaus tulee joskus tielleni, niin tottavie en päästä sellaista kullan arvoista harvinaisuutta käsistäni.
olen samaa mieltä NAISEN kanssa, että jos jäät
kotiisi, älä pidä mitään yhteyttä rakastettuusi.
Ajattelemiten hän ymmärsi ratkaisusi palata ja oli niin hieno ihminen, että ei ruvennut kiukuttelemaan. Noin upea nainen osaa varmaan ottaa tapahtuneesta opikseen, mutta anna arpien umpeutua rauhassa. Hän todella taitaa tajuta rakkauden syvimmän tarkoituksen...
Olet ilmeisesti todella voimalla rakastunut, jos 3kk oli oikein. Ymmärrän sen kyllä hyvin. Rakastuin itsekin korviani myöten n 1,5 vuotta sitten. Tosin en käytännön syistä näe häntä kovin usein. Olen naimisissa 2 lastakin on. Mies kuulema rakastaa minua, olemme puhuneet erosta mutta minun rakastumisestani hän ei tiedä enkä usko että edes kerron. Miksi lisätä hänen tuskaansa, koska hän ei olisi eromme syy. Olin miettinyt eroa jo ennen kuin rakastuin häneen.
Rakkaani valitsi vaimonsa. En ole kuullut hänestä pariin kuukauteen ja ikävöin niin suunnattomasti häntä. Tiedän tapaavani hänet muutaman kuukauden kuluttua työasioissa, mutta en voi osoittaa hänelle rakkauttani tai ikävääni.
Hän sanoi alusta asti, että me molemmat tiedämme tämän mahdottomaksi. Lapsia molemmilla, naimisissa, asumme eri maassa, työ jne. Mutta alkuun se oli niin ihanaa, sitten hän alkoi miettiä perheitämme, ja mitä tapahtuisi.Hänellä ei kuulemma ollut ihmeempiä ongelmia avioliitossaan ennen kuin tapasi minut. Niinpä erinäisten vaiheiden kautta emme ole enää yhteydessä.
Itken usein hänen vuokseen ja salaa toivon, että vielä jonain päivänä saisin olla hänen kanssaan. Toivon, että hän valinnastaan huolimatta rakastaisi minua. Jospa hän sanoikin vain siksi rakastavansa vaimoaan, että minulla olisi helpompaa, ja rakastavansa minua vain seksin takia.
Minunkin mieheni alkoi puhua itsemurhasta, tosin luvaten ettei sellaista tee. Aikoinaan entinen poikaystäväni uhkaili minua 1/2v eron jälkeen itsemurhalla, mutta ei onneksi sitä tehnyt. Mutta mielestäni uhkailujen perusteella et voi itseäsi uhrata! Jos vaimosi rakastaa sinua ja lapsianne hän ei sitä tee. Äiti ei voi tehdä sellaista lapsilleen. Vai onko hänellä ollut mielenterveyden ongelmia entuudestaan? Silloin voi tietysti olla riskinsä.
En voinut kuin itkeä puolestasi. Jos te molemmat olette todella rakastuneita, minä kyllä miettisin tarkasti! Jos läytää aidon rakkauden ei sitä saisi hukata. Mutta ehkä teidän pitää hiukan tutustua vielä toisiinne ja varmistua asiasta, aika on ollut melko lyhyt?
Tiedän todella ettei ole helppoa tehdä päätöksiä. Minä uskon, että kunhan saan lapset hiukan isommiksi ja saan kerättyä rohkeutta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Nyt en sitä vielä kykene tekemään, mutta valmistaudun siihen. Ehkä sinullekin kaikki tapahtui liian nopeasti, et ollut valmis kuten sanoit.
Mieti silti vielä uhraatko itsesi!
Joo...voi herrantähden noitten miesten kanssa!
Miehet on justiinsa tommosia ääliöitä.
Ensin ollaan toisen kanssa ja sitten toisen jne...
Ensin kannattaisi miettiä mitä tekee...
ettei aiheuta toisille tuskaa.
MIETTIPPÄ UUDESTAAN!
Aika lailla samanlainen tilanne taisi olla miehelläni pari vuotta sitten, kun hän lähes kymmenen vuoden liiton jälkeen rakastui toiseen naiseen.
Myöskään miehelläni ei ollut rohkeutta kertoa suhteesta, vaan kun aavistelin, että jotain on pielessä ja vaadin vastauksia, hän kertoi, ettei hänellä ollut enää tunteita minua kohtaan, mutta kiisti toisen naisen olemassaolon.
Viikon verran suhde ehti jatkua kunnes sain hänet kiinni valheista. Samantien heitin miehen pihalle ja ryhdyin järjestämään sirpaleiksi hajonnutta elämääni uudestaan.
Lapset jäivät minulle ja hän tapaa lapsia säännöllisesti.
Tarinani eroaa siinä mielessä muista täällä kerrotuista, että en missään tapauksessa halunnut valehtelevaa ja petollista miestä takaisin.
Enkä todellakaan ottaisi exääni takaisin, vaikka hän kuinka anelisi. Miten sitä pystyisi enää toiseen luottamaan ja rakentamaan liittoa uudestaan sirpaleista ehjäksi?
Olen nykyään onnellisempi kuin koskaan, lapseni ovat tottuneet siihen, että isä asuu toisen naisen kanssa ja vaikka en arvosta ex-miestäni tippaakaan, niin en puhu hänestä pahaa lapsille tms.
En vain kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka ryhtyvät suhteeseen ollessaan varattuja. Miksi perustaa uusi suhde valhepohjalle, salailulle ja huonolle omalletunnolle?
Ja yhtä huonosti ymmärrän ihmisiä, jotka roikkuvat petollisessa ja valehtelevassa kumppanissaan kiinni. Säälittävää touhua. Antaisivat pettäjien mennä menojaan, paremmin ilman heitä pärjää.
...sähän et voi tietää, mitkä on todelliset syyt tän alkuperäisen kirjoittajan avioliiton väljähtymiseen. Ja moni nainen luulee riippuvuuden miehestä olevan rakkautta, jos elämä on rakennettu ulkoisesti hyväksi. Kulissit kun romahtaa ja oliskin vastatusten oman minänsä kanssa niin se onkin tosi vaikeeta. Sä olit vahva, kun pystyit rakentamaan oman itses varaan.
Kylhän totta on se että kun luottamus on menny kerran ja jos molemmat ei pysty rakentamaan sitä uudestaan niin syteen mennään. Tää on kai viel kurjempi tilanne ku mies rakastaa ilmeisesti aika fiksua naista ja vaimo ei suostu näkemään totuutta...
Ei sun tarttekaan ymmärtää ihmisiä, jotka ryhtyy suhteeseen ollessaan varattuja, mutta rakkautta sä et voi tuomita. On ihmisiä, jotka osaa kans punnita eri vaihtoehtoja kypsästi ja nonesta näkökulmasta. Jos oman elämän tarpeet ei tyydyty huonossa suhteessa niin ihmisen tulee sen verran arvostaa elämäänsä, että etsii aktiivisesti siihen muutosta...vaikka sit pahasti sattuiski, mut tuhkasta voi nousta.
Bongasin keväällä koulukaverit.comista entisen luokkakaverini, jota en ollut nähnyt yli kahteenkymmeneen vuoteen. Lähettelimme aluksi asiallisia viestejä, hiukan tuhmia vitsejä ja yhtäkkiä huomasimme, että tässä on jotain syvempää. Emme voineet tavata, koska välimatkamme on 400 km.
Vasta koulukaverini työkaverin miehen traaginen kuolema (mustasukkaisuus, itsemurha) pysäytti meidät. Suunnittelimme tapaamista ja kaikenlaista. Tunne koko kevään erittäin ahdistava. Kotona talous kunnossa, mutta hellyys ja seksi puuttuu.
Kävin laivalomalla ja tapasin satamassa Koulukaverini. Tunteet nousivat taas pintaan.
Siitä on selvitty, mutta tapasin laivalla itseäni 12 vuotta vanhemman naisen, vietin hänen kanssaan ihanan vuorokauden. Sain häneltä kaikkea sitä mitä minun liitosta on puutunut vuosia. Yhteiseloa en voi hänen kanssaan suunnitella, koska meillä on kuitenkin iso ikäero ja asumme suhteellisen kaukana toisistamme. Tapaamme varmaankin vielä kesän aikana.
Tunne-elämä minulla on sekaisin, toivottavasti lomani aikana pystyn laittamaan asioita jälleen oikeaan tärkeysjärjestykseen.
Naimisissa 20v
Hei ikäero 12 vuotta! Ei se merkitse mitään. Antaa muiden sanoa mitä tahansa ikäerosta, mutta jos te kaksi viihdytte keskenänne ja olette mitä parhaimmat toisillenne, niin antakaa palaa. Välimatkakaan ei ole este.
Elämän aikana tapaa tosirakkauksia niin harvoin, että niistä kannattaa pitää kiinni jos sellainen onni kohdalle saapuu.
Kevin,
Kokemuksesi on koskettava. Jos toimisin kustantajana, ehdottaisin kirjan tekemistä. Osaat
kirjoittaa erittäin hyvin tunteistasi.
Kirjoitatko, miten kaikki lopulta päättyi?
jatkoa..
Siitä kun erosin rakkaastani on nyt kulunut 3 päivää ja elämän pitäisi jatkua, tavalla jonka ns valitsin. Elämä ei kuitenkaan mene kuten ajatukset ja päätökset mielessä ovat rakentuneet. Palasin kotiin, hoitaakseni ihmissuhteet kuntoon, hoitaakseni perheeni balanssiin, tuntien kuitenkin etten tänne kuulu. Paikkani on aivan jossain muualla.
Lapset rauhoittuivat, saivathan he isänsä takaisin. Vaimo voi huonosti. Haluaa muuttua minulle mieleisekseen ja kieltää kaiken sellaisen mikä olisi tunteen tasolla häntä vastaan. Rehellisesti kertomalla olen saonut, kuinka tunnen että paikkani olisi muualla, jos itse sen saisin päättää ja olen vain ja ainoastaan siksi että en usko vaimoni olevan kykenevä hoitamaan lapsia kunnossa, missä hän on. Aika tekee tehtäväänsä ja pelkään että rakkaus haalenee.
Kotona olen koettanut sekä tukea että avoimesti puhua ajatuksistani, mikä taas on johtanut hajoamiseen. Kolmen päivän jatkuva taistelu itseänsä kanssa, töistä suoriutuminen, psykologina olo väsyttävää taistelua omaa tahtoa vastaan, eikä vaimo suostu ammatti-ihmisen apuun turvautumaan.
Suhde rakkaaseen jatkuu edelleen, toisella muotoa. Emme ole lopettaneet yhteydenpitoa. Näemme muutaman tunnin aamuisin ja tätäkin tekstiä kirjoitan hänen luotaan. Luultavasti kirjoittaen niin että jälleen suhteemme tulee esiin, sillä vaimoni olisi halunnut piristää päivääni kahvikupillisella, tullen töihini, jossa en ollut paikalla. Odotan, tuleeko hän tänne, missä nyt olen.
Vaihtoehdot pattitilanteen ratkaisemiseksi ovat vähissä. Itse en suorempaa pysty sanomaan kotonani, mitä ajattelen, mitä haluan tehdä, enkä pysty lähtemään nähdessäni toisten kärsivän, vaikka niin tahtoisin tehdä. Rakkaastani en tahdo luopua, ja jos oikein ymmärrän, ei hänkään minusta. Elämä on johdattanut minut tilanteeseen, mitä ikinä en toivoisi kenellekään muulle. Olen kuin ilman suuntaa ympyrän sisällä, mistä ei ole ulospääsyä, tosin vielä pärjäten.
Meillä jokaisella on vahvoja, sekä heikkoja puolia. Jotkut osaavat käsitellä niitä paremmin kuin toiset. Minun heikkouteni on vaikeiden asioiden edessä tunnustaa tosiasiat ja toimia niiden mukaisesti. Välttelen vastuuta, puhun toista mitä tarkoitan, kotona jopa usein valehdellen jotta saisin parannettua heikon ihmisen mielentilaa.
On vain kaksi asiaa mitä elämältäni toivon, jotka haluaisin saada, mutta joita luultavasti molempia en ikinä tule saamaan. Tahdon rakkaani omakseni, tahdon lupaukseni mukaisesti 31.07.2003 mennä naimisiin ja tahtoisin lapseni, poikani toivoen vaimolle jaksamista, ystävyyttä ja uuden hyvän miehen.
Aika vain hupenee tiimalasissa, päätökset vaikka muilla osa-alueilla vahva olisin, leijuu. Odotan että elämä tekee päätökset puolestani ja kohtaan ne sitten. Suurin virheeni oli palata takaisin, olisi pitänyt miettiä, olisi pitänyt vaatia aikaa ja olisi eniten pitänyt kuunnella sydämen ääntä. Olisi pitänyt toimia, eikä jossitella ja nyt maksan siitä syntyneellä tilanteellani. Draamaa todellisesta elämästä, jossa onnellinen loppu jokaisella osapuolella on todennäköisesti hyvin kaukana..
... itseäsi. Jos oot päättänyt jäädä nykyisen vaimon luo niin ei mitään järkeä pitää yhteyttä tähän sun nykyiseen suureen rakkauteen. Ruokit sillä vain tätä sun epätietoutta. Mutta jos tunne on voimakas niin seuraa sitä ja tee miltä itsestäsi tuntuu!!
...sillä rakkaus muuttuu vihaksi, jos se on pelkkää riippuvuutta.
jos sen täytyy kaiken aikaa kunnostautua, jos se ei saa luottaa siihen, että toisen sydän on ennallaan, vaikka voimat eivät riitäkkään...
Anteeksi, nyt en ymmärrä mitä tarkoitat, tarkennatko, mitä riippuvuutta tarkoitat?
Ohhoijjaa. Seksi ei liitossasi toiminut, olit puutteessa, hait seksiseuraa avioliiton ulkopuolelta ja retkahdit uuteen ihmiseen. Johonkin joka ei ollut se tuttu ja tylsä vaimosi. Maailman vanhin tarina. Anteeksi kyynisyyteni, mutta kuvitteletko tosissasi tuntevasi hänet kolmen kuukauden tuttavuuden jälkeen niin hyvin että tiedät olevasi hänen kanssaan loppuikäsi? Itse seurustelen vakituisesti nyt neljättä kuukautta, ja pikkuhiljaa se oikea karva niin minusta kuin kumppanistakin alkaa paljastua molemmille. Ei tiedossa karua pettymystä tosiaankaan ole, mutta kolmen kuukauden jälkeen käydyt kihlautumispohdinnot on todellakin pistetty jäihin. Voin kokemuksesta kertoa että toisen arkielämään ja tapoihin tutustuminen käy pidemmän päälle työstä jos edellisestä erosta ei ole tarpeeksi aikaa (ja kävisi vaikka olisikin). Ja sulla sitä ei ole ollut ollenkaan. Se on yllättävän raskasta, vaikka molemminpuolista halua siihen onkin.
Petit ja jätit, ei ihme että vaimosi on hajalla. Niin olin itsekin kun exäni teki saman tempun melkein vuosi sitten, tein kaiken saman mitä vaimosi on tehnyt nyt. Tosin en koskaan uhannut tappaa itseäni tms., kukaan ei ole sen arvoinen. Sen lisäksi painostat häntä vielä kertomalla että tulit takaisin vain lasten takia etkä välitä pätkääkään hänestä. No sillä lailla, sehän kuulostaakin todella fiksulta vedolta tuohon tilanteeseen. Exäni "elämää suuremmassa rakkaudessa" kävi niin että sitä kesti neljä kuukautta, sen jälkeen se suhde kaatui. En tiedä mitä hänelle kuuluu nyt, emme ole yhteyksissä.
Ole mies ja lähde ja lopeta itsesääliä täynnä oleva marisemisesi. Jos vaimosi tappaa itsensä, tough, mutta nyt kidutat hänet hengiltä. Lapsistasi puhumattakaan, totta helvetissä lapset tietävät milloin vanhempien suhde ei ole kunnossa ja se vaikuttaa heihin. Mutta muista myös se että kun lähdet, pysyt myös poissa, myös jos itse satut tulemaan muutaman kuukauden päästä katumapäälle.
Kunnon puhetta. Shit happens ja silleen. Ei kukaan muu kuin henkilö itse ole eron jälkeen vastuussa toisen aikuisen tekemisestä. Exäni uhkasi tappaa itsensä jos eroamme, mutta se käveli eilen kadulla vastaan ja erostamme on sentään jo kaksi vuotta :))
Päättymätön? Sinä olet kunnon nainen, sun kaltaisia naisia pitäis olla enempi :))
Pidäthän meidät ajan tasalla, kerrot kuinka tilanteenne on kotona kehittynyt?
Kuinka lapset?
Kuinka rikkimennyt vaimosi käyttäytyy kotona?
Tsemppiä,
Kevin!
JK. Jos jotain osaan neuvoa, niin neuvoisin muuttamaan YKSIN ja saat samalla etäisyyttä ja lapsesi tuntevat että isä on heille tärkeä.
...ahmin silmilläni tarinaamme, kosketan sormillani monitorin ruutua, kiihkeästi toivoen että se olisi poskesi, jota minun oli niin rakas silittää. Silmäni täyttyvät kyynelistä, sillä
kärsimäsi pattitilanteen ratkaisijaksi jouduinkin yllättäen minä, kun syyllisyytesi ja kykenemättömyytesi ratkaisuun pakottivat minut tekemään sen puolestasi.
Tilanteeseen johon jouduimme tahtomattamme, ja sitten sitä jo kiihkeästi tahtoen, syliin, lämpöön, ymmärtämiseen, hyväksytyksi tulemiseen omina itsenämme, hyväilyihin, rakkauteen ja lopuksi rakasteluun, jossa osasin antautua sinulle niinkuin nainen vain miehelle voi ja iho vieläkin kosketuksistasi hellänä... rakas nämä muistot sydämissämme jatkamme nyt omilla teillämme.
Sinut tuntien ymmärrän heikkoutesi ja vastuun pakoilusi. Minä olin valmiimpi kuin sinä tulemaan julkisuuteen naisena, jonka olemassaolo oli kaikkea muuta kuin toivottavaa. Sadat syytökset olivat jo kaatuneet niskaani, mutta olen vahva ja olisin sinusta ylpeänä seissyt rinnallasi tilanteessa kuin tilanteessa. Sinä et pystynyt olemaan enää rehellinen kenellekään, vähiten itsellesi ja vaimosi uhkailut, kieroilut ja lapsellinen tapa käsitellä asioita pitävät sinua
paikallaan ja se on peli, jota minä en pelaa. Uhkailut, miellyttäminen, kaiken muuttuminen ym. keinot kertovat ripustautumisesta ja riippuvuudesta, eivät rakkaudesta sinua kohtaan.
Kertaakaan hän ei kysynyt sinulta, että mitä sinä haluaisit hyvältä elämältä.
Tiedät itsekin ajautuvasi takaisin elämään, jota täyttävät valheet, lupaukset, joita et pidä, rinnakkaissuhteet avioliittosi ulkopuolella. Kaiken tämän vaimosi hyväksyisi, kunhan vain olet kotona ja kulissit pysyvät kasassa.
En ymmärrä, en ymmärrä...
Rakastan sinua, rakastan sinussa kaikkea ja kaikin tavoin. Näin suhteessamme paljon potentiaalisia kasvunpaikkoja, vetosit älykkyydelläsi, tunteillasi, luonteellasi ja fyysinen vetovoimasi sai aina polveni heikoksi...
mutta en voi asettaa omaa itsenäistä elämääni heikolle toivolle, että ehkä joskus uskallat irrottautua ja jäädä luokseni. Sinulla on oma tiesi kuljettavana, omat kipusi käsiteltävänä ja näen miten voimaton olet valitsemaan hyvää itsellesi. Pelko, jota et ehkä koskaan voita, on esteesi.
Koskee, mutta aioin selvitä. En ole koskaan aiemmin rakastanut näin kypsästi ja kokonaisvaltaisesti kuin sinua rakastan. Joku läksy on ilmeisesti elämässäni vielä oppimatta, kun emme voineetkaan sitoutua siihen ajatukseen, mistä puhuimme usein...
...jos tietäisin kuolevani nyt, olisivat Sinun silmäsi viimeiset mitä maailmasta haluaisin nähdä...
...olenko minä sellaista kuvitellut
koskaan edes ollut niin runollinen
että tuollaisilla terälehdillä
kuin sinä kuljet
olisin uskonut sinut kohtaavani...
Haluan jakaa ajatuksia kanssasi. Ole ystävällinen ja kirjoita. Jaat paljon samansuuntaisia ajatuksia kuin minä ja minuakin koskee.
[email protected]
Uusi yö, töissä, ensimmäistä päivää ilman rakkainta.
Elämä voi olla todella kummallinen. Löytää ihmisen, jota sydämestään rakastaa, mutta ei löydä omaa vahvuutta, jolla rakkaansa voi saada. Eilen kaikki päättyi toistaiseksi. Toistaiseksi siksi että sydämeni edelleen huutaa rakkaani perään, jos vielä olisi voinut saada aikaa. Pitkään se ei olisi viennyt.
Eilen keskusteltiin, teit päätöksen jossa et enää halunnut nähdä minua. Unohdit ja aloit ajattelemaan tulevaisuutta ilman minua. Tiedän tunteesi kohtaani, ihmettelen, miksi uskot muita, miksi ohjaat omaa elämääsi suuntaan, mitä lähellä olevat ihmiset, ammattilaiset sinulle ohjeistavat.
Eilen kun olin luonasi, valehtelin vaimolleni paikan missä olen. Hän kuuli sen jo äänestäni ja kävi autolla ohi ajaen tarkastamassa, olenko luonasi ja näki autoni. Hän kysi päivällä koska tämä oikein loppuu, milloin olen taas rehellinen ja kerron kaiken avoimesti niinkuin asiat on. Siinä hetkessä olisin tahtonut sanoa että rehellinen olen silloin kun saan rakkaani omaksi. Autan ja tuen, mutta haluan rakkaani.
Mutta siinä hetkessä olit tehnyt jo oman päätöksen ja päättänyt, etten minä kuulu siihen. Olin yksin, olin poissaolevana koko päivän ja nyt yön jolloin työhöni olen tullut. Osa minusta on kadoksissa, olen surullinen, minulla on ikävä ja kaipaan suunnattomasti.
Olen todellakin heikko tekemään päätöksiä, suuria päätöksiä jotka ohjaisivat koko loppu elämääni. Heikkouksien edessä rakkaan ja läheisten pitäisi tukea toisiaan. Yritit omalla tavallasi, mutta tuoden usein vain ammatillisen osaamisesi eteeni toimiakseni kuitenkin päätöksen edessä yksin. Olisin ehkä nyt kun mietin, kaivannut tukea konkreettisesti.
Teimme yhdessä paljon virheitä, jotka eron aiheutti. Minun ei olisi pitänyt lasten kaipuun edessä suostua viikonloppuun mökillä, sinun olisi pitänyt kieltää, mutta sitä ei tapahtunut. Minun ei olisi pitänyt kerätä tavaroitani viikonlopun jälkeen, olisin tarvinnut tukeasi heikkouteni edessä.
Minun olisi pitänyt itse ottaa vastuu ja tehdä mikä oikealta tuntuu ja minulle oikea paikka olisi rinnallasi. Ohjeet jotka sain, miten toimia, toimii varmasti toisen ihmisen, toisen luonteisen tapauksen yhteydessä, mutta ei minulla. Olisin kaivannut sinua tuekseni. Olisit vaikka sanonut että lähdet mukaani, jos pelkään hakea tavarani takaisin, olisit sanonut että suojelet, tapahtui sitten mitä hyvänsä ja seisot rinnallani.
Nyt kaikki on kuitenkin ohitse. Vaimoni juhli omalla tavallaan, iloitsee takaisinsaamisestani. Minulla on erittäin huono olo. Sydän särkynyt, liitossa jossa lapset tuovat onneni ja vierellä vaimo, joka ajattelee taas kaiken olevan kunnossa, näin kuitenkaan olematta.
Tulee kesä, tulee syksy ja taas aloitan alusta, jos rakastani en saa. Alkaa harrastukseni, joka toinen työni on. Tulee koulutukset, pelit jne jotka vievät minut pois Helsingistä. Alan elämään kuten ennen, hakien läheisyyttä, välittämistä lämpöä ja syliä, missä saisin hetken olla, löytämättä kuitenkaan ikinä sellaista, millainen sinä olet. Varmistelen selustaani, viettelen ihmisiä, puhuen kertoen käyttäen vahvuuksiani, toimiakseni tunteettomasti oman etuni mukaisesti.
Ja ehkä joskus huomaten, että olen jälleen rakastunut, mihin itse en enää usko. On vain yksi rakkaus, ja se rakkaus olet sinä. Perustan elämäni taas kerran valheille, selityksille ilman aitoa tulevaisuutta.
Olen antanut elämästäni 37 vuotta muille. Minulla oli mahdollisuus saada toinen elämä itselleni ja sen tyrin. En osannut, kyennyt päättää silloin, kun päätösten aika oli. En syytä ketään, vika on vain minussa....olisin vain toivonut että seisot vielä hetken rinnallani, yrität yhdessä kanssani vielä viimeisen ponnistuksen, olisit antanut vielä hetken aikaa, lomaani saakka, vielä kerran uskoen. Sitä en saanut...olen niin surullinen.
Tulee kesä..ja syksy..toivon..uskon..haluaisin..että rakkaus on päättymätön.
Kiitos kaikille, jotka ovat seuranneet kirjoituksiani, antaneet mielipiteensä.. toivottavasti joku on saanut apua omaan elämäntilanteeseen... toivottavasti omasta esimerkistäni on hyötyä jollekin toiselle, sillä silloin kirjoitukseni ei ole ainakaan mennyt hukkaan..
mitä pelleilyä. Kasvakaa jo!!!
Ei jeesus mikä vinkuja, ei ihme että ihastuksesi dumppasi sinut. Siis hei oikeasti, "olisin tarvinnut sinun tukeasi, sinun olisi pitänyt kieltää menemästä, sinun olisi pitänyt hakea kanssani tavarani, sinun olisi pitänyt, sinun olisi pitänyt, sinun olisi pitänyt..." Mitä rakkautta tuo tuollainen on? Pahaisen kakaran puhetta joka ei uskalla tehdä mitään ilman äitiä, ei miehen. En minä ainakaan jaksaisi katsella tuollaista miestä kovin kauaa, eikä ilmeisesti jaksanut ihastuksesikaan, eikä häntä voi todellakaan siitä syyttää. Palaat siis kotiin ja aiot jatkaa pettämistä. Kummalla teistä viiraa pahemmin, sulla vai vaimollasi kun suostuu katselemaan sinua saman katon alla? Ainoa järkevä tässä episodissa oli tämä nk. "rakkaasi", joka puhalsi pelin poikki.
Kasva nyt vähän, hyvä mies, ja ala kantamaan vastuuta teoistasi. Silloin ehkä oikeasti löydät sen rakkaasi.
mä oon tosi samaa mieltä epäuskoisen kanssa, että
vingu vähemmän ja kasva hyvä mies, jessus, etsä
kanna mitään vastuuta mistään. joku mättää tossa nk. rakkaassakin ku se ei nää et sähän oot ihan pentu...
Hyvää huomenta, Kevin!
Miten elämä on mennyt eteenpäin?
Kertomuksesi elää minussa voimakkasti, haluaisin
niin tietää kuinka teillä menee, ja kuinka lapset?
Kuinka toinen naisesi jaksaa?
Hyvää päivän jatkoa!
Eräs nainen
Kiitos mielenkiinnosta..
Viikonloppu takana ja taas töissä. Voisi sanoa että nyt olemme pisteessä, missä ratkaisun tulisi tapahtua. Niin hölmöltä kuin se ehkä kuullostaakin monesta, en minä enkä uskoakseni rakkaani päässeet toisistamme eroon, niin kova on kaipauksemme toisiamme kohtaan. Monet asiat ovat vain vaikeutuneet.
Nyt kun olen lasten lähellä, näen heidän ilonsa kun saavat halata nukkumaan mennessään. Otan silloin tällöin viereeni ja miten leikin heidän kanssaan, on luonnollista että alan sitoutumaan olotilaani heidän kauttaan, vaikka se ei olekaan toiveeni. Jollekin muulle ihmiselle lasten jättäminen ja uuden suhteen aloittaminen on helppoa, minulle se ei sitä ole, vaikka niin haluan nyt tehdä.
Mutta viikonloppuun. Torstain eron jälkeen pysyimme perjantai aamuun saakka erossa rakkaastani. Palasimme sähköpostin kautta, jatkoimme tekstiviestin lähettämisillä ja kuinkas muuten, perjantai illalla mökillä ollessa sitten taas kaikki selvisi vaimolleni. Tekstiviesteihin tuli parin päivän tauko, mikä oli kamala, sillä tiesin rakkaani huolen siitä, olenko kunnossa, enkä mitenkään voinut vastata, kun vaimoni piti huolta etten pääse puhelimen äärelle.
Perjantain ja lauantain pakenin osittain alkoholin kautta, jotta tunteeni eivät olisi näkyneet. En vain osaa ns. juoda änkyräkännejä. Tosin helpottavan juopumisasteen sain kyllä. Päivät kului jotenkuten kaupassa käyden, poikien kanssa kalastaen ja naapurissa istuen. Kaikessa kuitenkin vaimoni koetti olla mahdollisimman hyvä minulle, sillä varsinaisesti olen hänelle hänen ainoa läheinen aikuinen ihminen, mikä osaltaan pitää häntä minussa kiinni. Kuitenkin jatkuva lähellä olo tuntui minusta tukalalta, vahditulta.
Sunnuntaina tilanne oli jo hieman rauhoittunut, kun viestit loppui. Itse olin kiusaantunut kun en päässyt vastaamaan mitään. Tuli ilta ja kotona aika viedä koira ulos, tilaisuus viestittää tilanteen olevan muuttumaton, rakkauden niin aitoa kun se vain voi olla ja sen viestinä eteenpäin olinkin lähettämässä, jääden jälleen kiinni, kun en huomannut häntä takanani. Ja taas olemme siis vaimon kanssa pohjalla, ilman hänen hakemaansa suuntaa. Suutuin tästä vahtimisesta, sanoin tiukemmin kuin tarkoitin ja keskustelu tyrehtyi.
Lopulta vaimoni halusi lähteä ajamaan autolla yksin miettiäkseen elämäänsä. pelkäsin pahinta, mutta sallin sen ja toivoin ettei viipyisi pitkään. Nukutin lapset, jäin odottelemaan ja soitin rakkaalleni puhuakseni tilanteesta. Olen viime yönä saanut nukuttua pari tuntia, elämä edelleen sekaisin ja kynnys poislähtemiselle suuri, vaikka se on toiveeni. Ongelmana ei ole itse lähteminen, sen kestän kyllä, vaan enemmänkin tavaroiden ottaminen lasten ja vaimon silmien alla. Nyt tiedän vaimoni kestävän vaikka lähtisin, olen antanut aikaa hänelle miettiä sitä puolta, tarvitaan vain se pieni "tönäisy" apu jotta kaikki toteutuisi kuten olen toivonut.
Tähän liittyen olen puhunut rakkaani kanssa, miettinyt tavan, millä sen voisi toteuttaa, hänen avullaan, koska itse ole niin heikko. Se, miten käy selviää pikaisesti.
On vain muutama vaihtoehto. Joko vihdoinkin saan omani ja otan tavarat ja muutan. Tai tulee lopullinen ero, sillä viestien lähettäminen, tapaaminen on nyt vaikeaa. Tai sovimme että rauhoitamme tilanteen kesän ajaksi, tapaamme syksyllä uudelleen ja jään kiinni, jolloin keskustelun aihetta ei enää ole..Saa nähdä miten käy..
P.S jos koet tämän aiheen sairaaksi, tyhmäksi jne.. niin sinun ei ole pakko lukea tätä, saatika vastata..
voiko joku olla oikeasti tuollainen.
Kerroin Kevin sinulle tuossa alussa oman tarina ja pyysin, ettet ota yhteyttä naiseen jonka jätit vaimosi takia. Ja tässä sitä nyt ollaan.
"Olen niin heikko, tarvitsen pienen töytäisyn jne..."
Etkö nyt hyvä ihminen osaa itse pakata tavaroitasi ja lähteä jos kerta rakastat sitä toista. Typerää kiusaamista.
Minunkin ns. rakastettuni niin kuin tuolla ylempänä kerroin jäi nyt kiinni valheistaan.
Vaimo sai tietää asunnosta yms. ja siellä se on jo viikon ollut, eikä saa aikaiseksi lähdettyä.
Täytyy sanoa, että ei mene jakeluuni miehen aivoitukset eikä se, miksi vaimo edelleen pitää sitä siellä. Itse heittäisin pihalle ja vaudilla, vaikka kuinka rakastaisin jos ei useista varoituksista huolimatta usko vaan jatkaa pettämistä ja valehtelua.
Toivottavasti vaimollasi on sen verran itsearvostusta, että ymmärtää pistää sinut omaan kämppään muutamaksi kuukaudeksi miettimään mitä haluat.
Ja vaikka minäkin rakastan tätä miestäni ylikaiken niin vaikka nyt ulos kotoaan heitettäisiinkin, niin en missään tapauksessa ottaisi häntä uudelleen luokseni asumaan vaan kyllä hänenkin on aika kasvaa aikuiseksi ja asua yksin vuosi pari. Mutta Kevin, älä ole huolissasi sinun kaltaisi miehiä on maailma täynnä, pistää vaan väkisinkin mietityttämään että miksiköhän itsekkin olen rakastunut kaltaiseesi mieheen, teenkö sillä oikesti yhtään mitään, jos hän päättää tulla luokseni.
Saanko aina potkimassa elämässä eteenpäin ja päättämässä hänen puolestaan?
Ehdotuksesi kuulostaa hyvältä, se että valmistelet koko lomaasi tätä lähtemistäsi ennen kaikkea lastesi takia.
lasten takia nimenomaan, koska ovat tilanteessasi täysin hukassa ja ennen kaikkea syyttömiä sekä viattomia.
Se Sinun tulee tietää, että lähtösi jälkeen se ennen kaikkea jättää jäljen lapsiisi, saattavat tulla vihamaan sinua yli kaiken (riippuen kuinka vanhoja ovat).
Tähän sinun tulee varautua myös että lapsesi tarvitsevat terapiaa jos halua heistä saada ehjiä aikuisia.
Kuitenkin teet sen mitä sydämesi sanoo, neuvoisin kuitenkin sinua muuttamaan ensin yksin että lapsesi huomaavat että olet itsesi takia lähtenyt "et toisen naisen takia".
Tiedän olet vain ehkä liian hyvä isä jättämään lapsesi, siinä joudut maksamaan onnestasi suuren hinnan.
Kerro edelleen miten elämä pyöriieteenpäin, tuntuu siltä että vaimosi rakastaa sinua yli kaiken.
Vaikeeta kevin.
Kevin, laita itse ero vireille ja heti. Ja sit pistä lähestymiskileto peliin, ja ota lapset itsellesi. Niin pääset vanhasta kotkastasi ja saat lapsesi. Ja sen nössön eukon johon olet niin rakastunut, että.
Hyvä mies TOIMI! Tee jotain, älä ruikuta täällä, kun kaikki on muka niin vaikeeta. Sulle on annettu täällä jo ihan tarpeeksi oikeita neuvoja mutta herrallepa ei tunnu se kelpaavan. AAARGGH!
Eiköhän pitäisi miettiä avioon mennessä, mitä lupaa.Raukkamaista tekstiä koko tuo sun soopa. Kuinka kauan tuollainen rakkaus kestää? Sinun pitää lukea rakastumisesta kirjoja, et ole ainoa joka tuntee rakastumisen tunteita, vaikka on jo sidottu. Mutta linnun ei saa antaa tehdä pesää pääsi päälle. Ensin pitää ýrittää laittaa itse se oma avioelämä kuntoon, kun mitään ongelmiakaan ei suuresti ollut. Jos seksi ei aina kiinnosta, sekin on normaalia. Kertomalla puolisolle siihenkin asiaan saadaan suolaa, ei ruoho ole vihreämpää aina siellä aidan takana.Paussejakin voi pitää. Luottamus,avoimuus, kunnioitus,puhuminen; ne auttavat. Lapset ja vaimo ovat ne tärkeimmät.Heitä höpöttämästä tuollaista RAKKAANI, RAKKAANI, tiedätkö oikeasti mitä se sana tarkoittaa? Sympatiani tässä tapauksessa vaimollesi ja lapsillesi. HYI SINUA. HAE apua ongelmiisi.Netistäkään ei kaikki ongelmat ratkea tosta vaan simpsalabim.
Mikä on tämän hetken tilanteesi kotona?
Vieläkö tapailet toista naistasi?
Millainen on perheen sisäinen vointi?
Jatkoa..
Päivät jatkavat kulkuaan, elämä on tällä hetkellä aivan sekaisin, mutta jos jotain hyvää elämältään tahtoo, täytyy sen saavuttamiseksi myös taistella ja olla valmis kestämään. Uskonkin että kaikessa tässä taistelussa aletaan olemaan käännekohdassa, jossa tulevaisuus minulla on yhtä rakkaani kanssa.
Yhden päivän ero, tulinen tekstiviesti oli muuttamassa kaiken ja minä itse palaamassa takaisin lähtöruutuun, surullisena ja haluttomana jatkamaan. Kaikki kuitenkin muuttui nopeasti ja tilanne on alkanut kääntymään päälaelleen. Se, mitä kaikki vaatiikaan on aika, sillä tällä hetkellä aika työskentelee tahtoni mukaiseen suuntaan, rakkaani luokse. On vain yksi ongelma, miten rakkaani sen kestää, sillä mikäli ratkaisua ei synny aiemmin, on edessä 5 viikon tauko juhannuksesta kesälomani takia.
Tällä hetkellä elämäni on kotona tietyllä tavalla yhtä helvettiä. Kaikki sai alkunsa taas niin totutulla tavalla, maanantaina. Tapasin rakkaani eräällä huoltoasemalla, esitin mahdottoman toiveeni siitä että hän voisi lähestyä vaimoani, kertoa puolestani, mitä ajattelen, mitä tahdon ja varmistaa tahtoni keskustelun jälkeen niin etten itse ole läsnä minulta kysyen ja sitä kautta saaden minut itselleen. Itselleni lähtemisen vaikein paikka on tavaroiden ottaminen ja lasten surun näkeminen ja se on voimakas este minulle.
Tiesin toiveeni älyttömäksi. Mutta koska en kykene kerran totuutta ääneen sanomaan, hain ratkaisua tätä kautta tietäen sen mahdottomaksi. Toiveideni vastaisesti tämä aiheuttikin päinvastaisen reaktion ja oli lähellä etten olisi rakastani menettänyt.
Maanantaina kerroin illalla sitten kaiken olevan ohitse ja yhteydenpidon loppuneen. "Palkinnoksi" minut ruokittiin hyvin vaimoni toimesta. Ehkä sanonnan mukaan tie miehen sydämeen vie vatsan kautta, mutta ei minun tapauksessani. Olin aivan pihalla tunteideni kanssa, rakkaudenkaipuuni kanssa. Vaimoni tosin oli iloinen ja pystyi aloittamaan jopa pienen piikittelyn tilanteen johdosta.
Tuli tiistai ja töissäni odotti sähköposti rakkaaltani. Tunteiden kertaamista, toiveita yhteydenpidosta, rakkaudesta jne.. oli sisältönä. Minä luonnollisesti vastaamaan katsoen samalla tuskaisin silmin puhelinta, mihin niin kovasti, kuten muinakin päivinä odottelin aamuista viestiä.
Aloimme taas lähestyä toisiamme. Kerroin että minulle voi aina soittaa kun siltä tuntuu, minulla on aina rakkaus tallella, eikä mikään ole sen suhteen muuttunut. Rakkaani soitti, juttelimme. Juttelimme toisen kerran ja tapasimme. Menin hänen luokseen, rakastelimme. Jäin kiinni, kun en vastannut puhelimeeni ja autoni seisoi rakkaani talon edessä.
Riita kotona. Suunta kohti Pasilan virastotaloa avioeropaperia täyttämään. Elin jo hetkessä että nyt kaikki se mitä haluan tapahtuu tavalla jolla haluan sen tapahtuvan, vaimon omalla päätöksellä. Tarjosin kahvit, täytettiin lomake, sovittiin kumpi maksaa kirjausmaksun 65 euroa jne. Ja kaiken piti olla taas kunnossa, ei ollut.
Kun paperi viimein olisi pitänyt jättää, veti vaimoni sen laukkuunsa, sanoi miettivänsä ja taas oltiin lähtöruudussa. Alkoi päivät kotona, joita voisi helvetiksi tunnetasolla kutsua.
Ihmettelen, kuinka paljon vaimo voikaan kestää käyttäytymistä, missä ei pitäisi olla mitään epäselvää, mitä minä tahdon. Kielsin soittelemasta perääni, kielsin tulemasta etsimään minua "työaikana", lupasin vain että olen ajoissa takaisin, kun työni loppuu.
Eilen, tapasin heti aamusta rakkaani. Työni edelleen onneksi mahdollistaa poissaolot, kunhan muutaman tunnin on paikalla ollut. Näin rakkaani, vietimme hyvin hellän, rakkautta sisältävät tunnit ja rakastelimme tavalla, millaista itse en koskaan aiemmin ole kokenut. Palasin takaisin "kotiini", kerroin rehellisesti, missä olin ollut.
Taas keskustelua kuin jossain kuulustelussa olisin ollut. Samat kysymykset tasaisin väliajoin toistettuina, ilman taukoja, ilman hetkiä että olisin edes jotenkuten voinut tuntea olevani rentoutunut. Ja taas vain lopulta lause...jos aiot loman jälkeen pitää vielä yhteyttä, on ero lopullinen...tähän kylläkin uskoen..
Tänään torstaina, odotan kellon kulkevan kahdeksaan, lähden töistä, otan rakkaani syliin, menen yhdessä hänen kanssaan, palaten "kotiini" klo 12 ja tämän kaiken aion tehdä niin kauan että lopulta saan sen minkä tahdon.
Kaikessa sopassa, ne viattomat osapuolet, lapset ovat voineet hyvin. Maanantaina ehdin sanomaan pojalleni että isi lähtee nyt, mutta ei koskaan unohda, rakastaa ja tulee aina kun halutaan lähelle. Pasilaan mennessä tuli sitten viesti, missä poika kertoi, ettei tahdo elää ilman isäänsä, tahtoo saada hänet takaisin. Se kosketti kovasti, sai kyyneleen silmäkulmaan. Mutta silti, maailmaan mahtuu paljon avioerolapsia. Uskon, toivon senkin järjestyvän, kun aika parantaa haavoja. Muuten lapset ovat voineet hyvin, sillä keskustelu on kuitenkin ollut kahdenkeskeistä keskustelua ilman lasten lähellä oloa.
Elämä jatkuu ja on vain haettava positiivisia puolia jaksaakseen. Yksi sellainen, mikä minulle antaa voimaa on seuraavanlainen:
"Hymy ei maksa mitään, mutta antaa paljon. Se rikastuttaa häntä, joka sen saa, muttei tee antajaansakaan köyhemmäksi. Se kestää vain hetken, mutta joskus sen muisto säilyy ikuisesti. Kukaan ei ole niin rikas ja vaikutusvaltainen, että pystyisi tulemaan toimeen ilman sitä, eikä kukaan niin köyhä, ettei se rikastuttaisi."
Minulle minun päivittäinen hymy syntyy rakkauden tunteesta, tunteesta jota meistä jokainen niin kovati tahtoo ja kaipaa, mutta jota kaikki meistä ei silti elämässään koskaan tule saamaan. Minä olen saanut tunteen, jollaista en voinut edes tietää olevankan. Olen rakastunut ja omani aion tavalla tai toisella saada..
Siis mä en kestä sua Kevin: mikä hiton vedättäjä sä oikein olet? Ellei sua panna selkä seinää vastaan sä et tee asioiden eteen yhtään mitään! Voi vide, et mua jurppii sun kaltaiset hyypiöt. Sä ihan selvästi et ole oman itsesi herra, aikuinen, kypsä ihminen, vaan oletkin pahainen pikkuinen sylivauva, joka toimii taas vain ulkoisten ärsykkeiden varassa. Kaikkia ei voi miellyttää! Tee palvelus ns. rakkaallesi, ja päästä hänet irti suhteestanne, ennen kuin hän tekee sen itse. Näin ainakin voisit osoittaa itsellesi olevasi jotain, ja voisit kunnioittaa itseäsi.
Etkö sä todellakaan USKALLA katsoa peiliin? Pelkuri. Sä et ole ansainnut tuolla tavalla toimiessasi yhtään kenenkään todellista kunnioitusta.
Jatka samalla tavalla, varovaiseen tyyliisi löytäen kuitenkin haluamasi.
Kirjoittelehan lisää taas
vedättää teitä hyvät lukijat...
Alan olla nimimerkkikaimani kanssa samaa mieltä... varsinkin tuon "rakkaan" vastaus on vähän liikaa samaa jaappaa kuin Kevinin omat tuotokset.
Jollakulla ilmeisesti kesäloma alkanut kun ehtii tällaisia väsätä. :)
ja eräs nainen taitaa olla yks ja sama ihminen, jolla tosiaan on kesäloma alkanut.
Hah hah. Aah rakkaani rakkaani, rakkaani ja minä. Voi voi, tämä Kevin taitaa olla lukenut liikaa Harlekiini-romaaneja. Haluaisin oikeasti tavata tämän Kevinin kun kirjoittaa niin, koko pateettisuudessaan hulvattoman hauskaa tekstiä. Ja oikein jatkonovellin muodossa. Kiitos hauskuuttamisesta "Kevin" ja "eräs nainen", taidatte tosiaan olla sama henkilö.
Jatka hauskuuttamista Kevin ja eräs nainen, kirjoituksiasi on hauska lukea työpäivän lomassa, saa oikein kunnon naurut aikaiseksi. Mutta keksi joku uusi käänne tarinaan, niin muuttuu vähän mielenkiintoisemmaksi sen toistamisen sijaan. Esim vaimohan voisi keksiä jonkun koston tms..
Hauskuutusta odotellen :D
Kiitos palautteesta. Pari täsmennystä:
Minä henkilökohtaisesti olen kirjoittanut vain yhdellä nickillä. Jokaisella on toki oikeus vapaaseen ajatteluun ja mielipiteen muodostamiseen, elämmehän avoimessa yhteiskunnassa.
Tarina ei ole mikään harlekiini tai satu, vaan totta.
Tarkoitukseni oli kirjoittamisellani auttaa muita ihmisiä jotka mahdollisesti ovat samassa tilanteessa.
Toivotan kaikille hyvää kesää, lopetan kirjoittamiseni, enkä "keksi" enää mitään uusia "mielenkiintoisia" käänteitä.
Ystävällisin terveisin, Kevin
Ymmärrän aivan täysin, kun nämä pöljät ihmiset eivät ymmärrä, että tätä tapahtuu oikeassa elämässä.
Minä, kun satun myös tietämään sen, ettei ole noin vain niin helppo lähteä.
Toivotan Sinulle, Kevin, kaikkea hyvää elämällesi, oli päätöksesi mikä tahansa.
Olen kokenut justiinsa saman, mutta kaikella rajansa ton Kevinin jutun kans. Jätkä luulee olevansa kunkku.
Mitähän Kevinille nyt kuuluu?
K on lomalla elokuuhun asti perheensä kanssa poissa Helsingistä ja yrittää ratkaista asiaa
vaimonsa kanssa. Sovimme, että emme ole missään yhteydessä tänä aikana, mutta syksyllä tapaamme paikassa, josta muodostui meille suhteemme symboli, jos koemme, että tunnemme vielä samoin kuin nyt.
Kaikki me aikuiset voimme huonosti ja kukin meistä kolmesta yrittää ratkoa omalla tavallaan asiaa. Erota liitosta on aina prosessi, joka pitää läpikäydä, jotta uusi voisi alkaa. Suhteen rakentaminenhan merkitsee aina pohjalta aloittamista, ja sitähän ei voi tehdä jos pohja on suo. Tiedän itse, että päätös kesän erosta on oikein ja saan lohtua ajatuksesta, että K on lähellä lapsiaan. Itse koetan tehdä töitä oman tulevaisuuteni hyväksi mahdollisimman itsenäisesti ja katsoa mitä sitten tapahtuu.
Kaipaan ja ikävöin, mutta en ole aivan lohduton.
En arvota elämääni kenenkään miehen silmin vaan elän. Ajattelen - monessa liemessä keitettynä -
että hyvä parisuhde on lahja elämältä ja jos sen saan niin se tulee. Yleensäkin elän niin, että teen mitä tahdon, tehkööt muut mitä uskaltavat...
; )
Onnittelut. Aivan loistavaa lässytystä.
Olet rakastunut mielikuvitushahmoon ja koska et koskaan pääse kokemaan kuherruskuukauden jälkeistä aikaa, niin olet katkera loppuelämäsi. Haloo? 3..4kk ja elämä sekaisin.
Anyway, olen vilpittömästi sitä mieltä, että mailma on parempi paikka, kun on herkkiä poikia lässyttämässm rakkaudentuskaansa. Antaa tasapainoa näille huolettomille netissä surffaaville seuranhakijoille, kuten sinäkin olet.
On ihanaa kun on olemassa herkkiä miehiä tässä vaikeassa universiumissa, missä ajatellaan MYÖS lapsia.
Tämä mies on ainutlaatuinen, eikä mikään hössöttäjä!
Elämä opettaa Sinua vielä kantapääsi kautta!!!
Huomaan, kuinka moni odottaa mielenkiinnolla, kuten minäkin, mihinkä loppupäätöksen Kevin on päättänyt?
Kaikkea hyvää, Sinulle Kevin!
Kun viimeksi kirjoitin, olin jäämässä kesälomalle ajatuksella että vietän lasten kanssa yhteisen kesäloman, jonka jälkeen kaikki tulee muuttumaan. Ihmisen on helppo ajatella, miettiä ja tehdä päätöksiäkin, mutta rakkauden edessä hyvätkin päätökset voivat muuttua. Niin kävi minullekin, enkä ole lainkaan pettynyt, päinvastoin.
Eron hetki rakkaastani ennen juhannusta otti koville. Noin kolmen kuukauden yhteinen yhdessäolo oli katkolla 6 viikoksi. Vaikka yhteiseisestä tulevaisuudesta olimmekin molemmat varmoilla, sitä luonnollisesti pelkäsi kaiken voivan muuttua. Sisälläni myllersi tavalla jota en aiemmin koskaan ole voinut tuntea, eikä rakkaani kyyneleet tehneet oloani helpommaksi.
Käynnistin auton, ajoin pihalta pois luullen että seuraava kerta kun rakkaani näen on heinäkuun viimeinen päivä, päivä jolloin menemme naimisiin, tosin vuotta myöhemmin. Olimme sopineet kuinka tapaamme meille yhteisessä paikassa ilman soittamista, mikäli tunteemme toisiamme kohtaan ovat muuttumattomat. Sopimamme paikka oli/on kirkko, missä meidät tullaan vihkimään.
Jätettyäni väliaikaisesti rakkaani, suunnistin kotiini ja sieltä edelleen mökille. Aluksi pystyin aika hyvin pitämään rakkaaseeni yhteyttä tekstiviestein, olihan juhannus ja muita mökkinaapureita ympärillä, jolloin viestittäminen onnistui. Säännöllisten viestien lähettäminen alkoi vaikeutumaan kun juhliminen oli ohitse. Jouduin keksimään mitä erilaisempia syitä saadakseni itselleni mahdollisuuden viestittää.
Kun on tahtoa ja rakkautta, ei yhteydenpitoa halua katkaista, ei sitten millään. Niinpä pikkuhiljaa vaimolleni alkoi selviämään kuinka pidän yhteyttä rakkaaseeni. Hän alkoi tarkkailemaan, "vahtimaan" ja kulkemaan lähelläni, missä sitten liikuinkin. Tunne minulle oli hyvin ahdistava. Tiistaina 24.06 se sitten tapahtui lopullisesti.
Vaimoni huomasi minun lähettäneen viestin, pyysi pakkaamaan tavarani, jonka teinkin. Hypättiin autoon, ajettiin Helsinkiin, jossa pakkasin loput tavarani omaan autooni ja lähdin. Olin vihdoin pystynyt ylittämään sen valtavan kuilun joka minulla oli oman "turvallisen", mutta silti niin vähän antavan elämäni suhteen.
Jätin kaiken taakseni, lopulta aika tyynestikin. Olin sinut itseni kanssa. Oli tullut aika vihdoin itse nauttia rakkaudesta ja kaikesta hyvästä, mitä oikeanlaiseen elämään voi kuulua. Surullinen olin ainoastaan lapsieni kohtalosta.
Halusin yllättää rakkaani ja laitoin viestiä vasta hieman ennen hänen kotiovelleen saapumista. Kirjoitin kuinka tahtoisin saada rakkaani syliini juuri nyt, kuinka tahtoisin että hän tulisi avaamaan oven minulle jotta voisin kertoa miten paljon häntä rakastankaan. Rakkaani vain ei ollut juuri sinä hetkenä kotona.
Sain vastauksen jossa minut luvattiin ottaa syliin, kerrottiin vastarakkaudesta ja kuinka ovi on aina auki minulle, ymmärtämättä kuitenkaan että olin jo oven takana oikeasti odottamassa.
Vielä yksi viesti: " rakkaani, seison ovesi takana, se ei ole auki:) tulisitko syliini". Kului pari minuuttia kunnes tienristeyksestä tuli rakkaani sininen auto aivan kuin rallikilpailussa ja olimme hetkessä toistemme sylissä ajan menettäessä samalla merkityksensä.
Tästä kaikesta on kulunut nyt reilu kuukausi. Yhteistä aikaa tulee kohta täyteen 5 kuukautta. Voisi kai sanoa arjen koittaneen, mutta jos arki on sellaista, mitä se minulla tällä hetkellä on, olen enemmän kuin onnellinen. Jokaisena aamuna kun herään töihin ja jokaisena iltana kun nukahdan, olen täynnä rakkautta ja onnea. Olen saanut ihmisen, jollaista en uskonut tässä maailmassa olevan. Olemme toisaalta samanlaisia, mutta toisaalta myös erilaisia. Olemme rakastuneita ja meille arkikin on tietyllä tavalla juhlaa.
Jokaisena päivänä löydän vain lisää hyviä puolia rakkaastani. Riitelyjä edes pieniä ei ole vastaan tullut ja elämä on näyttänyt vain valoisimmat puolet. Kaikkeen kasvaminen vei aikaa, mutta minulle itselleni, uskon tämän tavan olleen oikea. Sain ajan kokea, mitä avioliittoni oli, mitkä sen mahdollisuudet olivat. Sain myös ajan eron hetkessä miettiä, millainen on rakkauden tunteeni ja sain ennenkaikkea ajan kanssa tehtyä päätöksen, jota minun ei tarvitse koskaan tulla katumaan.
Nyt minun on hyvä olla, olen saanut sen mitä niin kauan olen kaivannut. Aito rakkaus puhtaimmillaan on tunne, jollaista en itse ollut ennen tätä tuntenut ja siitä aion nauttia loppuelämäni rakkaani kanssa.
Lasteni suhteen tilanne on parantunut koko ajan. Aluksi ensimmäiset pari viikkoa vaimostani erotessa meni osittain hänen hylätyksi tulemisen tunteesta johtuen, osaksi hänen kesälomansa takia niin, etten saanut kunnolla tavata heitä. Pikkuhiljaa kuitenkin siinäkin suhteessa tapahtui parannus.
Pidin yhteyttä puhelimitse. Kävin viikonlopun poikien kanssa risteilemässä Tukholmassa. Vietimme hienon yhteisen päivän Gröna Lundin tivolissa. Vanhempien ero ei taatusti koskaan ole lapsille helppoa, eikä minunkaan tapauksessa molemminpuoliselta itkemiseltä ole vältytty. Aika kuitenkin tekee tehtävänsä lastenkin suhteen ja itse uskon pystyväni nykyisessä elämäntilanteessani kuitenkin antamaan enemmän heillekin, kuin aiemmin.
Viime viikonloppuna pojat tulivat uuteen kotiini ensimmäistä kertaa, nähden myös rakkaani silmätysten. Hieman pelkäsin etukäteen miten kaikki sujuukaan, mutta turhaan. Voin olla ylpeä pojistani ja heidän käyttäytymisestään. Lyhyen ujosteluvaiheen jälkeen, olivat he molemmat hyvin luonnollisia, ottivat rakkaani vastaan tavalla joka lämmitti sydäntäni ja viikonloppu oli erittäin hieno. Nautimme yhdessäolosta Linnanmäellä, käytiin uimassa ja skeittipuistossa. Tehtiin yhdessä asioita, joista lapset nauttivat.
Tapaamiset alkavat vakiintua. 18.08 on virallinen sopiminen sosiaalivirastossa, mutta kaikki toimii hyvin jo nyt. Pojillani on alkanut harjoitukset, saan olla viemässä heitä melkeinpä päivittäin. Nyt kai jo voi puhua exvaimosta, on hänkin saanut ajatuksensa tasaantumaan. Pystymme keskustelemaan asiallisesti hyvässä hengessä lapsista, sopimaan tapaamisajoista joustaen kummatkin. Käsittääkseni myös hän on löytänyt jos ei uutta miestä niin ainakin miesystävän/ystäviä lähtien risteilylle. Minä saan taas pojat siksi aikaa.
Rakkaani lapset ovat tottuneet minuun ja siltäkin osin on elämä raiteillaan viikkojen puhumattomuuden, vierastamisen jälkeen.
Olemme rakkaani kanssa yhdessä käyneet lävitse uskomattoman "taistelun". Meillä on alusta alkaen ollut toisemme, mikä on ollut voimavaramme. Polttoaineena voimaamme on ollut ja tulee olemaan rakkaus. Olemme joutuneet "taistelemaan" ympäristöämme vastaan, ihmisten tapaan ajatella, jopa jossain määrin myös läheistemme tapaan toimia. Olemme kokeneet yhteisellä taipaleellamme karikkoja, selviten niistä. Olemme kokeneet vaikeita hetkiä, mutta silti, olemme ennenkaikkea halunneet yhteisen tulevaisuuden, joka meillä nyt on edessä.
Tänäänkin, lähtiessäni töihin, minun on hyvä olla. Sain antaa rakkaalleni suukon ja halauksen. Keitin aamukahvin jättäen termospulloon myös hänelle. Hain päivän lehden. Arkea mutta niin ihanaa arkea, minun vierelläni on nainen jota rakastan. Aivan uskomattoman upea tunne....kun vielä kuulin lähtiessäni sanat "minä rakastan sinua" uniselta naiseltani.
Rakkaus on päättymätön.....