Tämä tuli mieleeni, kun ajauduttiin lopulta mieheni kanssa väittelemään asiasta. Voivatko kaksi ihmistä elää henkisesti tyydyttävässä parisuhteessa, jos tällaiset isot asiat, kuten ajatukset elämän tarkoituksesta menevät pahasti ristiin?
Mieheni mielestä elämän tarkoitus on elää ja kuolla. Kaikki elämä päättyy kuolemaan, ja jokainen ihminen elää tavoitellakseen mielihyvää. Elämän tarkoitus on siis mielihyvä, eli tietynlainen itsekkyys. Se, että haluaa lapsia, on pohjimmiltaan vanhempien itsekkyyttä, halua nähdä itsensä jatkuvan, halua nähdä oma (kenties saavuttamon) elämä uudelleen pienoiskoossa.
Miehen mielestä uskovaiset ovat asia erikseen: he tulkitsevat koko elämänkulun uskonnollisten silmälasien läpi. Heille kuolemalla on eri merkitys kuin tavistallaajille, jotka saattavat kokea sen ahdistavana ja pelottavana. Uskovaisille kuolema on vapautus, portti paratiisiin tai minne lie, taivasten valtakuntaan. Elämä on ikuisuuden odotusta.
Onhan noissa perää, ja todellakin elämä päättyy kuolemaan. Ainakin tämänhetkisen elämän tietoisuuden varassa? Kuitenkin minusta tuntuu omituiselta, että mies näkee elämänkulun niin mustavalkoisena. Hänellä tuntuu olevan pessimistinen ja katkera asennoituminen elämään. Hän tuntuu halveksivan ihmistä, joka olettaa elämän olevan jotain syvällisempää.
Minä ajattelen, että elämä on henkistä kasvua, valintoja, itsemme löytämistä. On elänyt hyvän elämän, jos voi vanhana tuntea kiitollisuutta elämäänsä kohtaan. Jos voi katsoa taakseen tuntien täyttymystä, jos voi hyvin mielin jatkaa matkaa yli viimeisen virran. Rakkaus on aina elämän keskiössä eri muodoissa.
Miehen mielestä kertomani ajatukset ovat todellisuuden kieltämistä, ihminen yrittää tehdä elämästä itselleen helpomman ja kivemman tällaisilla "turhilla" ja monimutkaisilla ajatuksilla. Ihminen ei voi myöntää, että monet asiat ovat vain itsekästä tavoittelua ja vanavedessä kulkemista, sitä että asioiden vain kuuluu mennä niin (perheen perustaminen, työnteko, koulutus jne). Miksi meille tuli riitaa... ensimmäisen kerran kunnolla havahduin siihen, kuinka erilaiset katsomusmaailmat meillä on. Tuntuu, että olen valovuosien päässä miehestäni. Hän ei ymmärrä minua, enkä minä häntä. Jotkut eivät koskaan pohdi elämää sen syvällisemmin. Mieheni ehkä jollain tavalla pohtii, mutta hänen tapansa on inhorealistinen. Onkohan miehillä taipumusta enemmän tuonkaltaiseen ajatteluun, kun taas naiset miettivät syntyjä syviä, kuka minä olen, mikä on tarkoitukseni tässä maailmassa ja niin edelleen...?
Mieheni mielestä elämän tarkoitus on elää ja kuolla. Kaikki elämä päättyy kuolemaan, ja jokainen ihminen elää tavoitellakseen mielihyvää. Elämän tarkoitus on siis mielihyvä, eli tietynlainen itsekkyys. Se, että haluaa lapsia, on pohjimmiltaan vanhempien itsekkyyttä, halua nähdä itsensä jatkuvan, halua nähdä oma (kenties saavuttamon) elämä uudelleen pienoiskoossa.
Miehen mielestä uskovaiset ovat asia erikseen: he tulkitsevat koko elämänkulun uskonnollisten silmälasien läpi. Heille kuolemalla on eri merkitys kuin tavistallaajille, jotka saattavat kokea sen ahdistavana ja pelottavana. Uskovaisille kuolema on vapautus, portti paratiisiin tai minne lie, taivasten valtakuntaan. Elämä on ikuisuuden odotusta.
Onhan noissa perää, ja todellakin elämä päättyy kuolemaan. Ainakin tämänhetkisen elämän tietoisuuden varassa? Kuitenkin minusta tuntuu omituiselta, että mies näkee elämänkulun niin mustavalkoisena. Hänellä tuntuu olevan pessimistinen ja katkera asennoituminen elämään. Hän tuntuu halveksivan ihmistä, joka olettaa elämän olevan jotain syvällisempää.
Minä ajattelen, että elämä on henkistä kasvua, valintoja, itsemme löytämistä. On elänyt hyvän elämän, jos voi vanhana tuntea kiitollisuutta elämäänsä kohtaan. Jos voi katsoa taakseen tuntien täyttymystä, jos voi hyvin mielin jatkaa matkaa yli viimeisen virran. Rakkaus on aina elämän keskiössä eri muodoissa.
Miehen mielestä kertomani ajatukset ovat todellisuuden kieltämistä, ihminen yrittää tehdä elämästä itselleen helpomman ja kivemman tällaisilla "turhilla" ja monimutkaisilla ajatuksilla. Ihminen ei voi myöntää, että monet asiat ovat vain itsekästä tavoittelua ja vanavedessä kulkemista, sitä että asioiden vain kuuluu mennä niin (perheen perustaminen, työnteko, koulutus jne). Miksi meille tuli riitaa... ensimmäisen kerran kunnolla havahduin siihen, kuinka erilaiset katsomusmaailmat meillä on. Tuntuu, että olen valovuosien päässä miehestäni. Hän ei ymmärrä minua, enkä minä häntä. Jotkut eivät koskaan pohdi elämää sen syvällisemmin. Mieheni ehkä jollain tavalla pohtii, mutta hänen tapansa on inhorealistinen. Onkohan miehillä taipumusta enemmän tuonkaltaiseen ajatteluun, kun taas naiset miettivät syntyjä syviä, kuka minä olen, mikä on tarkoitukseni tässä maailmassa ja niin edelleen...?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Myös miehesi ajattelutapa voi olla "helpompi ja kivempi" tapa suhtautua elämään. Ei tarvitse murehtia mitään kun millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Eletään vaan ja kuollaan pois. Joillekin ihmisille se on ainoa keino selviytyä järjissään maailman kaaoksesta ja menestymisen pakosta. Itse en ole löytänyt elämästäni mitään kovin suurta merkitystä, mutta toivon että jokin pieni asia olemassaolossani on aiheuttanut jollekin jotain hyvää.
Iso käsi ja kymmenen halausta. Kerrankin jotain järkevevää ja filosofista ajattelua tällä palstalla. Jään milenkinnolla seuraamaan keskustelun etenemistä.
Ei ihmisellä ole mitään sen suurempaa takoitusta kuin muillakaan eläimillä tai kasveilla, vaan kyseessä on suuri elämän kiertokulku. Kaikki me synnytään, ollaan aikamme ja kuollaan pois tehden tilaa uusille. Suuret aivot vaan mahdollistavat pohtimisen ja lajille tyypillinen itsekkyys pakottaa hakemaan eroa muuhun eläin-tai kasvikuntaan, että ihminen olisikin jotain ihmeellisempää ja suurempaa kuin muut.
Mun mielestä taas uskovaiset nimenomaan pelkää sitä kuolemaa ja sen tajuamista että, "olemme samanlaisia kuin muutkin eläimet ja kasvit" tai "meidän olemassaolon tarkoitus on ihan sama kuin muillakin tän maapallon systeemeissä". He eivät ole sinuja sen seikan kanssa että elämä tosiaan on tässä. Ja kuolema pelottaa, niin paljon, että pitää tosiaan keksiä joku paikka/henkilö johon sitten mennään sen kuoleman jälkeen.
ei-uskovaiset kuten minä taas kohtaamme sen kuoleman rohkeana ja tietoisena siitä, että tää oli sitten tässä.. koko juttu.
Kyllä tuollaisten ihmisten suhde toimii hienosti, kun ei puhu siitä ettei tarvi tapella tai ala pakottaan toista ajatteleen asiasta itsensä kaltaisesti.
Ihmisenä joka on kerran kuollut ja elvytetty henkiin sanoisin että.
Elämäni tarkoitus on elää elämä mahdollisimman hyvin, olla hyvä lähimmilleen ja itselleen.
Itse pistin elämän uusiksi tapahtumien jälkeen lopetin epätyydyttävän parisuhteen missä en saanut mitään olin vain ilmainen piika ja eteisenmatto.
Minun elämäni tarkoitus on olla onnellinen ja toivoa että läheisenikin on onnellisia. Ja onnellinen en halua olla muiden kustannuksella vaan ihan oikeasti nauttia jokaisesta hetkestä joita saan elää täällä.
Kunnioitan toisia ihmisiä ja itseäni, arvostan jokaista päivää ja jokaista hetkeä jonka saan viettää minulle tärkeiden ihmisten kanssa.
lähiaikoina on tullut mietittyä, lähiomaisen kuoleman johdosta.
Mulla oli aikaisemmin yksi kaveri jonka kanssa istuttiin joskus ravintolassa ja puhuttiin henkeviä ja tää kaveri sanoi, että hän tietää, että hänellä on tässä maailmassa joku tehtävä, mutta hän ei tiedä mikä se on.
Muutaman viikon perästä rekan perävaunu käänty mutkassa sen auton eteen linkkuun ja sahas sen kahtia.
Mä toivon, että jotakin olisi tän jälkeen, mutta en oikein tosissani pysty uskomaan raamattuun, liikaa ristiriitaisuuksia, liikaa vääryyttä.
En siitä kauheesti perusta, tää päättyy aikanaan kaikilta ja sit sen jokainen näkee.
http://en.wikipedia.org/wiki/42_(number)#In_pop_culture
"Minä ajattelen, että elämä on henkistä kasvua, valintoja, itsemme löytämistä. On elänyt hyvän elämän, jos voi vanhana tuntea kiitollisuutta elämäänsä kohtaan."
Jos et odottaisi henkiseltä kasvulta ja itsesi löytämiseltä mielihyvää, tuskin osaisit niitä arvostaakaan. Oikeastaan sitä, etteikö kaikki toiminta tähtäisi mielihyvän hakemiseen, on hyvin hankala todistaa.
Esim. hyväntekeväisyys voi tuottaa toisille enemmän mielihyvää kuin toisille. Poikkeuksena mielihyvän hakemiselle joku voi pitää esim. yllättävää hätätilannetta, jossa ihminen vaarantaa oman henkensä pelastaakseen toisen. Tämä voi kuitenkin olla pelkkä vaistonvarainen reaktio (esim. lapsen suojeleminen) tai sitten hän odottaa kokevansa mielihyvää toisen pelastamisesta tai pelkää kokevansa mielipahaa yrittämättä jättämisestä.
mun mielestä elämän tarkoitus on elää onnellisesti ja tehdä just niitä asioita kun haluaa. Eli elää täysillä ja kokea kaikkee hauskaa ja nauttia yms!! joo ja minusta rakkaus on kans elämäntarkoitus.ja munsta tuntuu ettei mulle sovi työt,en ole ollenkaan materialisti. Eli munsta välillä tuntuu etten kuulu tänne ollenkaan!!!
Ihmiset asettavat itselleen ja toisilleen suunnattomia vaatimuksia ja kun rahkeet eivät riitäkään niin masennutaan. Se taitaa olla aika suuri ongelma nykypäivän ihmisillä. Joskus muinoin riitti että tiesi paikkansa yhteiskunnassa ja hoiti oman hommansa mahdollisimman hyvin ilman sen suurempia vaatimuksia paremmasta elämästä. Se oli Jumalan tahto mihin säätyyn satuttiin syntymään ja sitä ei ollut muuttaminen vaan se hyväksyttiin.
Pitäisi pystyä ajattelemaan elämän tarkoitusta myös pienenä osasena yhteisöä eikä vain sitä että itsellä olisi jokin suuri merkitys maailmassa. Hyvä ystäväni kärsii suunnattomasti siitä ettei koe elämäänsä merkityksellisenä ja siitä ettei hänellä ole mitään erityistä lahjakkuutta tai intohimoa elämässään. Hän vain tekee työtä ja elää päivän kerrallaan toivoen että aika kuluisi nopeasti ja kuolema korjaisi pois. Hän ei kuitenkaan ymmärrä sitä suurta lahjaa jonka hän antaa ystävilleen olemalla vain olemassa ja oma ihana itsensä vaikka sitä olen hänelle yrittänyt sanoa. Tämä ihminen on kuin aurinko, joka saa kaikki muut hyvälle tuulelle vain olemalla läsnä. Eiköhän se riitä elämän tarkoitukseksi? Hän ei sitä vain näe.
Tulitko ajatelleeksi, että sinun ajatusmallisi onkin se itsekkäämmpi?
Kaikesta saa väkisin vääntämällä riidan aikaiseksi.
Ei teidän ajatuksenne loppujenlopuksi niin kaukana toisistaan olleet.
Sun alotuksessa oli paljon erilaisia kysymyksiä ja tarttumapintoja, mä vastaan muutamaan niistä.
"Voivatko kaksi ihmistä elää henkisesti tyydyttävässä parisuhteessa, jos tällaiset isot asiat, kuten ajatukset elämän tarkoituksesta menevät pahasti ristiin?"
Kyl musta voi. Sehän voi olla jopa ihan hauskaakin ja saattaa helpottaa suhtautumista myös muiden ihmisten erilaiisiin näkemyksiin maailman menosta. Tietysti, jos kontrasti on liian suuri voi tilnteesta syntyä ongelma. Itselle vois olla vaikeaa elää jonkun kiihkouskovaisen kanssa.
Kyl sitä elämäntarkoitusta välillä tulee mietittyä. Mun mielestä tärkeää on oivaltaa se, että elämä on tässä ja nyt (klishee, mutta niin totta). Elämää pitää rakentaa valinnoilla, jotka helpottavat hetkeen pääsemistä. Pitää selvittää mitkä asiat on niitä, jotka merkkaa ja joiden eteen pitää tehdä duunia, jotta vois sitten maksimoida hetken suoman onnen.
Tää ei tarkoita sitä, että pitäis unohtaa kaikki pidemmän aikavälin suunnitelmat, päinvastoin ne just auttaa sua olemaan nyky-hetkessä. Esim. itsensä kouluttaminen on musta tärkeää, jotta tulevaisuudessa voin tehdä jotain edes vähänkin mielenkiintoista duunia, eikä jotain monotonista schaissea, joka ottaa päähän joka sekunti ja estää mun hetkessä olemista.
Et semmosta.
Et ihminen on olemassa täällä jotain varten, mut sitä ei vaan tiedä että mikä se on. Sen kyllä tietää sit ku se homma on käsillä.
Sitä ennen mie aion saada ihmiset nauramaan, itkemään ja toivomaan =)
Minä uskon, että olemme täällä tuottamassa mielihyvää itsellemme ja muille. Jos elämällä on joku muu tarkoitus, niin se voisi olla elämän jatkuminen, mutta olemme Rouva Ratikan kanssa laistaneet siitäkin.
Minulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja yritän valinnoillani tehdä sekä tästä hetkestä, että tulevaisuudestani mahdollisimman miellyttävän. Niinpä yritän tehdä oikeita ratkaisuja.
Minusta sinulla on vakava ongelma erilaisten mielipiteiden kunnioittamisen suhteen, jos saat noin abstraktista asiasta riidan aikaan miehesi kanssa. Se kun tuskin kovin paljon vaikuttaa arkielämäänne. Tulee ihan mieleen arvonsa uskonnollisella ahdasmielisyydellä kuoruttaneet.
Etkö tunne itseäsi ahdasmieliseksi? Mistä päättelet, että sinun tapasi ajatella olisi jotenkin ylivertainen muihin verrattuna?
Tiedän erittäin hyvin, että yritän liian usein joko tiedostamatta tai alitajuisesti muokata mieheni ajatusmaailmaa enemmän samaan suuntaan omani kanssa. Se koskee myös arkisempia asioita. On haaste elää oman vastakohtansa kanssa, siitä minulla ei ole aiempaa kokemusta, ja sitä jaloa taitoa yritän päivä kerrallaan oppia.
Joskus menee överiksi, niin kuin eilen, jolloin jossain vaiheessa vaan napsahti. Kai se oli yleistä turhautumista, miksi meidän pitää olla KAIKESTA eri mieltä, ja miksi miehen pitää ehdottomana inttää ja vänkätä. Tai ei se minua haittaa että on eri mieltä, eniten häiritsee se, että toinen ei ota kuuleviin korviinsa mitään muita näkökulmia, koska hän "on oikeassa". Hän sanoi, että FAKTA on tämä koskien omaa käsitystään elämän tarkoituksesta. Ja se fakta koskee jokaista, ihmiset eivät kuulemma vain myönnä sitä. Minun käsitykseni on haihattelua.
Minusta on kyllä myös tullut sellainen, että pitäydyn tiukasti kiinni omassa kannassani. Ennen parisuhdettamme olin paljon mukautuvampi ja suvaitsevampi. Kai tämä on jokin vastareaktio yleiseen turhautumiseen, ja v***tukseen, että seurustelee maailman parhaimman besserwisserin kanssa.
Taas menee nälvimiseksi. Juu ongelman juuret ovat toisaalla kuin tässä elämän tarkoituksessa. Kuinka pystyn ite tekemään kaikkeni ymmärtääkseni toisen erilaisuutta, jos toinen ei tee asian eteen mitään? Olo on jo aika syyllinen ja huono, en tiedä onko se miehen vai itseni aikaansaamaa. Noidankehä tämä on, jossa kumpikin vuorotellen yrittää takoa toista mieleisekseen. Kompromissista aina puhutaan, hieman aikaa elämä tuntuu valoisalta, ja sitten taas järjetön riita jostain todella järkevästä aiheesta.
Meillä on muuten tuosta uskonnostakin väännetty kättä. En voi sanoa olevani uskovainen sanan setreotyyppisessä merkityksessä, mutta uskon kyllä Jumalaan. En käy kirkossa. Olen harkinnut kirkosta eroa, usko on minusta ihmisen ja Jumalan välinen asia, johon ei tarvita välikappaleita ja instituutioita. Miehen mielestä tässäkin on vikaa. Jos olen kerran kristitty, niin minun kuuluisi elää dogmien mukaan. En voi käsittää!!! Miten joku toinen voi sanoa minun uskomisestani, että se on väärin ja harhaoppista? :) Että se ei ole aitoa, koska en käy kirkossa enkä lue Raamattua? Mies itse on ateisti, mutta hän arvostaa niitä uskovaisia jotka todella elävät niin kuin opetetaan. Muslimit ja jotkut harvat kristityt.
Joo, voisin taas jatkaa loputtomiin, mutta päätetään tällä erää tähän. Vastaan vielä: kyllä, tunnen itseni nykyään ahdasmieliseksi. Minun täytyy jatkuvasti puolustella omaa kantaani, koska sitä jatkuvasti arvostellaan ja epäsuorasti tai suorasti sanotaan jopa vääränlaiseksi. Kuulemma kun elämä minua vähän koulii, ymmärrän asioita vähän realistisemmalta kannalta kuin nyt "pikkuaivoissani". AAARGGGH...
Taidatte valitettavasti olla aika syvällä omissa puolustuspoteroissanne molemmat. En ole vielä keksinyt, miten ihmiset puolin ja toisin voisivat vapautua oikeassaolemisen pakostaan pelkäämättä tulevansa jyrätyksi.
Kysypäs siltä mieheltäsikin, onko kaikista asioista löydettävissä absoluuttinen totuus vai voiko samasta asiasta olla vastakkaisia mielipiteitä, joita voisi kunnioittaa.
elämän tarkoitusta. Elämän tarkoitus on se, että sitä ei ole. Me itse luodaan tarkoituksemme. Lähinnä elämän tarkoitusta voisi olla ehkä se, että oppii tuntemaan elämän. Elämän sellaisena kuin se ON. Kokonaisuudessa.
ei siinä oo mitään miettimistä, se on päivänselvää: kaikki paitsi lisääntyminen (ja purjehdus) on turhaa.
Elän sitä. Mieti sitä.
elämään sitä elämää, jos alat miettimään elämäntarkoitus huomaat että elämä meni ohi siinä miettiessä.
Ja tuohon teidän tilanteeseenne, ala sinä aikuisemmaksi ja sano, sinä olet tuota mieltä minä tätä mieltä. Ja aijon tällä hetkellä pitää oman mielipiteeni, pidä sinäkin omasi.