Oletko katunut suhteen lopettamista? Itse käyn vieläkin läpi pian 10 vuotta sitten päättyneitä ihmissuhteita, pari ystävyys- ja yksi melkein-enemmän-suhde miespuoliseen henkilöön.
Ystävyyssuhteet kahteen toiseen naiseen olivat toimivia lukiossa, mutta vasta vähän päälle parikymppisinä tiet erosivat. Mieleen jäivät nämä kaksi, koska molemmat ovat sittemmin syrjäytyneet normaalista yhteiskunnasta.Oli kylmä suihku saada tositieto juorujen päälle, koska mukana oli piiloviesti, että nämä naiset yhä inhoavat minua, että in fact entinen ystävyytemme oli itse asiassa sekavien tunteiden sekasotkua, ja vihan esiastetta leiskui silloin jo, minä olin se mielistelijä, ystävyyksien kerjäläinen, kuin makupaloja tuijottava jack russell terrieri olin minä heille.
Nyt työstän heidät pois mielestäni, sekä 90-luvun "hyvät" ajat, välirikkohetket sekä tämän päivän realiteetit heistä, minusta ja lopullisesta pakkoerostamme, minun itseni suojelua se on. Joudun siis rewind-and-pause- läpikäymään erilaisia festaritapahtumia, konsertteja, siideridiskoja, 18-21-vuotiaana kärsityt itsetunto-ongelmat jotka olivat kollektiivisia piirissämme (kaikki halusivat olla Calista Flockhartin näköisiä, vastakohtana oli siis ruma ja kelvoton nainen, ja tämä oli nimenomaan mun ja 2 muun naisen yhteinen ongelma).
Diskoissa oli kylmät välit jos ilta jotenkin meni pieleen, mutta myöhemmin selvisi että minähän siis olin sen tunnelman itse pilaaja.
Että tällaista, nyt olen kiitollinen että EN OLE Calista Flockhartin näköinen. Nuoruuden illuusiot ovat muuttuneet todellisuuden tajuamiseksi: entinen Ally McBeal on nykyään nelikymppinen, itsensä näköinen ja edelleen meganätti, mutta kykenen suojautumaan normien tyrkytyksestä joka tulvi sisälleni nuorempana. Olen "sen" arvoinen, kuten mainoksissa sanotaan, ja en tiedä mikä "se" on, mutta ei väliä, olen vapauden ja elämän arvoinen, vaikka en ole muuttunut toiseksi ihmiseksi, ainoastaan vanhentunut. Mutta vähän aikaa tulen vielä kokemaan, että vaaleanpunaiset jenkki-purkat ovat jonkun todella kauniin, tuntemattoman toisen naisen oma tavaramerkki, joita en saa ostaa tai pistää suuhuni.Se on vain oma ongelmani, ja ajan kanssa se loogistuu!Nuoruuteni oli vaaleanpunaista silmänlumetta kaikinpuolin, ja vasta nyt olen maanpinnalla tukevasti, hyvästi entiset hyvän päivän tuttavat, joidenkin kohdalla se on jäähyväiset, pakkotapaamisia lukuunottamatta, bussipysäkit ovat sikäli vaarallisia, mutta muuten jatkan matkaani..
Ystävyyssuhteet kahteen toiseen naiseen olivat toimivia lukiossa, mutta vasta vähän päälle parikymppisinä tiet erosivat. Mieleen jäivät nämä kaksi, koska molemmat ovat sittemmin syrjäytyneet normaalista yhteiskunnasta.Oli kylmä suihku saada tositieto juorujen päälle, koska mukana oli piiloviesti, että nämä naiset yhä inhoavat minua, että in fact entinen ystävyytemme oli itse asiassa sekavien tunteiden sekasotkua, ja vihan esiastetta leiskui silloin jo, minä olin se mielistelijä, ystävyyksien kerjäläinen, kuin makupaloja tuijottava jack russell terrieri olin minä heille.
Nyt työstän heidät pois mielestäni, sekä 90-luvun "hyvät" ajat, välirikkohetket sekä tämän päivän realiteetit heistä, minusta ja lopullisesta pakkoerostamme, minun itseni suojelua se on. Joudun siis rewind-and-pause- läpikäymään erilaisia festaritapahtumia, konsertteja, siideridiskoja, 18-21-vuotiaana kärsityt itsetunto-ongelmat jotka olivat kollektiivisia piirissämme (kaikki halusivat olla Calista Flockhartin näköisiä, vastakohtana oli siis ruma ja kelvoton nainen, ja tämä oli nimenomaan mun ja 2 muun naisen yhteinen ongelma).
Diskoissa oli kylmät välit jos ilta jotenkin meni pieleen, mutta myöhemmin selvisi että minähän siis olin sen tunnelman itse pilaaja.
Että tällaista, nyt olen kiitollinen että EN OLE Calista Flockhartin näköinen. Nuoruuden illuusiot ovat muuttuneet todellisuuden tajuamiseksi: entinen Ally McBeal on nykyään nelikymppinen, itsensä näköinen ja edelleen meganätti, mutta kykenen suojautumaan normien tyrkytyksestä joka tulvi sisälleni nuorempana. Olen "sen" arvoinen, kuten mainoksissa sanotaan, ja en tiedä mikä "se" on, mutta ei väliä, olen vapauden ja elämän arvoinen, vaikka en ole muuttunut toiseksi ihmiseksi, ainoastaan vanhentunut. Mutta vähän aikaa tulen vielä kokemaan, että vaaleanpunaiset jenkki-purkat ovat jonkun todella kauniin, tuntemattoman toisen naisen oma tavaramerkki, joita en saa ostaa tai pistää suuhuni.Se on vain oma ongelmani, ja ajan kanssa se loogistuu!Nuoruuteni oli vaaleanpunaista silmänlumetta kaikinpuolin, ja vasta nyt olen maanpinnalla tukevasti, hyvästi entiset hyvän päivän tuttavat, joidenkin kohdalla se on jäähyväiset, pakkotapaamisia lukuunottamatta, bussipysäkit ovat sikäli vaarallisia, mutta muuten jatkan matkaani..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.