Tuntuu hassulta, että siitä on vasta kolme viikkoa. En muista enää oikein hänen ääntään, mille hän tuoksui tai tuntui. Kahdeksan vuotta yhdessä, kunnes hän lähti. Seuraavana päivänä katui, hänellä ei ollut mitään paikkaa minne mennä. Minä en vastannut hänen puheluihin, enkä viesteihin.
Muistan sen illan, kun hän jätti sormuksen eteisen pöydälle. Poisti avaimensa ja asetti sen sormuksen viereen. Jäin kotiin itkemään ja oksentamaan. Luulin kuolevani, olin täysin shokissa. Läheiset ja perhe auttoi, kantoivat pahimman yli.
Menin töihin ja alkoi helpottaa. Oksetti edelleen, paino laski. Olin valkoinen kuin lakana, silmänaluset mustat. Hän yritti yhä laittaa viestejä, joihin en vastannut.
Selvisin yllättävän hyvin, ihmettelin sitä kovasti. Olin varma, että tulee romahdus ja tulihan se lopulta.
En käytä alkoholia lainkaan, mutta sinä iltana vajaa viikko sitten päätin kokeilla. Ei sitä paljoa ehtinyt juomaan, kun oli jo ihan humalassa. Sitten älynväläys soittaa hänelle keskellä yötä. Heti kun hän vastasi aloin itkemään. Itkin niin kovasti etten saanut henkeä. Aivan kauheaa itkemistä. Aloitin ihan asiallisesti puhelun, kunnes jokin napsahti ja muutuin ihan hirveäksi. Sanoin niin hirvittäviä asioita, siis aivan valheita hänellä, mitkä eivät pidä edes paikkaansa.
Menin nukkumaan ja aamulla heräsin ihan järkyttävään krapulaan ja ahdistukseen. Ahdisti niin hirvittävän paljon, ettei kukaan usko. Luulin sekoavani siihen paikkaan. Soitin hänelle, hän ei vastannut, hylkäsi puheluni monta kertaa. Soitin niin useasti, että hän vastasi. Sanoi, että vihaa minua. Sanoi, että rakasti minua mutta nyt vihaa ja halveksii. En ihmettele, sanoin ihan hirveitä asioita. Koitin pyytää anteeksi, hän ei halunnut kuulla.
Opin tästä sen, että en jatkossakaan käytä alkoholia. Ei hyvänen aika miten idiootti voi ihmisestä tulla sitä käyttäessään! Häpeän niin suunnattomasti tätä asiaa, että kukaan ei voi ymmärtää. Sanomisistani meni oma maineeni kyllä kokonaan. Hirveää kuinka saatoin!
No tässä nyt mennään suunnilleen pää kainalossa eteenpäin. Ahdistaa, itkettää ja masentaa. Tiedän täysin, että meistä ei koskaan tule mitään. Se kaikki on niin loppu kuin vain olla ja voi. Olisi ollut tietenkin ilman puheluanikin.
Harmittaa silti, että kahdeksan vuotta päättyi näin rumasti. Se olisi ansainnut vähän arvokkaamman lopetuksen meiltä kummaltakin.
Äsken katsoin hänen valokuvaansa ja itkin. Tuntuu yksinäiseltä ja pahalta. Hävettää kaikki jotenkin hirmuisesti. Hän on todella poissa. Mieheni on poissa. Hän oli minun mieheni, jota minä rakastin. Nyt hän on poissa.
Nyt olen yksin ja seison ensimmäistä kertaa omilla jaloillani. Se pelottaa minua. En ole ihminen, joka lähtee kaupungille katselemaan miehiä, harrastaa yhdenillan kevyitä juttuja. En halua mitään seikkailuja, katsomisia tai suhteita.
Kun erosta alkoi kiertää juttua, sain heti kolme treffikutsua. Kolme miestä tunnusti tunteitaan minuun. Se tuntui pahalta jotenkin. Nämä kolme miestä äkisti tarjoavat apuaan jokaiseen asiaan. Soittelevat ja laittavat viestiä.
Kaikki sanovat, olet kaunis ja fiksu, saat uuden, saat paremman. Ne kaikki satuttavat minua. En halua uutta, en halua mitään. Olen niin pettynyt, että tässä kävi todella näin.
Pitkä purkaus, mutta oli pakko se kirjoittaa. Tiedän, että teitä pää kainalossa käveliöitä on täällä monen monta. Moni itkee särkynyttä sydäntään. Olen pahoillani kaikkien teidän poloisten puolesta. Koitetaan jaksaa ja koitetaan uskoa ne jutut mitä meille sanotaan. Aika parantaa, löydämme joskus jonkun johon rakastua, näin ei ollut tarkoitettu, itku muuttuu iloksi ja paistaa se aurinko risukasaankin. Ei meillä ole muuta, on pakko uskoa nämä asiat.
Pärjäilkää!
Muistan sen illan, kun hän jätti sormuksen eteisen pöydälle. Poisti avaimensa ja asetti sen sormuksen viereen. Jäin kotiin itkemään ja oksentamaan. Luulin kuolevani, olin täysin shokissa. Läheiset ja perhe auttoi, kantoivat pahimman yli.
Menin töihin ja alkoi helpottaa. Oksetti edelleen, paino laski. Olin valkoinen kuin lakana, silmänaluset mustat. Hän yritti yhä laittaa viestejä, joihin en vastannut.
Selvisin yllättävän hyvin, ihmettelin sitä kovasti. Olin varma, että tulee romahdus ja tulihan se lopulta.
En käytä alkoholia lainkaan, mutta sinä iltana vajaa viikko sitten päätin kokeilla. Ei sitä paljoa ehtinyt juomaan, kun oli jo ihan humalassa. Sitten älynväläys soittaa hänelle keskellä yötä. Heti kun hän vastasi aloin itkemään. Itkin niin kovasti etten saanut henkeä. Aivan kauheaa itkemistä. Aloitin ihan asiallisesti puhelun, kunnes jokin napsahti ja muutuin ihan hirveäksi. Sanoin niin hirvittäviä asioita, siis aivan valheita hänellä, mitkä eivät pidä edes paikkaansa.
Menin nukkumaan ja aamulla heräsin ihan järkyttävään krapulaan ja ahdistukseen. Ahdisti niin hirvittävän paljon, ettei kukaan usko. Luulin sekoavani siihen paikkaan. Soitin hänelle, hän ei vastannut, hylkäsi puheluni monta kertaa. Soitin niin useasti, että hän vastasi. Sanoi, että vihaa minua. Sanoi, että rakasti minua mutta nyt vihaa ja halveksii. En ihmettele, sanoin ihan hirveitä asioita. Koitin pyytää anteeksi, hän ei halunnut kuulla.
Opin tästä sen, että en jatkossakaan käytä alkoholia. Ei hyvänen aika miten idiootti voi ihmisestä tulla sitä käyttäessään! Häpeän niin suunnattomasti tätä asiaa, että kukaan ei voi ymmärtää. Sanomisistani meni oma maineeni kyllä kokonaan. Hirveää kuinka saatoin!
No tässä nyt mennään suunnilleen pää kainalossa eteenpäin. Ahdistaa, itkettää ja masentaa. Tiedän täysin, että meistä ei koskaan tule mitään. Se kaikki on niin loppu kuin vain olla ja voi. Olisi ollut tietenkin ilman puheluanikin.
Harmittaa silti, että kahdeksan vuotta päättyi näin rumasti. Se olisi ansainnut vähän arvokkaamman lopetuksen meiltä kummaltakin.
Äsken katsoin hänen valokuvaansa ja itkin. Tuntuu yksinäiseltä ja pahalta. Hävettää kaikki jotenkin hirmuisesti. Hän on todella poissa. Mieheni on poissa. Hän oli minun mieheni, jota minä rakastin. Nyt hän on poissa.
Nyt olen yksin ja seison ensimmäistä kertaa omilla jaloillani. Se pelottaa minua. En ole ihminen, joka lähtee kaupungille katselemaan miehiä, harrastaa yhdenillan kevyitä juttuja. En halua mitään seikkailuja, katsomisia tai suhteita.
Kun erosta alkoi kiertää juttua, sain heti kolme treffikutsua. Kolme miestä tunnusti tunteitaan minuun. Se tuntui pahalta jotenkin. Nämä kolme miestä äkisti tarjoavat apuaan jokaiseen asiaan. Soittelevat ja laittavat viestiä.
Kaikki sanovat, olet kaunis ja fiksu, saat uuden, saat paremman. Ne kaikki satuttavat minua. En halua uutta, en halua mitään. Olen niin pettynyt, että tässä kävi todella näin.
Pitkä purkaus, mutta oli pakko se kirjoittaa. Tiedän, että teitä pää kainalossa käveliöitä on täällä monen monta. Moni itkee särkynyttä sydäntään. Olen pahoillani kaikkien teidän poloisten puolesta. Koitetaan jaksaa ja koitetaan uskoa ne jutut mitä meille sanotaan. Aika parantaa, löydämme joskus jonkun johon rakastua, näin ei ollut tarkoitettu, itku muuttuu iloksi ja paistaa se aurinko risukasaankin. Ei meillä ole muuta, on pakko uskoa nämä asiat.
Pärjäilkää!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samoja tunteita kävin itse läpi kolme kuukautta sitten kun mieheni sanoi ettei halua enää jatkaa. Kirjoituksestasi ne kaikki hirveät ja kamalat tunteet nousivat taas esiin. Ei ne mihinkään koskaan ole kadonnutkaan, olen vain osittain unohtanut ne.
Aika todella parantaa. En koe olevani parantunut tuosta tuskasta jota koin silloin kolme kuukautta sitten, mutta kyllä se on jo löysännyt otettaan. Ihanaa huomata ettei enää satu niin paljon mitä silloin ensishokin aikaan.
Kumpa voisin olla niin kuin sinä, en haluaisi muistaa hänen tuoksuaan, ääntään, kävelytyyliä, halauksia, en mitään.. Mutta heti, jos jollakin on edes samanlaiset housut, tunnen kaipuuta ja ikävää exääni kohtaan. Hänen kuvaansakin voin jäädä tuijottamaan pitkäksikin aikaa. Kai tuollaisetkin menee ohi ajan kanssa, nyt vain voisi toivoa ajan kiitävän..
Muistakaa se, että aika todellakin parantaa ja kaikesta selviää! Aika menee hitaasti kun kamppailee tuskansa kanssa, mutta se menee siltikin koko ajan eteenpäin, ja joskus tulee vielä aamu jolloin huomaat ettei enää satukkaan. Voimia kaikille sydän suruisille!
Ole siitä iloinen, että et enää muista hänen ääntään, tuoksuaan yms...
Minä muistan vielä kaiken. Tuoksunsa, äänensä... Muistan miten hän kosketti, muistan miltä hän tuntui... Muistan hänen sanansa ja tyylinsä puhua... Muistan liian hyvin millainen hän oli.
Kuitenkin muistan myös hänen pahat sanansa ja tekonsa. Se pakottaa minut yrittämään unohtamaan hänet.
Siltikin kaipaan niin paljon. :'(((
Eikä se auta vaikka kuinka paljon on miehiä, jotka haluaisivat minut ja ehdottelevat treffejä... Todella mahtavia miehiä, mutta nyt mieleni on heitä vastaan. He eivät vain tunnu hyvältä nyt. Mielessä on vain hän... vieläkin. Ja se tuntuu pahalta.
Niin ja muiden sanat kuinka olen hieno ja kaunis ja löydän paremman ja ansaitsen paljon paremman kuin hän oli... Ne eivät auta. Asiahan varmasti on niin, mutta tässä vaiheessa kun joku sanoo noin, niin minua enimmäkseen ärsyttää.
En haluaisi enää kaivata tätä miestä, haluaisin jo päästä eteen päin ja ottaa todesta nuo potentiaaliset miesehdokkaat...
Mies, jollaisen olen aina halunnut on nyt mahdollinen minulle, mutta minä tyhmä vain en meinaa pystyä aloittamaan mitään.
Tuntuu tyhmältä itkeä menneisyyden perään.