Ei, ei ainakaan minun kohdallani, tuntuu kuin tuska,kaipaus ja epätoivo on enemmän vierailulla luonani, ainakin tällä hetkellä. Luulin meneväni ihanan miehen kaa naimisiin, jonka kans` perustaisin perheen, eläisin vanhaksi. Mut kuinkas kävikään. N. vuosi sitten tulimme Lapista lomalta ja mieheni lähti kaverinsa kaa telttailemaan, sieltä tullessaan tokaisi ensimmäiseksi kun astui ovesta sisään et haluaa avioeron, Ei selityksiä et miksi. Hän vain halusi tulla ja mennä niinkuin halusi,ilman et kotona ois lapsi ja vaimo odottamassa. Se oli shokki. Hän käänsi totaallisesti selkänsä meille, eniten siinä satutti lapsen puolesta. Jonka syntymästä hän oli iloinnut niin paljon. Jonka saaminen oli todella vaikeaa. Pieni lapsi ei ymmärtänyt, miksi isi ei kirjaimmellisesti nähnyt häntä. Kääntyi vain pois kun lapsi meni lähelle. Poika lopetti isästään puhumisen,pahinta tilanteessa oli et jouduimme asumaan miehen luona puoli vuotta ennenkuin saimme asunnon. Se aikana asiat jotenkin tasoittuivat ja pikku hiljaa mieskin rupesi olemaan jälleen isä lapselleen, mutta kun muutimme pois meni vähän aikaa ennenkuin kävi lastaan tapaamassa. Alkuun hän haki säännöllisesti, sitten kerrat harveni, jouduin soittamaan perään, että lapsesi kaipaa sinua ennenkuin hän tuli.
Mitta tuli täyteen ja sanoin että asiat on selvitettävä että voimme kumpikin jatkaa elämää eteenpäin. Rupesimme sit juttelemaan asioita halki. Hän sanoi rakastavansa meitä, ettei tiennyt miksi halusi erota. Halusi jakuvuutta meiltä. Vetosi keski-iän kriisiin ja sanoi et on juoksut jo juossut, et haluaisi yrittää uudelleen ja minä hölmö uskoin. Niin mies sitten palasi elämään. Tulin uudestaan raskaaks, rupesimme suunnittelemaan tulevaa. Mieheni oli innoisaan raskaudesta, sillä olimme jo kauan toivoneet toista lasta. Mutta onneamme kesti n.3kk. Luulin että sitä ois jatkunut pitempään, mutta ei. Ensin tuli kaikenlaisia tekosyitä miksi ei kerennyt meidän luoksemme, sitten ei kuulunut mitään. Parinviikon ihmettelyn jälkeen laitoin viestin ja kysyin että oliko hänellä toinen. Vastaus tuli että on ollut jo jonkin aikaa, ettei tilannetta tarvitsisi pahentaa kertomalla tätä kaikille. Ettei hän ollut aikonut kertoa minulle tätä, mutta kun pakotin. Siitä seurasi mieletön shokki. Mieleen tuli että yksinkö tämä kaikki olisi pitänyt kantaa. Miten se voi tehdä tämän, jättää mut yksin kantamaan kaiken vastuun pojasta ja sikiöstä. Kun kaiken piti olla taas hyvin.
Oltiin suunniteltu tulevaa, mietitty kolmatta lasta heti perään,kesää ym. Miten jaksaisin kantaa yksin kaiken eikö hän ajatellut mun tunteita lainkaa tai pientä poikaansa. Hän vain ilmoitti ettei hän kerkeä lastaan tapaamaan, tukemaan mua raskauden aikana, kun tulevaisuuskin on epävarmaa. Että ois parempi jos ottaisin sen sikiön pois.Oli kaks viikkoa aikaa päättää mitä teen, siinä shokissa. No abortin tein. Välillä on kaduttannut vaikka tiedän että tein oikean päätöksen itseni ja varsinkin pienen poikani takia. Hän tarvitsee minua nyt enemmän kuin koskaan, mutta mistä saisin tarvittavaa voimaa kun oma mielenikin on ihan sekaisin. Miten poistaa tuskan, kaipauksen, epätoivon. Mistä saisin uskoa ja jaksamista tulevaan.
Nyt mennään päivä hitaasti kerrallaan, välillä paremmin välillä taas taas huonommin. Ehkä tämä tästä ajan kanssa.Toivottavasti, sillä muuten en jaksaisi.
Mutta onko oikein toivoa että hänkin joskus tuntisi samaa tuskaa, kaipausta, epätoivoa. Että
hänkin joskus saisi aloittaa pohjalta, ihan alusta niinkuin minä kaksi kertaa vuoden sisällä. Että hän oppisi ettei ihmisiä saa kohdella miten tahtoo. Sen ainakin opin ettei ihmisiin ole luottamista, eikä rakkautta ole olemassa tai sitten en kohdannutkaa sitä oikeaa.
Mitta tuli täyteen ja sanoin että asiat on selvitettävä että voimme kumpikin jatkaa elämää eteenpäin. Rupesimme sit juttelemaan asioita halki. Hän sanoi rakastavansa meitä, ettei tiennyt miksi halusi erota. Halusi jakuvuutta meiltä. Vetosi keski-iän kriisiin ja sanoi et on juoksut jo juossut, et haluaisi yrittää uudelleen ja minä hölmö uskoin. Niin mies sitten palasi elämään. Tulin uudestaan raskaaks, rupesimme suunnittelemaan tulevaa. Mieheni oli innoisaan raskaudesta, sillä olimme jo kauan toivoneet toista lasta. Mutta onneamme kesti n.3kk. Luulin että sitä ois jatkunut pitempään, mutta ei. Ensin tuli kaikenlaisia tekosyitä miksi ei kerennyt meidän luoksemme, sitten ei kuulunut mitään. Parinviikon ihmettelyn jälkeen laitoin viestin ja kysyin että oliko hänellä toinen. Vastaus tuli että on ollut jo jonkin aikaa, ettei tilannetta tarvitsisi pahentaa kertomalla tätä kaikille. Ettei hän ollut aikonut kertoa minulle tätä, mutta kun pakotin. Siitä seurasi mieletön shokki. Mieleen tuli että yksinkö tämä kaikki olisi pitänyt kantaa. Miten se voi tehdä tämän, jättää mut yksin kantamaan kaiken vastuun pojasta ja sikiöstä. Kun kaiken piti olla taas hyvin.
Oltiin suunniteltu tulevaa, mietitty kolmatta lasta heti perään,kesää ym. Miten jaksaisin kantaa yksin kaiken eikö hän ajatellut mun tunteita lainkaa tai pientä poikaansa. Hän vain ilmoitti ettei hän kerkeä lastaan tapaamaan, tukemaan mua raskauden aikana, kun tulevaisuuskin on epävarmaa. Että ois parempi jos ottaisin sen sikiön pois.Oli kaks viikkoa aikaa päättää mitä teen, siinä shokissa. No abortin tein. Välillä on kaduttannut vaikka tiedän että tein oikean päätöksen itseni ja varsinkin pienen poikani takia. Hän tarvitsee minua nyt enemmän kuin koskaan, mutta mistä saisin tarvittavaa voimaa kun oma mielenikin on ihan sekaisin. Miten poistaa tuskan, kaipauksen, epätoivon. Mistä saisin uskoa ja jaksamista tulevaan.
Nyt mennään päivä hitaasti kerrallaan, välillä paremmin välillä taas taas huonommin. Ehkä tämä tästä ajan kanssa.Toivottavasti, sillä muuten en jaksaisi.
Mutta onko oikein toivoa että hänkin joskus tuntisi samaa tuskaa, kaipausta, epätoivoa. Että
hänkin joskus saisi aloittaa pohjalta, ihan alusta niinkuin minä kaksi kertaa vuoden sisällä. Että hän oppisi ettei ihmisiä saa kohdella miten tahtoo. Sen ainakin opin ettei ihmisiin ole luottamista, eikä rakkautta ole olemassa tai sitten en kohdannutkaa sitä oikeaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
omaa kohtaloaan. olin yhdessä elämäni rakkauden kanssa, meillä meni hyvin, pidimme samoista asioita ja ymmärsimme toisiamme, olimmehan kumpikin olleet ns. tien päällä kulkeneet, hän roudarina ja minä tanssityttönä. aika jonka vietimme yhdessä oli ihanaa, välillä oli kiistoja jostain mutta ei riitelyä. hän sai harrastaa mitä halusi , samoin minä. rakastimme lapsiamme, hän omiaan edellisestä liitosta ja minunkin lapsia. kaikki siis hyvin, olimme erossa työn takia välillä viikkoja, viikonloput aina yhdessä. eräänä su.iltana soitin hänelle ja kuulin taas samat rakkauden lauseet joita hän usein sanoi, joita halusin kuulla. nukuimme yön eri paikoissa, aamulla tuli viesti: elä soita, elä tule käymään, tämä on loppu nyt. silloin maailmani romahti täydellisesti, sitä tuskaa,kaipuuta, surua ja raastavaa ikävää kannan koko ajan sedämessäni, en pysty ajattelemaan ketään muuta. tuntuu kuin olisin tappanut puolet itsestäni, sen tunteen puolen. aina kun kuuntelen musiikkia josta tiedän hänen pitävän itken, pieni poikani kutsuu häntä vieläkin isäksi ja kysele koska isä tulee ja se on kuin puukkoa kääntäis sisälläni. heti hänen lähtönsä jälkeen huomasin oottavani lasta, ilmoitin asiasta hänelle, hän jutteli ja yritti olla ystävällinen, kunnes tajusin että tuo ystävällisyys oli vain sen takia että tekisin abortin josta hän niin puhui sanoen että hän ajattelee mun parastani,tein selväksi etten tee aborttia jolloin hän suuttui minut haukkuen. ja haukkui minut täysit ja sanoi ettei hänenllä ole mitään puhuttavaa kanssani mistään milloinkaan. silti tuska ja kaikki muu on sisälläni ja pysyy.
aina ne yhteiset tunteet ja hellyydet tulee mieleen kun näen hänet samalla lenkkipolulla jossa itse käyn, mutta hän vain kääntyy pois kun näkee minut, se on kuin puukon isku.
luettavaa teidän molempien tarinat. Mitä tässä voin muuta, kuin toivottaa tsemppiä jaksamiseen ja kaikkea muutakin hyvää! Alamäen jälkeen on tultava ylämäki.
Kerrot asiaasi sillä paatoksella että luulisi jotain todella järkyttävää tapahtuneen. Haloo! kukaan ei ole kuollut, olet yhä se sama ihminen joka olit silloin ennen kuin olit tuon petturimiehesi tavannut! Pystyit elämään elämääsi ennen tuota miestä joten pystyt hänen jälkeensäkin. Olet liian, suorastaan sairaalloisen, riippuvainen tuosta joutavasta sällistä! Ryhdistäydy! Eihän sinulta ole mitään oleellista otettu pois, on kaksi kättä ja jalkaa, ja mahdollisuus tehdä loppuelämälläsi mitä vaan. Turha jäädä ruikuttamaan jonkun miehen takia! Ajattele mitä kaikkea maailman naiset ovat kärsineet: sodat, kaiken sen väkivallan mitä ihmismieli voi vaan keksiä, lapsensa kuoleman ja paljon muuta! Silti elämä jatkuu ja moni pääsee siitä vielä jaloilleen. Sinulle ei ole mitään muuta tapahtunut kuin ajatusmaailmasi on mennyt vinksalleen - ja ihan turhasta!
on miéleni. sehän on mukava kuulla. Vaikka kyllä tämä elämän kuvioita on joutunut pitkälti järjen perusteella viime aikoina käsittelemään. Ei tässä kovin vinkshattannut kerkeä olemaan kun joutuu pienelle pojalle kertomaan/vastailemaan; et miksi isi ei tule, onko isi vielä mun kaveri, rakastaako isi mua vielä, isillä on paljon töitä. Mitä niihin osa vastata kuin et kyllä isi sua rakastaa, hakee sut sitten kun työt helpottaa. JOs mieleni ois kovin vinksahattannut niin haukkuisin se lapselleni totaallisesti, mut kun toi järki vielä pelaa niin en pahaa sanaa sano hänestä lapseni kuulen sillä onhan se kumminkin hänen isä. Joten eiköhän tässä järki pelaa ja hiukan olen ottaannut itseäni niskasta kiinni. Lapsen tähden en voi ihan totaallisesti vinksahtaa.
Mun vaimo muutti pois helmikuun alussa. Naimissa 20v. Meillä kolme lasta. 17,15 14. Hän sanoi että on ahdistunu mun kanssa. Ettei rakasta enää mutta oon hyvä kaveri. Pitkä tarina. En tienyt syitä, mutta ei mitään vakavaa, ei mulla vieraita ei väkivaltaa ei kovaa ryyppäämistä. Olin kyllä mussuttaja. Siis mies. Syytin iteeni ja syytän edelleenkin. Oltiin yhdes pojan koulun päättäjäisissä. Tuntu hyvältä ku juteltiin. Oli asunut 4kk poissa kotoa tähän mennes. Elin koko ajan toivossa paluusta kun hän oli sanonut ettei kaipaa miestä vaan omaa elämää. Avio ero pantiin vireille että hän saisi osaomistus asunnon ja kai hän halusi sitä muutenkin. Vikko sitten sain tietää että sillä on toinen mies. Sen työkaveri. Häntä nuorempi poikamies, jonka minäkin tunnen. Oli ja on vaikee uskoo kun hän väittää sen alkaneen vasta muuton jälkeen. Kuika vaan, ollaan aviossa syksyyn asti ja uskoin ettei hän miehen perään ollut. Vaan mitenkähän oli? Ainakin tosi nopeeta toimintaaa. Kuitenkin vielä aviossa eli huorin teko. Minä koen sen pahimpana asiana mitä mulle voi suhteesa tehdä. Onn syvästi loukkantunu ja tosi surullinen. Kova hinta hänen omista haluistaan. Minä kerroin lapsille mitä mieltä olen asiasta enkä kaunistellut mitään. Sinulla kylläkin pieni lapsi mutta ei hällekään mun mielestä saa valehdella. Ei ukkos oo sen arvoinen kuin ei vaimonikaan.
että hän olisi toisen takia jättänyt sinut. Jos on niin tehnyt että pitkän liiton lopettaa jonkun ihmisen takia niin on aika lyhytnäköistä hommaa. Uskon, että muutosta on kaivannut pitempään ja olisi lähtenyt muutenkin.