Mistä voi saada tukea tuskaan erotilanteessa. Lähes 20 vuotta avioliittoa takana. Ihanat lapset ja suht onnellinen avioliitto. Sitten mies humalapäissään pettää, eikä edes seuraava päivänä muista naisen nimeä. Isku oli niin kamala, että vein eropaperit heti eteenpäin. Kaksi viikkoa meni itkiessä. Hengittäminenkin käy työstä ja fyysinen kipu on päivittäinen. Itkettää ja ahdistaa. Ei voi toisen tekoa hyväksyä eikä ymmärtää. Miten voi antaa anteeksi, jos tuntuu siltä ettei voi sitä itse unohtaa. Se tulee olemaan aina välissämme. Mies muuttaa kohta pois kotoa. Perhekeskeisenä olen unohtanut elää itselleni, sillä perhe on ollut aina etusijalla minulla. En edes osaa olla minä, kun aina olen ajatellut me. En voinut koskaan kuvitellakkaan, että minulle kävisi näin. Minähän olen luvannut olla naimisissa kunnes kuolema meidät erottaa. Mutta nyt erottikin humalainen pano. Ei ole yhtään omaa ystävää kenelle puhua. Mistä aikuinen nainen löytää uusia ystäviä itselleen, tukiryhmää ja saman kohtalon läpikäyneitä, joilta voisi kysyä neuvoja pääkaupunkiseudulla. Onko elämää eron jälkeen. Nyt tuntuu siltä, ettei ole. Tuntuu, että osa itsestäkin on kuollut. Olen vihainen, pettynyt, surullinen ja toivoton. Apua!
Mistä tukea eronhetkellä
apua!
163797
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
näin on !
On paljon kannattavampaa asua kaksin isossa talossa mitä yksin ei olis varaa maksaa.
Kuitenkin voi naida kenen kanssa huvittaa. Kumpikin pesee omat pyykkinsä laittaa omat ruokansa ja nukutaan eri huoneissa, siltä varalta että toinen haluaa tuoda panonsa joskus yökylään.
Se on todella KANNATTAVAA.
Umpikänninen hairahdus ei ole kuolema, oliko se alttarilla lausuttu vala vain pelkkää korupuhetta? Nyt tosipaikan tullen sitten teitkin toisin.
Ehkä ajan perspektiivissä alat ymmärtää, miten äärimmäinen reaktiosi oli.
No kannattaako 20 vuoden liittoa yhden kännisen panon takia rikkoa?? Hei haloo?!?!?!?!
Ja apua saat vaikka yksityiseltä psykologilta, jos et halua terveyskeskukseen tai mielenterveystoimistoon jonottaa. Myös Fisherin eroseminaareja järjestetään ympäri Suomea.
Kannattaako 20 vuoden liiton jälkeen kännissä sitten mennä panemaan ketään?
Ette kai te nyt tosissaan usko, että hairahdus oli ainutkertainen?
Haloo itsellesi!
miehesi oli erosta?Toivottavasti te keskustelitte tai pystyitte keskustelemaan.Reakoit turhan voimmakkaasti.Maailma kun on muuttunut sitten meidän nuoruuden.Kaikki on sallittua.Siihen on vaikea sopeutua kylläkin,mutta se lienee tosiasia.Miehesi on varmaan yhtä hämmentynyt kuin sinäkin,ellei sitten näitä panoja ole ollut jo aikaisemminkin.Tiedän tuskasi.Herätys nykymenoon on julmaa.Mutta erota,no jaa,niin tein kyllä minäkin.Annoin miehelle vapauden temmeltää näiden ihanien naisten kanssa.
Itse olen pitänyt ystävyyssuhteitani yllä koko avioliittoni ajan ja nyt kun itselläni avioero edessä, niin ystäväni ovat olleet todella hyvänä tukena. Heidän tukensa on ollut korvaamaton kaikinpuolin...henkisenä tukena sekä käytännön asioissa. Joskus voi heille tulla tarve saada myös tukea ja apua käytännön asioissa (ei välttämättä avioeroasioissa vaan muissakin), niin olen valmis auttamaan heitä.
Mutta kun sinulla ei ole niitä ystäviä, voit hyvin soittaa ajan esim. mielenterveystoimistoon ja purkaa siellä tilannettasi tai sitten perheasiainneuvottilijalle (olipa pitkä sana). Toivon, että saisit keskusteluapua, sillä avioero on aina raskas vaihe, ihan sama kumpi eroa hakee.
Tunnen tuskan, niin voi käydä miehellekin. Parhaat auttajat löytyy hyvistä ystävistä (selviää samalla kuka on tosi ystävä) ja parisuhdeteraupeuteista. Puhu, puhu ja keskustele, se auttaa.
paikka josta saa keskusteluapua parisuhdeongelmiin on seurakuntien perheasioiden neuvottelukeskukset.Voin sanoa että kannattaa ottaa yhteyttä.Tilaa rohkeasti aika ja kerro mikä mieltäsi painaa.Saat asiantuntevaa apua ja näkemystä elämäntilanteessasi.Jos mies lähtee, ota mukaan ja pelastakaa avioliittonne niin ei tulisi näitä turhia eroja.
Heips!
Päädyitkö heti eroon? Mun mies petti mua.....pitkä juttu ja paljon pahemmin kun mitä sun mies teki.....silti,kun yhteistä taivalta on 27v josta oltu 19v naimisissa,päätin antaa viellä yhden mahdollisuuden.Helppoa ei ole ollut ,koska luottamus meni ja se pitää rakentaa uudestaan!
Olen ollut ja samanlainen kun sinä....ajatellut aina me ja lapset aina etusijalla,mutt nyt tein uudistuksen tämän mieheni teon myötä.Jatkossa ajattelen itseeni useimmin!
Haluisitko kirjottaa mailia mulle?
Olen etelästä.....läheltä pääkaupunkia.
-Voimia sulle-
Luulisin miehestäsi tuntuvan ihan yhtä kipeältä kuin sinusta, tai vielä enemmän...
Eikö sinulla ole yhtään minkäänlaista inhimillisyyttä jäljellä?
Mieskin on ihminen ja erehtyväinen...
Siis sinun mahtavaa omanarvontuntoasi on loukattu ja nyt sitten raivoissasi vihaat ja heität miehen pihalle! Missä se "kunnes kuolema meidät erottaa" nyt sitten on?
Vihkivalasi murskaantuvat ylimitoitetun omanarvontuntosi alle.
Joskus hävettää olla nainen...
Tiedän, että eropäätökseni tuntuu nopealta, mutta petoksen tuska tuntuu niin kamalalta, että tuntuu siltä, ettei tästä tuhkasta Feenix-lintukaan enää nouse. Joku ehdottaa kostopanoa, mutta kun mielestäni seksi liittyy vain aitoon rakkauteen niin se ei kohdallani toimi ja tekee samalla mieheni teon vaikeaksi ymmärtää. Teko oli ainutkertainen ja mieheni katuu tekoaan ja kärsii myös kovasti. Hän myös ymmärtää reaktioni ja sanoo, ettei voi edes pyytää anteeksiantoa, ainakaan tässä vaiheessa. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen, olisi hän toiminut samoin kun minä nyt. Seurakunnalta olen apua pyytänyt, mutta jonoa on pilvin pimein, ettei ole toivoa vastaanottoajasta. Onneksi sain yllättäin tilaisuuden puhua aivan vieraan ihmisen kanssa, kiitos hänelle. Siitä oli suunnattomasti apua, toki vain hetkellisesti. Seuraavana päivänä taas itketti. Olemme puhuneet asiasta mieheni kanssa eikä hän osaa tekoaan selittää kuin tolkuttomalla humalalla. Minun on vain vaikea hyväksyä tuota peri suomalaista selitysta kaikkeen toheltamiseen ja rikoksiin "olin niin humalassa". Kyllä aikuisen ihmisen on oltava vastuussa tekemisistään. Mielestäni joku omatunto tai muu pitäisi kolkuttaa silloinkin, että tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Toiset ihmiset ovat suvaitsevaisempia suhteissaan, hyväksytään omat ja toisen syrjähypyt avioliitossa, mutta minä en vain voi ajatella niin, olkoon se sitten kuinka vanhanaikaista tahansa. Sitten olen vanhanaikainen. Olemme päätyneet asumuseroon ja sittenhän on 6 kuukauden harkinta-aika. Mielestäni on molempien ajateltava rauhassa tilannetta ja mitä tulevaisuudelta haluaa. Sitten myöhemmin vasta vihan hieman laannuttua voisi olla hyvä käydä avioliittoneuvonnassa ja saada ammattilaisen apua. Sen jälkeen olisi sitten aika tehdä lopullinen päätös. Yhdessä vai erikseen eteenpäin. Pahin on kuitenkin se, että en usko voivani unohtaa vaikka nimellisesti antaisinkin anteeksi. Ajatus jäisi kaivertamaan sisääni ja tuska nostaisi aina välillä päätään. Miten voisi luottaa toiseen jatkossa? Aina kun hän lähtisi jonnekkin, niin kauhulla odottaisin mitä nyt voisi tapahtua. Sanoin miehellekkin, että paras hoito olisi muistin tyhjennys viimeisen kuukauden ajalta! Ja tulevaisuus yksin pelottaa. Olin kuvitellut eläkepäivät mieheni kanssa yhdessä matkustellen ja lapsenlapsia hoitaen. Kaikki se on mennyt. Ja sitten ihan arkiset eli raha-asiat. Olen hoitanut lapsia kotona yli 6 vuotta, sen jälkeen tehnyt lyhyttä työpäivää, lasten sairastaessa aina jäänyt kotiin heitä hoitamaan. Mies on tehnyt uraa, opiskellut ja matkustellut ympäri maailmaa. Koskaan ei ole tarvinut tinkiä menemisistään eikä jäädä kotiin sairaiden lasten takia. Tämä oli ihan vapaaehtoinen valintani, sillä haluan hoitaa itse lapseni. Mutta nyt. Miehellä on kolme kertaa parempi palkka ja kaikki turvattu tulevaisuudessa. Minä sitten muutan pieneen lähiöyksiöön lasten lähdettyä kotoa (siihen asti asun lasten kanssa nykyisessä kodissa, ainakin nyt on niin sovittu, voihan sekin matkan varrella sitten muuttua) ja kiituutan pienellä palkallani yksin. Jotenkin tuntuu epäreilulta sekin. Otan vielä mielelläni vastaan neuvoja ja muita elämänviisauksia, solvaukset voi jättää kirjoittamatta, enempää tuskaa en elämääni tällä hetkellä kaipaa.
jonka nyt voitte tehdä on erota. Saattaa tehdä hyvää olla vähän aikaa erillään, niin toisen merkitys kyllä selviää. Avioero on kamalampi asia kuin miltä se äkkiä ajateltuna tuntuu. Yksi känninen hairahdus, jota mies kovasti katuu, ei ole mikään syy erota.
Toivottavasti löydätte ulkopuolisen tahon, jonka kanssa käsittelette syntynyttä kriisiä. Melkoisen paljon kokeneena ja eronneena, kehottaisin vielä vakavaan harkintaan. Vaikuttaa siltä, että rakkautta teidän väliltänne vielä löytyy, muuten reaktionne eivät olisi tuollaiset.
miten noin äärilaidallinen ja äkkipikainen ihminen on edes pysynyt 20 vuotta avioliitossa.
Kaikki hyvä menemään yhden alle puolitolkuissa tehdyn virheen takia. Palautusta maan pinnalle sinä kaipaat. Ehkä se perheen ja elämäsi romuttuminen eron seurauksena sitten sellaisena palautuksena toimii. Pitäisi vain ymmärtää etukäteen että siihen kulunutta aikaa ja siitä aiheutuneita seurauksia, mm. lapsille, EI SAA TAKAISIN.
On aika heppoista tehdä ihmisestä analyysiä yhden kirjoituksen perusteella. Kyllä asiaa on pohdittu monelta kantilta. Kai jokaisella on oikeus tunteisiinsa, vaikka ne eivät kaikkia (nettisurffareita) miellyttäisikään. Apua en kylläkään edes pyytänyt itseni analysoimiseen vaan siihen, mistä erotilanteessa voi saada apua, lähinnä keskustelun muodossa. Ja eiköhän sama koske myös miestä, että kannattaako "puolitolkussa" heittää 20 vuotta menemään, ymmärtämättä seuraukset etukäteen. Vastuussahan ovat molemmat osapuolet omista teoistaan. Vai olenko tässäkin mielestäsi väärässä?
Sun mieheskin on vaan ihminen erehtyväinen sellainen. Eri asia on tietenkin sitten, jos miehesikin haluaa eroa 20 vuoden jälkeen naisen vuoksi, jonka nimeä ei edes muista..
Pliis, ihmiskunnan hyvyyden ja anteeksiannon nimissä armahda miestäs..