Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa pian 4 kuukautta. Suhteemme kehittyi "pikkuhiljaa" suhteeksi nimitttäin olin kuukausi sitten lopettanut entisen 3 vuotta kestänneen suhteen, enkä siinä elämäntilanteeessa varsinaisesti etsinyt miestä. Kyseinen mies halusi kuitenkin todenteolla seurustella kanssani ja antoi aikaa tunteilleni niin paljon kuin ikinä tarvitsin vaikka sanoin hänelle, että jokus saattaa tulla päivä jolloin en ollenkaan halua häntä lähelleni. No sellaista päivää ei tullut ja kuukauden "ystävyyden" ja tutustumisen jälkeen olin valmis virallistamaan suhteemme seurusteluksi.
Hän vaikutti aluksi kaikin puolin täydelliseltä mieheltä minulle, sillä pystyimme alusta asti keskustelemaan kaikesta ja elämän arvomme kohtasivat täysin. Ongelmaksi suhteeseemme vaan on muodostunut se, että vertailen nykyistä suhdettani jatkuvasti entiseen. Edellinen suhde päättyi minun aloitteestani. Meillä ei varsianisesti ollut mitään kriisejä tai riitoja rakkaus vaan yllättäen sammui, mitä en vielä tänäkään päivänä ymmärrä sillä suhteemme toimi mainioisti ja yhteen lasketut riidat mahtuvat yhden käden sormille. Kaiken lisäksi olin todella onnellinen tuona aikana. mutta. jokin mättäsi. väliltämme (minun puolelta) loppui intohimo ja huomasin että suhteemme taisikin perustua enemmän hyvään ystävyyteen. Exäni oli ns. helppo mies joka oppi käsittelemään minua oikealla tavalla. Minä taas en ole kovin helppo nainen nimittäin tempperamenttini ottaa minsuta usein yli otteen ja kuljen aina (hyvien ja huonojen) tunteideni ohjaamana. siispä olen aina ajatellut että minun on seurusteltava ymmärtävän ja kiltin miehen kans mutta minua on kuitenkin päinvastoin aina kiehtonut määrätietoiset miehet joilla on vahva omatahto. No tämä puoli löytyykin sitten nykyisestä poikaysätvästäni mutta se on tuonut myös paljon ongelmia suhteeseemme kun yritämme molemmat saada oman tahtomme läpi. Ja kun kolmen vuoden aikana ehdin tottua kivuttomaan suhteeseen tämä kriisien värittämä suhde sai minut miettimään voiko tällainen sihde kestää?
Jaksamme kyllä kerta toisensa jälkeen antaa anteeksi toisillemme, mutta välillä mietin kaiholla edellistä suhdettani. Tiedän että suhteeseen kuuluu riidat ja puhdistunut ilma maistuu sen jälkeen entistäkin paremmalle. Mutta?
Rakastan nykyistäni erittäin paljon.. ainakin luulen niin? niinhän luulin edellisessäkin suhteessa? kuinka tidän ovatko tunteeni aitoja? mitä jos riipunkin ns.laastari suhteessa, sillä olen tottunut että vierelläni on aina joku? Uskon rakastavani nykyistäni, sillä koen häntä kohtaan suunnatonta intohimoa ja kiintymystä... ja mustasukkaisuutta! Mikä minulle on sekin uusi tunne... mutta jotuuko nämä tuntemukset siitä, että todella välitän miehestäni vai siitä että pelkään jääväni yksin? Aluksi en myöskään epäillyt mieheni tunteita kohtaani, koska hän ilmaisi ne minulle suurin teoin. Muunmuassa vaihtamalla paikkakuntaa (500km) ja työpaikkaa vuokseni. mutta nykyään kun olen häneen niin kovasti kiintynyt ja kun hän ei enää jatkuvasti toitota tunteitaan minua kohtaan, kuvittelen niiden hävinneen.. Mutta eikö tämä ole aivan luonnollista suhteen edetessä?
En oikein tiedä mihin pyrin tällä tekstilläni.. haluaisin kai jonkinlaista vahvistusta, siitä että riidat ja erimielisyydet kuuluvat suhteeseen? Ja siihen, että kyllä poikaystäväni minua yhä rakastaa vaikka ruusuja ei enää vaaseissani näy? Eipä tuohon tietenkään kukaan muu kuin minä voi vastata, mutta haluaisin vaan kuulla omista suhteistanne ja siitä kuinka sulautatte suhteenne ongelmat osaksi suhdettanne?
Hän vaikutti aluksi kaikin puolin täydelliseltä mieheltä minulle, sillä pystyimme alusta asti keskustelemaan kaikesta ja elämän arvomme kohtasivat täysin. Ongelmaksi suhteeseemme vaan on muodostunut se, että vertailen nykyistä suhdettani jatkuvasti entiseen. Edellinen suhde päättyi minun aloitteestani. Meillä ei varsianisesti ollut mitään kriisejä tai riitoja rakkaus vaan yllättäen sammui, mitä en vielä tänäkään päivänä ymmärrä sillä suhteemme toimi mainioisti ja yhteen lasketut riidat mahtuvat yhden käden sormille. Kaiken lisäksi olin todella onnellinen tuona aikana. mutta. jokin mättäsi. väliltämme (minun puolelta) loppui intohimo ja huomasin että suhteemme taisikin perustua enemmän hyvään ystävyyteen. Exäni oli ns. helppo mies joka oppi käsittelemään minua oikealla tavalla. Minä taas en ole kovin helppo nainen nimittäin tempperamenttini ottaa minsuta usein yli otteen ja kuljen aina (hyvien ja huonojen) tunteideni ohjaamana. siispä olen aina ajatellut että minun on seurusteltava ymmärtävän ja kiltin miehen kans mutta minua on kuitenkin päinvastoin aina kiehtonut määrätietoiset miehet joilla on vahva omatahto. No tämä puoli löytyykin sitten nykyisestä poikaysätvästäni mutta se on tuonut myös paljon ongelmia suhteeseemme kun yritämme molemmat saada oman tahtomme läpi. Ja kun kolmen vuoden aikana ehdin tottua kivuttomaan suhteeseen tämä kriisien värittämä suhde sai minut miettimään voiko tällainen sihde kestää?
Jaksamme kyllä kerta toisensa jälkeen antaa anteeksi toisillemme, mutta välillä mietin kaiholla edellistä suhdettani. Tiedän että suhteeseen kuuluu riidat ja puhdistunut ilma maistuu sen jälkeen entistäkin paremmalle. Mutta?
Rakastan nykyistäni erittäin paljon.. ainakin luulen niin? niinhän luulin edellisessäkin suhteessa? kuinka tidän ovatko tunteeni aitoja? mitä jos riipunkin ns.laastari suhteessa, sillä olen tottunut että vierelläni on aina joku? Uskon rakastavani nykyistäni, sillä koen häntä kohtaan suunnatonta intohimoa ja kiintymystä... ja mustasukkaisuutta! Mikä minulle on sekin uusi tunne... mutta jotuuko nämä tuntemukset siitä, että todella välitän miehestäni vai siitä että pelkään jääväni yksin? Aluksi en myöskään epäillyt mieheni tunteita kohtaani, koska hän ilmaisi ne minulle suurin teoin. Muunmuassa vaihtamalla paikkakuntaa (500km) ja työpaikkaa vuokseni. mutta nykyään kun olen häneen niin kovasti kiintynyt ja kun hän ei enää jatkuvasti toitota tunteitaan minua kohtaan, kuvittelen niiden hävinneen.. Mutta eikö tämä ole aivan luonnollista suhteen edetessä?
En oikein tiedä mihin pyrin tällä tekstilläni.. haluaisin kai jonkinlaista vahvistusta, siitä että riidat ja erimielisyydet kuuluvat suhteeseen? Ja siihen, että kyllä poikaystäväni minua yhä rakastaa vaikka ruusuja ei enää vaaseissani näy? Eipä tuohon tietenkään kukaan muu kuin minä voi vastata, mutta haluaisin vaan kuulla omista suhteistanne ja siitä kuinka sulautatte suhteenne ongelmat osaksi suhdettanne?
Vastaukset 4
Vanhimmat
oikein yrittää.
Minä elin 11v tunneköyhässä suhteessa ennen kuin heräsin siihen että joko nuudun pois tai lopetan suhteen. Lopetin suhteen. Heti perään aloitin seurustelun täysin toisenlaisen miehen kanssa. Nyt suhteessa on tunnetta laidasta laitaan, suurta intohimoa, rakkautta, itkua, tunteiden kohtaamista ja käsittelyä, kinastelua, keskustelua... Jos vertaan näitä kahta toisiinsa, ehdottomasti olen tehnyt oikean valinnan. Nyt olen elossa.
Ei ole hyväksi vertailla nykyisiä entisiin. Mitä se hyödyttää? Ei se entinenkään täydellinen ollut miksi nykyinenkään olisi. Ei sellaista ole olemassa. Sinun pitää itse päättää mitä haluat ja vain toteuttaa se.
Erosin kans 3 vuoden jälkeen, syynä miehen alkoholismi. Elämä kulki sykleissä - viikonloput helvettiä, arki ihanaa. Arki oli helppoa helpon ihmisen kanssa, joka ottaa aina toisen huomioon ja rakastaa läheisyyttä ym. Siksi oli todella vaikea lähteä suhteesta. On vieläkin ikävä sitä ihmistä, mutta alkoholisti ei parannu sillä että toinen ihminen tökkii kohti muutosta. Hänen on tehtävä se itse (eikä ole vieläkään tehnyt). Eli eroratkaisu oli ehdottomasti oikea.
Puolen vuoden jälkeen tapasin juuri kuvaamasi kaltaisen määrätietoisen ja ehkä jollain tapaa machoilevankin miehen. Minua on aina ennen ällöttänyt (epäsuorasti) itseään kehuvat miehet, jotka luulevat olevansa parempia kuin muut. Kuitenkin tässä ihmisessä oli niin paljon komensoivia, hyviä puolia...ajauduin seurustelemaan hänen kanssaan arvioimatta kriittisesti, HALUANKO todella olla tämän ihmisen kanssa. Oli helppo olla ihailun ja rakkauden kohteena. Mutta nyt vuosia on takana jo kaksi, ja huomaan vieraantuvani päivä päivältä. Kaipaan edelleen kilttiä ja rauhallista miestä rinnalleni. Minun tekee pahaa ajatella, että nykyiseni on paneskellut ympäri kyliä, tekee pahaa miten hän puhuu monesti muista ihmisistä. Hän saa minut usein itkemään kovuudellaan riitojen aikana (ennen en itkenyt juuri koskaan, en vaikka mies joi..), oloni on usein todella ahdistunut. Kaipaan tasapainoa ja rauhaa, en vuoristorataa. Vaikka olen itse temperamenttinen ja tunteella elävä, en kaipaa toista samanlaista rinnalleni. Vaan ihmisen, joka kosahtaa niihin puuttuviin paloihin. Ainoat asiat, mitkä kummassakin pitäisi olla, on kyky keskusteluun ja että arvomaailmat olisivat suurimmilta osin yhteneväiset. Ja samankaltaiset seksuaaliset tarpeet. Meillä suurin ristiriita on lopulta tuo arvomaailma. Se vaikuttaa siihen, että vänkätään joka hemmetin asiasta, ja se vie myös monesti fiiliksen, hengen ja läheisyyden teknisesti toimivasta seksielämästä. Kuulostipa kamalalta. Minä tiedän mitä minun pitäisi tehdä, mutten säälittävänä ja elämää pelkäävänä ihmisenä sitä tee. Jos itse tiedät sisimmissäsi, että TARVITSET ollaksesi onnellinen jotain muuta, älä jahkaa kauemmin. Ekan kerran olin jättämässä miestä juuri tuossa vaiheessa, se on päivä päivältä vaikeampaa. En sitä tehnyt, kun ajattelin vaan toisen tunteita. Nyt mies haluaisi jo naimisiin ja lapsia, niin kuin minäkin. Mutta en hänen kanssa. Ei lapsia voi hankkia tällaiseen suhteeseen, missä äiti itkee, isä huutaa, riitoja on viikottain.
Täältä tulee lähes samanlainen kertomus. Minä olin sen kiltin ja vähäpuheisen kanssa 20 v. Kaikki oli ulospäin hyvin: 2 lasta, asunto, mökki, 2 autoa ja koira. Elämäni oli rauhallista mutta tasapaksua.
Kun tielleni sattui aivan päinvastainen mies, minä rakastuin. Jätin entisen elämäni.
Uuden kanssa olen asunut 3 vuotta. Tunteet kuohuvat laidasta laitaan. Mies on itsekäs, narsismiin taipuvainen. Rahaa ei ole koskaan, sillä hän tekee työtä vain sen verran, että juuri ja juuri pärjäämme. Minä olen työtön 54 v.
Itken usein (entisessä elämässäni en koskaan), sillä hän osaa sivaltaa sanoillaan. Jään aina toiseksi. Riitoja on pari kertaa viikossa, siis ihan liian usein.
Voi kuinka usein kaipaankaan entisiä, rauhallisia aikoja ! Mutta tehty mikä tehty, entiseen ei ole paluuta.
Teet ihan oikein, kun et halua perustaa perhettä ja synnyttää lapsia juuri sille miehelle. Aivan varmasti on jossakin sinullekin parempi kumppani.