vuosi erosta

Oli pakko kirjoittaa, kun sanasi tuntuivat siltä kuin ne olisivat omasta elämästäni.Myös minulla on tällä hetkellä ero meneillään.Mies halusi täysin yllättäen, ilman mitään ennakkovaroituksia, jatkaa matkaa yksinään.Aamut ovat edelleen kaikkein pahimpia minulle. En meinaa millään saada itseäni ylös sängystä ja herään joka aamuyö siihen kun vatsassani vihloo ja kurkusta puristaa niin, etten tahdo saada hengitettyä.Iltaisin toivon, että voisin lentää lintuna taivaalle.Tuntuu koko ajan vain siltä,ettei ole mitää syytä jatkaa elämää(mistään itsemurhasta ei kuitenkaan ole kyse).Meillä ei ole lapsia, mutta toisaalta toivon, että olisi, niin saisin pidettyä edes jotenkin itseni kiinni arjessa ja samalla tietysti muistona miehestäni, yhteisistä hyvistä hetkistä.Toisaalta tietysti hyvä, kun ei ole, niin eivät joudu kärsimään tätä ja näkemään omaa tuskaani.Toivon vaan joka pv, että asiat olisivat niin kuin ennenkin.

omaa elämääni kirjoitti:

Oli pakko kirjoittaa, kun sanasi tuntuivat siltä kuin ne olisivat omasta elämästäni.Myös minulla on tällä hetkellä ero meneillään.Mies halusi täysin yllättäen, ilman mitään ennakkovaroituksia, jatkaa matkaa yksinään.Aamut ovat edelleen kaikkein pahimpia minulle. En meinaa millään saada itseäni ylös sängystä ja herään joka aamuyö siihen kun vatsassani vihloo ja kurkusta puristaa niin, etten tahdo saada hengitettyä.Iltaisin toivon, että voisin lentää lintuna taivaalle.Tuntuu koko ajan vain siltä,ettei ole mitää syytä jatkaa elämää(mistään itsemurhasta ei kuitenkaan ole kyse).Meillä ei ole lapsia, mutta toisaalta toivon, että olisi, niin saisin pidettyä edes jotenkin itseni kiinni arjessa ja samalla tietysti muistona miehestäni, yhteisistä hyvistä hetkistä.Toisaalta tietysti hyvä, kun ei ole, niin eivät joudu kärsimään tätä ja näkemään omaa tuskaani.Toivon vaan joka pv, että asiat olisivat niin kuin ennenkin.

silloin on koko päivä vielä edessä selvittävänä. Omaa tuskaani lisää se että joudun näkemään kuinka isompi lapsi reagoi ja selvästi kärsii tästä. Minulle ei koskaan pitänyt sattua näin, minä halusin aina pitää perheen ja antaa lapsille turvallisen kodin. Nyt kaikki on kaatunut päälle, unelmat murtunut ja siihen vielä kaikki käytännön asiat ja taloudelliset asiat niin hitto että on pää joskus kovilla. Olemme miehen kanssa puheväleissä ja hän osallistuu lasten hoitamiseen ym..hyvin, mutta sisälläni on niin paljon katkeruutta ja vihaa sitä miestä kohtaan..olen niin pettynyt siihen että hän on ollut niin itsekäs ettei lastenkaan vuoksi ollut valmis yrittämään ja jatkamaan uudelleen. Me ei olla koskaan riidelty tai kärsitty mistään alkoholi ym uskottomuus ongelmista, mies vain halusi vapautta, silläkin kustannuksella että pilasi minun ja lastensa elämän siinä sivussa. Lapsiaan ei kukaan kadu mutta kyllä tällaisella hetkellä toivoo että oltais jätetty muksut tekemättä. Nyt jos koskaan tarvitsisi ystäviä mutta nekin jäivät/ovat jonnekkin kadonneet tämän avioliiton myötä. Harkinta-aikamme päättyy maaliskuussa ja silloin tiedän että se tulee oleen kova paikka kun se lopullinen ero myönnetään..minä kun toivon joka päivä että hän tulisi takaisin vaikka tiedän ettei niin tapahdu. Olen vain niin todella surullinen ja yksin.