kertokaa rakkaat kanssasisarukset omia kokemuksia ja omia mielipiteitä tästä. en kertakaikkisesti enään tiedä mitä teen mieheni kanssa.
meidän suhteessa on ollut aina ongelmana miehen puhumattomuus. siis todella, se on ongelma!
voitte varmasti kuvitella, että koko tämän viiden vuoden aikana tulleet erimielisyydet kun pyyhkäistään maton alle, puhumatta niistä, niin ongelmat ovat jo suhteellisen suuret.
miehelläni saattaa olla edellisestä suhteesta lapsi, äiti tosin on sanonut että mies ei ole isä, mutta minä en usko tätä tippaakaan. mies ei suostu ottamaan yhteyttä mihinkään suuntaan asiasta, että varmuus saataisiin. olen nähnyt lapsen useasti ja hän todella on mieheni näköinen, ja arvatkaa vaivaako asia minua.
meillä menee hyvin siihen asti, kun minä jaksan olla vain hiljaa ja olla miehen mieliksi. heti kun aloitan puhumaan asiasta, kuin asiasta mikä mieltäni painaa, mihin haluaisin miehenkin mielipiteitä, niin alkaa mykkäkoulu. lopultahan siitä kehkeytyy tappelu, koska en jaksa olla hiljaa enään. en jaksa että minua pompotellaan.
miehen mielestä minä olen se joka pompotan häntä, koska ressaan aina häntä näillä "minun" ongelmillani. kaikki asiat ovat siis minun ongelmiani, vaikka asiat liittyvät kumpaankin meistä. minä siis teen niistä ongelmia, koska en osaa pitää suurta suutani kiinni, vaan haluan aina "lässyttää" asioista.
meillä on kaksi alle 3 vuotiasta lasta, olemme avioliitossa. rakastan miestäni hyvin paljon, mutta pitääkö oikeasti puhumattomuutta kestää koko loppuelämä? siis mistään ei saisi puhua joka vaivaa mieltä, koska siitä tulee tappelu? miten sellaista jaksaa kukaan?
mies on nykyisin se, joka pyytää anteeksi, vaikka asiaa ei ole edes käsitelty. hän ei siis edes tiedä mistä pyytelee anteeksi, koska eihän hän voi tietää miksi asia minua painaa ja miksi hän anteeksi pyytelee, kun asioista ei puhuta. alan jo olemaan niin turtana tähän suhteeseen, että en jaksa.
öisin ei uni tule, kun asiat painaa mieltä. olen koko ajan ärtynyt ja pahalla päällä. pysyis mies töissään yötkin, kun minulta ei vaadita muuta kuin seksiä. seksi kyllä on hyvää, mutta ei sillä voi unohtaa asioita.
en tiedä eikö mies välitä enään- hän luulee välittävänsä, mutta oikeasti tunteet ovat jotain muuta. kun tuntuu että kait nyt helkkari vois tehdä asialle jotain?
olen yrittäny parisuheterapia juttuja yms ehottaa, mutta ei passaa, niin ei!
lapsilleen hän on hyvä isä, ja työt tekee kunnialla, ei siis mikään renttu.
minulla on niin kauhea paineentunne sisälläni, että en kestä enään. yleisin miehen syy on se, että en jaksa, on väsyny jne.. mutta eikait nyt helkkari ihminen voi aina olla väsyny, kun oon yrittäny puhua aamulla, päivällä, illalla.. hän vain aina nukahtaa.
en jaksa lapsien kanssa enään, koska suhteemme ongelmat ottavat niin yliotteen minun elämästäni. tiuskin vain lapsille, ja lapset joutuvat päivittäin kuuntelemaan riitelyämme kun mies saapuu töistä ja alkaa sama valitus väsymyksestä.
huusholli on yleensä minun vastuulla, mies ei siivoa ellei huomauta asiasta. no tämäkin on vielä pientä ja en jaksa koko ajan tästä nalkuttaa, en ennenkuin kiehuu ja kunnolla.
tiedän että mies tekee työtä ja arvostan sitä, mutta kait elämässä pitäis jotain muutakin olla? eikait työ ja työväsymys saa olla kaiken keskellä?
haluaisin harrastuksia, mutta kun ei ole aikaa! ihan tosi. jos lähden yksin hakemaan vaippapakettia kaupasta, niin heti alkaa sama"millon vauva on syöny", "miten minä pärijään".. siis tiedän että mies sanoo tuon leikillään, mutta olen niin täynnä, että en jaksa enään nauraa sen vitseille. KUN KAIKKI VEDETÄÄN VAAN HUUMORILLA!
tiedän että en ole ollut viimeaikoina ihan paras vaimo, mutta olisiko muutkaan tämmöisessä tilanteessa?? kun ei jaksa, niin ei jaksa!
ihan tosissani olen eroa miettinyt, tosin mies ei ota tätäkään todesta. yhtenä iltana sanoin että haluan erota koska en jaksa tätä enään, niin mies sanoi että "ihan sama kunhan saa nukkua". mutta jos eroan, niin millä helkkarilla minä pärjään. töihinhän lähtisin heti äitiysloman loputtua, mutta tuohonkin on pitkä aika, kun nuorin ei ole kahta kuukauttakaan vielä. ja en kestäisi sukulaisteni vittuilua "pithän tuokin arvata, että ei tuostakaan mitään tuu".
moni sanoo, että mitä täällä valittaa, puhukaa miehen kanssa. mutta kun se ei onnistu. mies ei kertakaikkisesti saa sanaa suustaan.
tiedän että lapsia pitäisi ajatella, mutta lapsien takiahan tästä niin vaikea on lähteäkkin. ja kun minä rakastan miestäni hyvin paljon, en vaan tiedä enään mitä pirua teen.
tämä on vaikiaa, onko tässä mitään tulevaisuutta enään?
meidän suhteessa on ollut aina ongelmana miehen puhumattomuus. siis todella, se on ongelma!
voitte varmasti kuvitella, että koko tämän viiden vuoden aikana tulleet erimielisyydet kun pyyhkäistään maton alle, puhumatta niistä, niin ongelmat ovat jo suhteellisen suuret.
miehelläni saattaa olla edellisestä suhteesta lapsi, äiti tosin on sanonut että mies ei ole isä, mutta minä en usko tätä tippaakaan. mies ei suostu ottamaan yhteyttä mihinkään suuntaan asiasta, että varmuus saataisiin. olen nähnyt lapsen useasti ja hän todella on mieheni näköinen, ja arvatkaa vaivaako asia minua.
meillä menee hyvin siihen asti, kun minä jaksan olla vain hiljaa ja olla miehen mieliksi. heti kun aloitan puhumaan asiasta, kuin asiasta mikä mieltäni painaa, mihin haluaisin miehenkin mielipiteitä, niin alkaa mykkäkoulu. lopultahan siitä kehkeytyy tappelu, koska en jaksa olla hiljaa enään. en jaksa että minua pompotellaan.
miehen mielestä minä olen se joka pompotan häntä, koska ressaan aina häntä näillä "minun" ongelmillani. kaikki asiat ovat siis minun ongelmiani, vaikka asiat liittyvät kumpaankin meistä. minä siis teen niistä ongelmia, koska en osaa pitää suurta suutani kiinni, vaan haluan aina "lässyttää" asioista.
meillä on kaksi alle 3 vuotiasta lasta, olemme avioliitossa. rakastan miestäni hyvin paljon, mutta pitääkö oikeasti puhumattomuutta kestää koko loppuelämä? siis mistään ei saisi puhua joka vaivaa mieltä, koska siitä tulee tappelu? miten sellaista jaksaa kukaan?
mies on nykyisin se, joka pyytää anteeksi, vaikka asiaa ei ole edes käsitelty. hän ei siis edes tiedä mistä pyytelee anteeksi, koska eihän hän voi tietää miksi asia minua painaa ja miksi hän anteeksi pyytelee, kun asioista ei puhuta. alan jo olemaan niin turtana tähän suhteeseen, että en jaksa.
öisin ei uni tule, kun asiat painaa mieltä. olen koko ajan ärtynyt ja pahalla päällä. pysyis mies töissään yötkin, kun minulta ei vaadita muuta kuin seksiä. seksi kyllä on hyvää, mutta ei sillä voi unohtaa asioita.
en tiedä eikö mies välitä enään- hän luulee välittävänsä, mutta oikeasti tunteet ovat jotain muuta. kun tuntuu että kait nyt helkkari vois tehdä asialle jotain?
olen yrittäny parisuheterapia juttuja yms ehottaa, mutta ei passaa, niin ei!
lapsilleen hän on hyvä isä, ja työt tekee kunnialla, ei siis mikään renttu.
minulla on niin kauhea paineentunne sisälläni, että en kestä enään. yleisin miehen syy on se, että en jaksa, on väsyny jne.. mutta eikait nyt helkkari ihminen voi aina olla väsyny, kun oon yrittäny puhua aamulla, päivällä, illalla.. hän vain aina nukahtaa.
en jaksa lapsien kanssa enään, koska suhteemme ongelmat ottavat niin yliotteen minun elämästäni. tiuskin vain lapsille, ja lapset joutuvat päivittäin kuuntelemaan riitelyämme kun mies saapuu töistä ja alkaa sama valitus väsymyksestä.
huusholli on yleensä minun vastuulla, mies ei siivoa ellei huomauta asiasta. no tämäkin on vielä pientä ja en jaksa koko ajan tästä nalkuttaa, en ennenkuin kiehuu ja kunnolla.
tiedän että mies tekee työtä ja arvostan sitä, mutta kait elämässä pitäis jotain muutakin olla? eikait työ ja työväsymys saa olla kaiken keskellä?
haluaisin harrastuksia, mutta kun ei ole aikaa! ihan tosi. jos lähden yksin hakemaan vaippapakettia kaupasta, niin heti alkaa sama"millon vauva on syöny", "miten minä pärijään".. siis tiedän että mies sanoo tuon leikillään, mutta olen niin täynnä, että en jaksa enään nauraa sen vitseille. KUN KAIKKI VEDETÄÄN VAAN HUUMORILLA!
tiedän että en ole ollut viimeaikoina ihan paras vaimo, mutta olisiko muutkaan tämmöisessä tilanteessa?? kun ei jaksa, niin ei jaksa!
ihan tosissani olen eroa miettinyt, tosin mies ei ota tätäkään todesta. yhtenä iltana sanoin että haluan erota koska en jaksa tätä enään, niin mies sanoi että "ihan sama kunhan saa nukkua". mutta jos eroan, niin millä helkkarilla minä pärjään. töihinhän lähtisin heti äitiysloman loputtua, mutta tuohonkin on pitkä aika, kun nuorin ei ole kahta kuukauttakaan vielä. ja en kestäisi sukulaisteni vittuilua "pithän tuokin arvata, että ei tuostakaan mitään tuu".
moni sanoo, että mitä täällä valittaa, puhukaa miehen kanssa. mutta kun se ei onnistu. mies ei kertakaikkisesti saa sanaa suustaan.
tiedän että lapsia pitäisi ajatella, mutta lapsien takiahan tästä niin vaikea on lähteäkkin. ja kun minä rakastan miestäni hyvin paljon, en vaan tiedä enään mitä pirua teen.
tämä on vaikiaa, onko tässä mitään tulevaisuutta enään?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta, mies ei puhu. Todella vaikeaa, kun itse on tottunut puhumaan myös ne vaikeat asiat läpi. Miehen kodissa ei ennen eikä vieläkään puhuta vaikeita asioita, kaikki tosiaan lakaistaan maton alle.
Onneksi tilanne on hieman helpottunut, kun ikää on tullut lisää. Suhteen alussa oli välillä järkyttäviä aikoja, kun mies ei kommentoinut mitään, vaikka paljon oli asioita ristissä.
Minä otin sen kannan, että minäkin alan pitää mykkäkoulua. 8päivää oli pisin aika, jona ei paljoa kommentoitu kuin välttämättömät "kumpi hakee lapset?" jne. Sitten mies sai vihdoin pukahdettua että mikä nyt on. Sanoin vain tyynesti, että teen kuten sinä ja en puhu. Sitten sanoin, että toivoisin, että hän puhuisi enemmän eikä lakaisisi maton alle.
Yhä vieläkin minä olen yleensä se, joka ottaa asiat esille, kun vaivaavat. Nyt meillä jo puhutaan niistä. Ainakin välillä. Toivottavasti teilläkin on kehittymishaluja - tai siis miehelläsi on.