Onkos täällä kirjoittelemassa muita äitejä, joilla parisuhde ja perhe-elämä muuten sujuisi hyvin, mutta mies vaan jatkuvasti poissa?
Meillä on niin et miestä ei näy kotona kun pari tuntia päivässä. Joskus enemmänkin mutta joskus ei näy ollenkaan:( Työt vieneet miehen mennessään ja sen lisäksi vielä harrastus.
Meille on syntynyt vauva joka on nyt 3kk. Päivät olen yksin, kerhoissa käyn ja tapailen muita äitejä, mutta kukaan näistä muista ei oikein ymmärrä tilannettani.. miksi ymmärtäisi kun oma mies lähes aina läsnä! Mikä on hyvä, olisipa meilläkin.
Turhauttavaa kun on jatkuvasti yksin. Mies rakastaa, huomioi (silloin kun mahdollista) hoitaa perheessä raha-asiat jne. Mutta kun sitä ihmistä haluaisi nähdäkin joskus!! Onko muita samassa elämäntilanteessa eläviä?
Meillä on niin et miestä ei näy kotona kun pari tuntia päivässä. Joskus enemmänkin mutta joskus ei näy ollenkaan:( Työt vieneet miehen mennessään ja sen lisäksi vielä harrastus.
Meille on syntynyt vauva joka on nyt 3kk. Päivät olen yksin, kerhoissa käyn ja tapailen muita äitejä, mutta kukaan näistä muista ei oikein ymmärrä tilannettani.. miksi ymmärtäisi kun oma mies lähes aina läsnä! Mikä on hyvä, olisipa meilläkin.
Turhauttavaa kun on jatkuvasti yksin. Mies rakastaa, huomioi (silloin kun mahdollista) hoitaa perheessä raha-asiat jne. Mutta kun sitä ihmistä haluaisi nähdäkin joskus!! Onko muita samassa elämäntilanteessa eläviä?
Vastaukset 33
Vanhimmat
vain juttelet ihan ensin miehellesi asiasta. Järjestätte yhteistä aikaa perheelle. Mies ei varmaankaan ole edes huomannut, että häntä kaipaillaan kotona :) Semmosia ne miehet välistä on, ei ne aina tajua, ilman että muistuttaa. Mutta älä lähde nalkutus linjalle.
Keksikää vaikka perheen yhteisiä harrastuksia. Meillä kun syntyi esikoinen, niin käytiin ahkerasti vauvauinnissa ja koko perheen uintiharrastus on vieläkin toiminnassa.
Meilläkin mies on viikot poissa, kerran viikolla käy viikonloput, usein jo sunnuntaina lähtee.
Mutta meillä se ei ole ongelma, koskapa minulla on myös oma elämä. (olen yrittäjä).
Kehoittaisin Sinuakin hankkimaan sellaisen.
Älä anna miehen yksin hoitaa/huoltaa raha-asioitanne, se tekee sinusta riippuvaisen.
Opettele itse vastaamaan itsestäsi/perheestänne.
aika inhottavasti sanottu tuo "hanki elämä" johan tuo alkuperäinen kertoi käyvänsä kerhossa ja tapaavansa muita äitejä. 3kk ikäisen kanssa se elämä on juuri sitä. Kyllä hän varmasti vastaa itse itsestään ja perheestään, mutta taloudellisesti kotiäiti on melkein pakosta riippuvainen miehestään, olisi kamalaa laittaa noin pieni vauva päiväkotiin ihan vaan siksi että voi mennä hankkimaan sen "oman elämän" ja taloudellisen riippumattomuuden.
vaan ihan vakavissani niin sanoin. Kerhoissa käyminen, ja muiden äitien tapaamista en elämäksi kyllä kutsuisi. Tarkoitin elämällä jotain jolla kehität itseäsi, (opiskelu) tai jonkin uuden luominen, joka veisi älysi koetukselle, ja kehittäisi sitä.
Itseltänikin on onnistunut (vaikka minullakin on pieni vauva, joka on kolmas lapseni) luoda talouteni riippumattomaksi miehestä, ja tämän tuloista. Eikä se vaadi lapsen päiväkotiin viemistä ennen aikojaan, Enemmän siinä on kyse omasta pärjäämisen halusta, ammattiylpeydestä, halusta olla "paras", ja "hemmetin hyvä"
Siitä että ottaa oman mielikuvituksensa rajaksi ahkeruudelleen, ja yrittämisen halulleen. Sisukkuudella sitten vaan päämäärään.
Tietysti tuo on sitten se toinen vaihtoehto, että istuu elämänsä hiekkalaatikon laidalla.... Siitä ei vaan onni irtoa sitten loppupeleissä.
Eihän tuossa alkuperäisessä tekstissä ollutkaan kysymys siitä että vauvan kanssa kotona oleminen ottaa päähän, vaan siitä että on ikävä toista ja siihen ei auta omat rahat eikä oma yritys.
Meilläkin mies tekee paljon töitä, minulla on päivisin paljon tekemistä, eikä aika käy koskaan pitkäksi, mutta ei se poista ikävää. Lisäksi harmittaa miehen puolesta kun hän jää niin paljosta paitsi. Halu olla "paras" ja "hemmetin hyvä" kuulostaa aika yksinäiseltä ja vähäpätöiseltä verrattuna perhosiin vatsassani kun mies tulee illalla kotiin. Se on rakkautta.
Itse asiassa se halu olla paras, ei ole yksinäistä, vaan päin vastoin, siinä ei kerkeä sitä ikävää tuntemaan kun on muutakin ajateltavaa. Rakkautta se ei vähennä. Eikä perhosia mahassa. Ei edes näin parinkymmenen vuoden jälkeen...
joka tapauksessa "kuulosti".
Eiköhän se ole tuon ikäisen vauvan kanssa vielä tarkoituskin keskittyä perhe-yms.kerhoihin ja tavata muita samassa elämäntilanteessa olevia.
Ja nauttia ihanasta vauva-arjesta.
Ei kaikilla ole tarvetta suorittaa.
Ei minulla ainakaan ole tarvetta olla taloudellisesti riippumaton miehestäni. Olen kotona vanhempainvapaalla siksi että molemmat halusimme lapsen ja tämä on yhteinen ratkaisu.
Ja hei,ei alkuperäinen valittanut ollenkaan elämänsä "köyhyyttä".
oma yritys ikävään, kun et ole kokeillut. Se nimittäin todellakin auttaa.
Miehet myöskin juttelevat yrittämisestä mielenkiinnolla, ja tukevat ja auttavat ihan erilailla kuin hiekkalaatikko hommissa.
varsinkin silloin kun se "uppoaa/kolahtaa".
Totta, ettei ap valittanut köyhyydestä, mutta ihan neuvona kerron, että se ennalta ehkäistynä tasoittaa elämän "teräviä kulmia" todella hyvin.
Vaikeuksilla on tapana kasautua. Ja jos nyt jo, suhteen tuossa vaiheessa ei ole tyytyväinen miehen kotonaan viettämään aikaan... Kannattaa miettiä, mikä tilanne on 2 - 3 vuoden kuluttua. (ja mitä sitä ITSE voi tehdä ennen sitä
Nyt pientä positiivista ajattelua kehiin. Onhan se paljon parempi että miehesi käy työssä ja siellä menee aikaa kuin että miehesi alkaisi ryyppäämään ja istuisi kapakassa aina. =)
Tietenkin sun pitää yrittää puhua tilanteesta miehesi kanssa, eihän se ole mukavaa kun toinen on aina poissa. Todella hyvä että sinulla itselläsi on kontakteja toisiin aikuisiin ettet ole jäänyt yksin lapsen kanssa vaan kotiin.
Tsemiä sinulle!
muista että puhumalla asiat selviää.
Kiitos vastanneille! Juu.. omaa elämää minulla kyllä on. Koitan saada puuhailtua päivän aikana kaikenlaista: Käyn tosiaan niissä kerhoissa, tapaan kavereita, käyn kaupungilla ym. Kyse ei ollutkaan siitä.
Olen todella monesti ajatellut sitä, että voisihan se olla se, joka ryyppää ja kulkee baareissa. Siinäö on se ero, että en seurustelisi sellaisen miehen kanssa! Mieheni on kunnollinen, mutta ei vain tajua tehdä töitä vähemmän.
Olemme monesti puhuneet asiasta ja mies on MYÖNTÄNYT, että on liikaa poissa. Sitten alkaa hetken päästä selitys: Mut ku tuosta jatuosta keikasta saa niin ja niin paljon rahaa, tuosta noin paljon.. pakko mennä pelaamaan kun siellä on se ja se.. Eli se myöntää, mut ei osaa pysyä erossa sieltä, missä sitä EI kokoaikaa tarvita.
Kotona tarvisin miestä, en siivoamiseen tai ruoan laittoon VAAN, mieheksi vierelleni ja isäksi lapselle. Mies ei näe lasta kuin siloin tällöin muutaman minuutin. Sitten ihmettelee kun ei tiedä lapsen juttuja, oppimisia ym. Olisi niin kivaa tehdä oman miehen kanssa jotain muutakin kuin tapella työ- ja harrastusmääristä! Olen luopunut omista menoista, jotta mies voisi mennä mieleisiinsä juttuihin, vaan eipä ole vastakaikua..
älä miestäsi.(miehesi homma on muuttaa itseään) Miehesi elää sillai parhaiten mitä tietää.
Lakkaa luopumasta asioista miehesi hyväksi, ne kostautuvat moninkertaisena miinuksena sinulle takaisin. Uhrautua ei kannata. Siitä ei saa sädekehää. Itse asiassa uhrautuminen on tyhmintä mitä nainen voi perheelleen tehdä. Sikamaisen iso karhunpalvelus.
En pysty muuttamaan miestäni. Enkä sinänsä tahdokkaan. Hän vain... muuttui lapsen tulon jälkeen:( Jos olisin tiennyt näin käyvän, en olisi suunnitellut mitään lastenhankitaa! Vaikken kadu rakastamaani lasta, tietenkään!! Olisin vain silloin tehnyt toisin. Toiv ymmärrätte mitä tarkoitan.
Mies oli ennen paljon kotona, teimme yhdessä kaikkea ja nautimme siitä läheisyydestä ym mitä meillä oli. Nautinto oli töiden jälkeen tehdä ruokaa ja syödä yhdessä. Katsoa jokin leffa, käydä saunassa.. Tehtiin aikaisemmin usein niin, että vietiin sängystä patja olkkariin ja ostettiin älyttömästi herkkuja ja katsottiin lähekkäin leffaa ja mussutettiin herkkuja maha kipeäksi:)
Usein käytiin kiertelemässä vain kauppoja ja VIETETTIIN AIKAA YHDESSÄ, siitä huolimatta että teki töitä. Raskausajan mies oli kokoajan lähellä ja tukena, se oli ihanaa aikaa, vaikka raskaus olikin vaikea. Mies lupasi, vannoi että on perheen kanssa ja lapsen kanssa kun syntyy.. luotin siihen 100%:sesti, koska näin oli tähänkin asti ollut.
Vaan, kävikin niin että mies on nyt poissa kotoa kokoajan. Vaikka meillä on lapsi, voisimme vieläkin tehdä asioita yhdessä - perheenä. Mikä estää edelleen viemästä patjaa olkkariin ja katsomasta siellä yhdessä hyvä elokuva? Mikä estää kaupoissa kiertelyn tai yhdessä ulkoilun? Ei mikään muu paitsi se että mies ei ole mukana enää!!:( Lapsen kanssa (siis 3kk) teen paljon kaikenlaista, tottakai, hänen kanssaanhan kaiken ajan olenkin;)
Mietin vain, kun me miehen kanssa toisiamme rakastamme ja meillä MENISI hyvin (jos olisi enemmän kotona) että mikä saa hänet poistumaan jatkuvasti luotamme? No joo, RAHA, mut miksen saa häntä käsittämään että ei meidän tarvi elellä LEVEÄSTI, vaan vähemmälläkin pärjäisi?! Ei tarvita sitä krääsää mitä nyt ostellaan "kun on rahaa". En saa taottua sitä miehen päähän!! Äijä ostelee kultaa ja tavaraa -lahjoo- sillä kun on poissa. Sen olen kertonut ettei korvaa yhteistä aikaa, mut taitaa olla mies tyhmä kun ei tajua.
Ja kun olisikin kyse pelkästään töistä... NE HARRASTUKSET!! Jättäisi tai vähentäisi mutta ei..:( Ei kai tämä valituskaan mitään auta..
syytä selvästi muuttuneeseen tilanteeseen?
Pelottaako miestä yhtä äkkiä perhe-elämä ja suuri vastuu?
Nyt miehesi pitäisi jotenkin saada pysähtymään ja heräämään tähän päivään. Hän ei kohta tunne lastaan minkään vertaa:(
liittyy vain aikuisuuteen, ja muuttuviin elämäntilanteisiin. Turhaan sä lapsettomaksi olisit jäänyt, vaikkei mies niin lapsista niin perustakkaan. Mietippä tätä siltä kannalta että joskus susta vielä tulee vanhakin, ja ehkäpä leskikin ja todellakin pitää ihmisen oppia elämään ilman toisen joka hetki paikalla olevaa olkapäätä. Se on ihan normaalia elämää.
Sen lisäksi tiedätkös: Harvalle tämä maailma koko elämän aukee auvoisena aina niin kuin itse tahtoo, vaan kyllä se vaatii aina sopeutumista ja omasta tahdoistaan luopumista, milloin mistäkin syystä.
Ei elämä ole pelkkää pitsaa ja elokuvia. Ja halimista. Se on myös työntekoa. Ja kehittymistä ihmisenä.
Toki toivon että löydätte jonkinmoisen kompromissin asian tiimoilta. Tsemppistä.
"Mut ku tuosta jatuosta keikasta saa niin ja niin paljon rahaa, tuosta noin paljon... "
Monet ajattelevat tosi paljon rahan kautta asioita. Onhan toimeentulo ollut aiemmin se tärkein asia varmistaa. Mutta nykyään, kun on kohtuullisen hyvät palkat monessa ammatissa ja vielä sosiaalituet ja -palvelut, niin se rahan ansaitsemisen ei pitäisi enää tärkeintä elämässä.
Monesti tulisi toimeen ihan hyvin vähän vähemmälläkin. Pitää vaan pistää asiat arvojärjestykseen. Itse tein sen ratkaisun, että arvostin aikaa enemmän kuin ansioita ja uraa. Keskityn niihin sitten kun lapset ovat vähän vanhempia ja tarvitsevat vähemmän läsnäoloa. Teen siis osa-aikatyötä. Vaimo on myös kotona. Pärjäilemme kyllä muutaman vuoden näilläkin tuloilla. Valitsimme olla ottamatta isoa asuntolainaa (vähän vanhempi asunto vähän syrjemmästä) ja olla uusimatta autoa, kodin elektroniikkaa jne.
Ratkaisu vaati kyllä tietoista pohtimista ja vähän itsekuria siinä vaiheessa kun erilaisia hankintoja tehdään (tai siis jättää tekemättä). Hyvin silti pärjätään näinkin. Lomamatkoihin oli viime kesänä varaa ja kaikki on hoitunut muutenkin tosi sujuvasti. Mielestäni aika lasten kanssa on sellaista, mitä muutama satanen tai tonnikaan ei korvaa.
Jos meille joskus suodaan perheenlisäystä, niin harrastukset jää kyllä vähemmälle.... töissä tehdään vain se mikä on pakko.. ja vaimon kanssa sovitaan milloin hän harrastaa ja milloin itse harrastan..
Vain yhteen hiileen puhaltamalla saadaan perheet pysymässä yhdessä.
Ehdottaisin perhepalaverin pitämistä ja yhteisen aikataulun sopimisesta.
Minulla on muuten sama tilanne, mutta mieheni on työnsä takia pitkiä pätkiä ulkomailla. Käy pesemässä pyykkiä kuukauden välein ja menee taas. Minä olen luopunut omasta elämästäni, siis harrastuksista ja vapaa-ajasta. Kahden lapsen kanssa en mihinkään pääse, ilmaisia lapsenvahteja ei ole. Illat ja viikonloput on kaikkein ankeimpia... Tilanteesi ei kuulosta minun mittakaavassani kovinkaan pahalta, näette kuitenkin päivittäin ja voitte vaihtaa kuulumiset vaikka pikaisestikin. Miehillä on työnteon tarva kova, se on nähty, mutta tosiaan hyvä niin... Puhukaa! Älä naputa vaan kerro rauhallisesti miltä se sinusta/lapsesta tuntuu.
Mikä tuo juttu oli, että harrastukset jää kyllä vähemmälle? Ilmeisesti koet olevasi omissa harrastuksissasi liian paljon, vai kuinka?
Itse en näkisi asiaa ihan noinkaan, toki harrastuksiin käytettävä aika varmasti vähenee lasten myötä, pakostakin, mutta eikös harrastukset voi kuulua myös normaaliin perhe-elämään? Meillä ainakin suurin osa harrastuksista on yhteisiä, eikä niihin lapsen mukaan ottaminen ole mitenkään mahdotonta. Vaatiihan se tietysti valmistautumisaikaa ja pitkää vieteriä, mutta mahdotonta se ei ole, jos vain jaksaa.
Nyt vasta huomaankin, kuinka suuri asia parisuhteessa on, että on myös yhteisiä mielenkiinnon kohteita! (Tietysti molemmilla myös omia juttuja.) Ne vasta pitävätkin yhdessä, kun se harmaa arki on koettanut, on tosi mukavaa, kun rinnalla on ihminen, joka on mukana harrastusreissuilla ja jonka kanssa voi jutella niihin liittyvistä asioista. Jatkossa näillä reissuilla on mukana myös lapset, onneksi on vakaa taloudellinen tilanne, että voi ostaa tiettyjä tavaroita, joiden avulla käytännön asiat saa helpommiksi, esim. suksiboksin ja ahkion hiihtoreissuja varten... Täytyy olla elämäänsä todella tyytyväinen!
kivasti vastauksia ja uusia näkökulmia.
Joku sanoi että ei elämä ole yhtä elokuvien katselua ja halimista - juu tiedän, ei toden totta ole! Mutta kun siitä elämästä voisi tehdä sellaistakin, jos tahtoo. Sen lisäksi, kun raadat töissä ja harrastuksissa, eikö olisi mukava tulla kotiin kun odottaa iloinen tyttöystävä kotona? Ilmeisesti tykkää musta enemmän kun ei tarvi nähdä ja sit ku näkee, olen ihan loppu. Eikä meillä tosiaan kokoajan elämä hattaraa ole, siksihän täällä valitan kun tahtoisin jotain hyvääkin välillä, enkä ainaista riitelyä.
Miehellä on ennestään jo kolme lasta. Lapsista kahta tapaa joka toinen v-loppu, tai kerran viikossa. On todella paljon mukana silloin lasten kanssa, sitä ihailen. Monesti on kuitenkin käynyt niinkin, että mies on lastensa v-loppuna hävinnyt harrastusten pariin. Se on tuntunut ikävältä. Lapsethan tulevat tapaamaan isäänsä, ei minua.
Mies on 36v. nyt neljän lapsen isä. Tekee töitä ja harrastaa, tekee kotitöitä jne. Ei notku baareissa, eikä käytä alkoholia. Eli on kunnollinen isä. Ei vaan ole koskaan kotona.. siinä se miinus. Kun tulee käväseen esim töiden jälkeen 15minuutiksi ennen harrastuksia, saattaa tarttua tiskeihin ja lähtee siltä istumalta taas pois. Niin KUMMALLISTA!
Toista naista ei kuulemma ole, en ole koskaan oikeastaan epäillytkään, mutta oli sitäkin pakko kysyä, kun en tajua tuota reissaamisen määrää!
Minä en koe olevani omissa harrastuksissani liian paljon, miten olisin koska en ole ollenkaan. Miten olisin OMISSA harrastuksissani kun ei ole miestä eikä lapsenvahteja... En minä lapsia voi aerobickiin tms. ottaa mitä harrastin ennen. Niistä siis olen luopunut. Lasten kanssa kyllä harrastamme mm. jalkapalloa ja muuta menoa.
Itsellä myös sama tilanne. Lapsi reilu 1v. Mies yrittäjä ja poissa kotoa 13-15t/vrk. Itseäni tämä ei hirvittävästi haittaa, koska tiedän hänen todellakin olevan hankkeessa eikä muualla..
Mutta lapsen kannalta tilanne on vähän huonompi. Asutaan kauempana sukulaisista ja ystävistä, mikä tarkoittaa sitä että lapsi on 24h minun kanssani. Tästä johtuen lapsi vierastaa muita ihmisiä. Leikkii kyllä vieraiden kanssa kun tietää minun olevan äänen etäisyydellä.
Olen vuoden aikana ollut kaksi kertaa n. 6t poissa, jolloin lapsi on ollut isänsä kanssa, ilman ongelmia.
Osani olen valinnut mutta kuten sanottu, lapsen kannalta vähän harmittava tilanne...
isää, tuohon kyllä kelpaa kuka tahansa muukin henkilö, joka lapsen kanssa leikkii/hoitaa.
Olen aina kasvattanut lapsistani sellaisia, etteivät roiku minussa, ja olenkin tuikannut heidät hoitoon hetkeksi sisarilleni, ystävilleni, palkatulle lastenhoitjalle (ei ne nuoret tytöt paljon palkaa vaadi) Mutta olen pyrkinyt tekemään itsestäni "tarpeettoman" Tottakai olen aina paikalla, tarvittaessa. Mutta hyvin on toiminut ja kaksi lapstani onkin jo aikuisia.
Totuta ihmeessä lapsesi ihmisiin.
ystävät ja sukulaiset asuvat kauempana. Enkä ihan tuiki tuntemattomalle viitsi lastani tyrkätä.
Minusta lapsen täytyisi ensisijaisesti tottua olemaan toisen vanhemman kanssa...tätä ajoin takaa, syyllistämättä isää.
Käymme kyllä lapsen kanssa päivittäin ihmisten ilmoilla, eikä hän pelkää ihmisiä. Joten kommenttisi oli minusta hiukan asiaton....
Käsittääkseni tuolla toisessa ketjussa huudahdit että sinun on pakko uhrautua perheelle, heräsikin siinä ajatus, että asutko sinä kaupungissa vai ihan metsässä jossa ei ole mitään mahdollisuuksia itseään kehittää. Onhan sinulla netti sitten kumminkin.
Kaupungissa on toki paljon enemmän mahdollisuuksia upottaa päivä ohjelmaansa vaihtelevaa haasteellista ohjelmaa. Taikka sitten harrastaa jotain. Lapsenkin kanssa voi toki harrastaa paljonkin. Ainakin minä itse lähden miltein päivittäin, ja otan aina kolmikuiseni mukaan reissuun jotka kestävät miltein koko päivän. Tarpeet mukaan vaan, ja ruuat myös. Kotiin ei ole pakko homehtua.
Oletkohan joskus asunut maalla kun noin tarkkaan tunnut tietävän asiasta? Ei sillä, hieman lähemmäksi hiihtolatuja itsekin kaipaan ja ehkä joskus muutammekin takaisin, mutta kokemuksesta tiedän, että maalla on PALJON enemmän mielekästä tekemistä, kuin kaupungissa. Olen asunut useita vuosia molemmissa. Täällä ei toki ole ohjattuja jumppia yms. kovin lähellä, eikä esim. elokuvateattereita, mutta ulkona luonnossa voi tehdä sitten sitäkin enemmän. Pelkkä kodihoito puulämmityksineen tarjoaa paljon mielekästä tekemistä (puiden karsiminen on mukavaa, sopii myös naisille), voi käydä marjassa, sienessä, suunnistamassa, laittaa pihaa tai olla laittamatta, jos ei kiinnosta (naapurit eivät kyttää) ja niin pois päin. Järvi on vieressä, voi uida, soudella, onkia, ihan mitä vain. Autolla pääsee tapaamaan ystäviään, kun haluaa rupatella ja kauppoihin, kun siltä tuntuu. En ikinä muuta enää takaisin kaupunkiin, jos ei ole ihan pakko!
En ole edellinen kirjoittaja, mutta pakko kommentoida. Hiukka kärjistetty mielipide sulta, oletko ottanut huomioon, että kaikki eivät pidä maaseudulla puuhastelua PALJON mielekkäämpänä tekemisenä kuin kaupungissa puuhastelua?
Itselläni on lyhyt asumiskokemus maalla, ja sen perusteella huomasin, että minusta ei ole marjastajaksi, halonhakkaajaksi, luonnossa samoilijaksi ym. Siis ei yksinkertaisesti KIINNOSTA. Kaipaan ihmisiä ja toisenlaista elämää ympärilleni. Silti en usko, että tämä tekee minusta tai lapsistani sen huonompia ihmisiä! Kaupungissa on - niinkuin hyvin tiedät - monenlaista tekemistä myös. Kyse onkin eri asioiden arvostamisesta, en millään muotoa halua loukata maalla asuvia. Ei voi kukaan etukäteen tietää, sopiiko maaseutu- vai kaupunkiasuminen paremmin, se pitää vain kokeilla..
mollata kaikkia kaupungeissa asuvia, kukin tosiaan tyylillään. Ihmettelin vain tuota edellisen kommenttia, ettei maalla muka ole mitään tekemistä? Itselläni on ainakin ollut paljon enemmän tekemistä sen jälkeen, kuin muutimme maalle. Mutta tosiaan, kukin tyylillään. Onneksi SUomessa on valinnanvaraa!
Mieheni on aina ollut menevää sorttia.. On työt, harrastukset ja silloin tällöin auttelee tuttavia/ ystäviä iltaisin erinäisissä töissä. Kotona käy oikeastaan vain nukkumassa.
Ennen kuin saimme lapsen, minäkin kävin omissa menoissani. Oli harrastuksia,viikonloppuisin shoppailin ja tapasin ystäviäni, käytiin baarissa.
Kun lapsi syntyi, tiesin ettei mies vähennä menojaan.
Viime vuoden rakensimme taloa, mies päivät töissä, illat ja viikonloput oli raksalla. Ei nähnyt ensimmäisenä vuotena poikaansa oikeastaan lainkaan. Minä olen häntä hoitanut, tosin myös isovanhemmat olleet suurena apuna, että saan omaa aikaakin! Silti, rankkaa on ollut ja valtava ikävä miestä!
Juu, tiesin, ettei helppoa tule olemaan, mutta tämä oli meille sopiva ratkaisu, koska tarvitsimme suuremman kodin! Ei siitä sen enempää... : )
Nyt talo valmis ja hommaa toki riittää edelleen. Pihatyöt, varastorakennus, aidan tekoa jne. Ei vielä ensi kesänäkään ole valmista!
Uskon ja toivon, että kun kaikki valmista, alkaa mieskin olla enemmän kotona. Pojan puolesta olen välillä surullinen! Hänellä niin kova ikävä isäänsä, ilostuu valtavasti kun näkevät ja hetken päästä on niin surullinen kun isi menee taas.
Se jos mikä tässä on sydäntäsärkevää seurattavaa!
Itse kyllä pärjään, tosin se ikävä ja kyllä, väsymyskin välillä painaa!
Vaikka käydään kylässä, kerhossa, puistoissa jne. Ei kotona homehduta. Sitä kaipaa miestä rinnalleen jakamaan ilot ja surut, muutoinkin kuin puhelimen välityksellä.
Tiedän todellakin miltä sinusta tuntuu! : )
Jos mies on lapsen tehnyt, hänen kuuluu siitä myös kantaa vastuu. Miehen osa on, että hän luopuu omista harrastuksistaan ja menoistaan osittain, jotta perhe pystyy viettämään aikaa yhdessä ja jotta vaimo voi edes yhtenä iltana viikossa harrastaa jotain juttuja itsekin.
Tämän ketjun vastaajien mielestä mies on ihan kunnollinen kun tuo kuitenkin rahan pöytään ja ei juopottele. Höpsis! Miehesi on vastuuton ja ihan p'seestä ilman mitään selittelyjä.Eihän sillä ole mitään käsitystä parisuhteesta. Ja miksi sinun pitää vahtia miehen lapsia? Peru lasten tuleminen teille viikonlopuksi jos miehesi ei niitä hoida. Hänen lapsiaan ne ovat. Eivät sinun. Tai jätä miehen lapset miehelle ja mene vaikka shoppailemaan vauvan kanssa. Et sinä mieheltäsi mitään tule saamaan ellet vaadi. Ei ihme, että entinen eukko on sen lempannut pihalle. Menit sitten ottamaan p'kan.
Miksi täällä palstoilla käy näin inhottavia ihmisiä kommentoimassa? Tämänkin ketjun vastaavista löytyy ilkeitä ja asiattomia kommentteja. Miksi he vaivautuvat?
meidän taloudessa on 3.5v tyttö.
vaimoa/äitiä ei näy juurikaan kotona ainakaan minun ja tytön kanssa yhtä aikaa, "töissä" AINA!!! Siltikin on osallistumatta yhteisiin menoihin kuten ruokaan asumiseen jne... sekä huushollin hoitoon.
Olen itsekkin töissä ja kuljetan lasta hoitoon edestakaisin, käyn kaupassa, laitan ruoat, pesen ja huollan lapsen...
EI ME MIEHETKÄÄN KONEITA OLLA...
Kuulostaa kovin tutulta. Meillä mies on viikot pois- työskentelee toisella paikkakunnalla. Viikonloppuisin hänellä on lisää töitä tai sitten harrastuksia. Poika on nyt 5kk ja mies on todella ihana isä hänelle silloin harvoin kun on paikalla. Itsellä on ikävä yhteistä aikaa hänen kanssaan ja myös perheenä.