Noin kolme ja puoli vuotta takana... nyt se sitten on ohi. Sain sanottua tyttöystävälleni suoraan ja rehellisesti omat tunteet ja ajatukset, viikon verran juttelimme joka ilta ja kävimme läpi suhdettamme vaivaavat asiat, molempien tunteet yms.
Tiesin kyllä jo ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen, että tämä ei ole se oikea. Kuitenkin jatkoin seurustelua ja "huijasin" itseäni ajattelemalla että rakastan, vaikka en rakastanut. Tiedä sitä sitten miksi en ollut rehellinen itselleni ja tyttöystävälleni...
Nyt myöhemmin se silloinen puhumattomuus aiheutti vain enemmän tuskaa molemmille, mutta onneksi saimme sanottua asiat niinkuin ne ovat ja tästä on hyvä lähteä jatkamaan eteenpäin.
Sanoisinkin sinulle joka tätä luet että, ole rehellinen itsellesi ja kumppanillesi. Ei ole mitään järkeä tuhlata lyhyttä elämää vääriin henkilöihin ja tyytyä suhteeseen, jossa ei ole rakkautta. Totuuden sanominen on aivan helvetin vaikeaa, mutta lopulta se on ainoa oikea vaihtoehto.
Tiesin kyllä jo ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen, että tämä ei ole se oikea. Kuitenkin jatkoin seurustelua ja "huijasin" itseäni ajattelemalla että rakastan, vaikka en rakastanut. Tiedä sitä sitten miksi en ollut rehellinen itselleni ja tyttöystävälleni...
Nyt myöhemmin se silloinen puhumattomuus aiheutti vain enemmän tuskaa molemmille, mutta onneksi saimme sanottua asiat niinkuin ne ovat ja tästä on hyvä lähteä jatkamaan eteenpäin.
Sanoisinkin sinulle joka tätä luet että, ole rehellinen itsellesi ja kumppanillesi. Ei ole mitään järkeä tuhlata lyhyttä elämää vääriin henkilöihin ja tyytyä suhteeseen, jossa ei ole rakkautta. Totuuden sanominen on aivan helvetin vaikeaa, mutta lopulta se on ainoa oikea vaihtoehto.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Huh, aivan sama tilanne minulla... neljä vuotta seurustelin poikaystäväni kanssa. Ja viime aikoina seurustelu on tuntunut enemmän kaveruudelta. Nyt sitten sain vihdoinkin suuni auki ja olemme jutelleet, mutta poikaystäväni ei haluaisi erota ja on aivan rikki. Itse olen nyt päättänyt vihdoinkin, että suhteemme on ohi, jatkaminen olisi itsensä huijaamista. Poikaystäväni ei vaan suostu uskomaan sitä, ja pitää minua sydämettömänä kun en suostu antamaan hänelle uutta mahdollisuutta... Tilanne on kyllä vaikea, kun ei haluaisi loukata itselleen tärkeää ihmistä näin. Vaikeaa katsoa, kun toinen kärsii niin paljon...
Viisi vuotta ja lopulta tässä ollaan taas vapaalla jallalla. Jälkikäteen tuntuu että tämä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Elämiä on kuitenkin vain yksi, ei sitä kannata haaskata ihan mihin tahansa.
Liian helposti annan periksi, eikö - olemme olleet 2 vuotta naimisissa?? Jotenkin vain meidän juttumme on ajautunut umpikujaan, juttelemme arkisista jutuista, harvemmin syvällisiä. Menen omissa harrastuksissani, hän omissaan (tai ei missään, istuu kotona, mököttää). Juttelemista ollaan yritetty, mutta normaalisti se menee sitten aina siihen, että syy on minussa, koska olen niin itsekäs ihminen enkä edes "halua ymmärtää miestäni". Juttele siinä sitten, kun toinen on jo valmiiksi miettinyt mielipiteensä eikä muuta niitä mihinkään suuntaan. kaiken lisäksi hän on alkanut aikatauluttaa elämääni, kyselee, miten minulla menee jollain salitreenireissulla kaksi tuntia yms. Kuvittelee ilmeisesti, että minulla on joku toinen (ei ole).
En tiedä, mitä tekisin.. Haluaisin olla vapaa, yksin, mutta en tiedä, kuinka tulisin toimeen ilman hänen läheisyyttään. Toisaalta en tiedä kyllä, rakastankokaan häntä, onko tämä vain kaveruutta.
Olenko sitten itsekäs, kun nautin yksinolosta?
Saanko kysyä, että mikä sulle tuli? Etkö vaan enää rakastanu, vaiko mitä?
Mietin sitä, että rakastanko... ja tulin siihen tulokseen että en. Olimme lisäksi aivan eri mieltä joka asiasta ja harrastamme täysin eri asioita. Hän ei ollut ikinä kiinnostunut minun asioistani, kun kerroin jotain esim. työpäivästäni saattoi vastaukseksi tulla: Jaa... ei kiinnosta. Tuollainen kertoo jo jotain parisuhteen tulevaisuudesta... Yksi tärkein asia oli kuitenkin se, että en enää kertakaikkiaan viihtynyt ja tunsin oloni koko ajan "epämukavaksi"
Nyt on mukava lähteä jatkamaan eteenpäin sinkkuna ja paljon oppineena, tiedän ainakin nyt mitä haluan tulevilta suhteiltani...
Vaikeinta erossa oli saada sanottua mitä oikeasti tuntee, ja näin jälkeenpäin tottua siihen että tuttuja rutiineita, esim. puhelinsoittoja yms. ei enää ole. Mutta eiköhän se elämä ala pian taas hymyilemään... :)