Moro! Mulla on vanha perinteikäs mutta modernisti roolit sekoittava ja omassa perheessäni nyt aivan järkyksi paisunut ongelma, jota en oikein muulle palstalle osannut tarjota. Kaikki vinkit ja sovittelevat kommentit tervetulleita.
Eli ostimme puoli vuotta sitten asunnon, joka maksoi kamalasti ja otimme lainan. Teen paljon töitä ja maksan lähes kaiken. Mieheni opiskelee kevennetyllä tahdilla eli ei ole koko päivää muualla eikä edes kokopäiväisesti muissa maailmoissa. Lapsia on molemmilla entuudestaan ja yhteisiäkin. Ei-yhteiset ovat meillä puolet ajasta, yhteiset joskus mummolassa. Selvää on, että minä perheen elättäjänä olen kuitenkin vähemmän kotona ja mies katsoo lasten perään enemmän, myös tiskaa ja laittaa ruokaa enemmän, käy kaupassa. Minä pyykkään ja järjestelen sovitusti, mutta omasta mielestäni joudun kuitenkin myös heti töistä tultuanni keittiöhommiin, sillä mies on usein juuri iltapäivisin ja alkuillasta luennolla ja kirjastossa. Ja töistä tultuani on lasten iltapäivän jäljiltä aivan kaaos!
Meillä ei ole missään vaiheessa "uudessa ihannassa kodissa" ehditty kunnolla esimerkiksi sisustaa, siis toimivasti. Mies ei osaa laittaa omille lapsilleen mitään pelisääntöjä siivoamisesta kun pelkää suosionsa lopahtavan näiden silmissä. Minun aikani ei riitä käskyttämään omiani ja yhteisiä. Miehen mielestä hän tekee kaikki kotityöt ja minun mielestäni teen koko kotona olo aikani kotitöitä. Ja kaikki on levällään ja rempallaan silti.
Joka päivä tympii yhä enemmän edes tulla kotiin. Vaikka mies tekee varmasti parhaansa ja lapsiakin edes yritetään houkutella yhteiseen projektiin niin tämä ei vaan toimi. Olen yhä katkerampi siitä, että ostin asunnon kodikseni ja teen siksi niin paljon töitä, ja se koti ei annan mitään vastinetta töistä palatessani.
Joka kerta kun yritämme miehen kanssa puhua asiasta ajaudumme riitaan. Myönnän masentuvani ja kivahtavani herkästi keskusteluissamme kun tilanne on päässyt näin pitkälle, mutta rauhallista keskusteluakin olen yrittänyt monet kerrat. Mies on halukas pieniin osaratkaisuihin, mutta minä haluan jo kohta muuttaa omaan kotiin. Erota en halua, mutta yhteiselämä ahdistaa kun koti on tätä, muka oma koti.
En teidä millä ratkaisulla suuruusioperheen saa toimimaan sadassa neliössä meidän perheemme neljä lasta ja meidän vanhempien työolosuhteet huomioiden. En tiedä mitkä lähestymistavat keskustelussa hivelisivät miehen aivoja ja tunteita oikein tavoitteeni edistämiseksi. En tiedä miten murrosikäiset tai alakoululaiset lapset rekrytoidaan oikeasti ja pysyvästi tähän yhteisen hyvän edistämiseen. Enkä tiedä enää edes olenko oikeassa siis että pitäisikö minun vaan elää paskassa ja taistella päästäkäseni kenkien yli eteisestä sisemmälle ja astua tyynesti lattialle kaatuneitten maitojen päälle ja sulavasti työntää pyykkivuori sängystäni jalkopäähän päästäkseni edes nukkumaan kotonani.
Jos kellään on mitään kokemusta tai edes ajatusta vastaavasta tilanteesta niin odotan innolla - ja vähän peloissanikin :).
Ennen mahdollista täydellistä hermoromahdusta, Satu
Eli ostimme puoli vuotta sitten asunnon, joka maksoi kamalasti ja otimme lainan. Teen paljon töitä ja maksan lähes kaiken. Mieheni opiskelee kevennetyllä tahdilla eli ei ole koko päivää muualla eikä edes kokopäiväisesti muissa maailmoissa. Lapsia on molemmilla entuudestaan ja yhteisiäkin. Ei-yhteiset ovat meillä puolet ajasta, yhteiset joskus mummolassa. Selvää on, että minä perheen elättäjänä olen kuitenkin vähemmän kotona ja mies katsoo lasten perään enemmän, myös tiskaa ja laittaa ruokaa enemmän, käy kaupassa. Minä pyykkään ja järjestelen sovitusti, mutta omasta mielestäni joudun kuitenkin myös heti töistä tultuanni keittiöhommiin, sillä mies on usein juuri iltapäivisin ja alkuillasta luennolla ja kirjastossa. Ja töistä tultuani on lasten iltapäivän jäljiltä aivan kaaos!
Meillä ei ole missään vaiheessa "uudessa ihannassa kodissa" ehditty kunnolla esimerkiksi sisustaa, siis toimivasti. Mies ei osaa laittaa omille lapsilleen mitään pelisääntöjä siivoamisesta kun pelkää suosionsa lopahtavan näiden silmissä. Minun aikani ei riitä käskyttämään omiani ja yhteisiä. Miehen mielestä hän tekee kaikki kotityöt ja minun mielestäni teen koko kotona olo aikani kotitöitä. Ja kaikki on levällään ja rempallaan silti.
Joka päivä tympii yhä enemmän edes tulla kotiin. Vaikka mies tekee varmasti parhaansa ja lapsiakin edes yritetään houkutella yhteiseen projektiin niin tämä ei vaan toimi. Olen yhä katkerampi siitä, että ostin asunnon kodikseni ja teen siksi niin paljon töitä, ja se koti ei annan mitään vastinetta töistä palatessani.
Joka kerta kun yritämme miehen kanssa puhua asiasta ajaudumme riitaan. Myönnän masentuvani ja kivahtavani herkästi keskusteluissamme kun tilanne on päässyt näin pitkälle, mutta rauhallista keskusteluakin olen yrittänyt monet kerrat. Mies on halukas pieniin osaratkaisuihin, mutta minä haluan jo kohta muuttaa omaan kotiin. Erota en halua, mutta yhteiselämä ahdistaa kun koti on tätä, muka oma koti.
En teidä millä ratkaisulla suuruusioperheen saa toimimaan sadassa neliössä meidän perheemme neljä lasta ja meidän vanhempien työolosuhteet huomioiden. En tiedä mitkä lähestymistavat keskustelussa hivelisivät miehen aivoja ja tunteita oikein tavoitteeni edistämiseksi. En tiedä miten murrosikäiset tai alakoululaiset lapset rekrytoidaan oikeasti ja pysyvästi tähän yhteisen hyvän edistämiseen. Enkä tiedä enää edes olenko oikeassa siis että pitäisikö minun vaan elää paskassa ja taistella päästäkäseni kenkien yli eteisestä sisemmälle ja astua tyynesti lattialle kaatuneitten maitojen päälle ja sulavasti työntää pyykkivuori sängystäni jalkopäähän päästäkseni edes nukkumaan kotonani.
Jos kellään on mitään kokemusta tai edes ajatusta vastaavasta tilanteesta niin odotan innolla - ja vähän peloissanikin :).
Ennen mahdollista täydellistä hermoromahdusta, Satu
Vastaukset 6
Vanhimmat
vaan luokaa säännöt kotiinne ja kirjoittakaa
ne paperille ja se seinälle,vaikka kodin säännöt.
Kerrotte lapsille napakasti että näitä sääntöjä
ei rikota ja jokainen tekee osansa kodin jär-
jestyksessä pysymiseen.
sillä, että näytät tuon kirjoituksesi miehellesi? On minusta mukava eikä syytä ketään vaan myöntää ongelman ja hakee ratkaisua. Jos siitä miehesi ymmärtäisi, että asia on vain pakko ratkaista.
Mäkin lähtisin linjoille "Talon säännöt" joita kaikki talossa olevat noudattavat. Sitäpaitsi miehesi tekee omille lapsilleen hirveää hallaa jos ei vaadi näiltä mitään. Tuskinpa nuo saavat äitinsäkään luona asuessaan elää kuin siat pellossa, vaikka mielellään sen kuvan kyllä isälleen antavat. Lapset osaavat hyvin manipuloida vanhempiaan jos nämä vain antavat siihen mahdollisuuden. Meillä lapset eivät saa viikkorahaa jollei osuutta talon töistä ole tehty ja sitten on ekstra-lista, jolla voi tienata vähän lisää jos kokee sitä tarvitsevansa.
Oli niin tai näin, ikuinen valitus, nykynaisilla ? Päättäkää jo !
Meillä saman katon alla 2 teiniä, 2 taaperoa, jääkaapin ovessa aikataulu. Aikataulu on laskettu sen mukaan kuka on kulloinkin kotona - työt jaettu suunnilleen tasan neljän kesken. Suunnitelma tehdään aina uusiksi koulun tai loman alkaessa, koska kaikki muuttuu. Istutaan nelistään yhdessä alas ja katsotaan miten harrastukset, työt, koulut ja huvitukset sovitaan sopivasti yhteen.
Murrosikäïset osallistuvat hyvin ja tunnolliseti kaikkeen - viikkoraha, netissä surfailu, leffat yms. huvitukset on sidoksissa siihen, että koti ja koulu hoidetaan kunnolla. (Meillä on tietenkin kokeiltu mitä tapahtuu, jos jättää työt tekemättä - ei kannata pelästyä, kuuluu murrosikään). Suunnitelman pitää olla realistinen. Meillä on yksi suursiivous yhdessä lauantaina, ja viikolla jokaisella on yksi imurointi, yksi pyykkivuoro, yksi silitysvuoro jne. Kaupassa käyn miehen, tai koko perheen kanssa viikonloppuna. Viikon aikana teinit, tai kuka milloinkin, tuo maitoa tai jotakin pientä puuttuvaa kotiin harrastusmatkalta tai kun ulkoiluttaa koiria.
Meillä ei koti ole tip top. Mutta aikatauluttamalla se on jokseenkin toimiva. Jokainen tietää kenen vastuulla on mikä kulloinkin - ja omat jäljet siivotaan aina. Meillä on myös aikataulutettu mieheni kanssa kahdenkeskeinen aika, koska muuten olisimme lasten kanssa kaiken aikaa. Iltapäivä välipala kuuluu teinien laittaa, ja siivota (aikuiset jätetään hetkeksi rauhaan). Iltakävelylle joko lähtevät aikuiset keskenään tai lapset keskenään.. Ja viikonloppuna samoin kuin nuoret lähtevät hummaamaan, myös meille on varattu kahdenkeskeinen illallinen..
Myöskään meillä eivät kaikki ole biologisesti sukua toisilleen, mutta lasten integroiminen kotiin kotitöiden kautta on ainakin meitä lähentänyt: Tämä on kaikkien koti, josta kaikki pitävät huolta, ja kaikki ovat toisistaan vastuussa...
Tuli myös mieleen, että meillä on pakkanen kovassa käytössä. Tehdään paljon kerralla, ja niinä päivinä kun kukaan ei oikein ole kunnolla kotona ennen ruoka-aikaa, pakkasesta lämmitetään...
Meillä on uusioperhe ja minä olen vanhin. Nuorin on kohta 2 vuotta ja meillä on niin, että minä katson kaikkien perään jotka ovat kotona silloin kun olen tullut kotiin koulusta. Teen ruokaa joka päivä ainakin neljälle hengelle, kun loput ovat töissä omalla tarhalla näin kiire aikana. Olen siis 17 vuotias ja minulla on yksi veli jota voin sanoa veljeksi loput ovat "puoli" veljiä ja siskoja. Äitini tuo pienimmän kotia joskus viiden aikoihin ja minä katson perään ja siivoan jäljet ja pesen pyykkiä, kun sitä kertyy todella paljon meillä, eikä kukaan muu ehdi sitä pesemään. Nuorin on myös sellainen rasavilli ja se sotkee joka paikan, mutta kuljen perässä ja siivoan sotkut, mutta onneksi on sellainen ohjelma mitä nuorin katsoo rauhassa ja voin sillä välin siivota tai leipoa. Meillä oikeastaan on niin että olen vastuussa kaikista jotka ovat silloin kotona ja minun täytyy pitää järjestystä kotona. Yleensä saan tytöt auttamaan minua siivoamisessa, että minun tarvitsee vain imuroida lattiat.