Mikä minussa on vikana, kun en pysty solmimaan minkäänlaisia kaveruussuhteuta. Ainoat ystäväni ovat pari luokkakaveria, joiden kanssa olen "moi, mitä kuuluu" -ystävä. Nämäkään eivät ota minuun koskaan mitään yhteyttä, vaan vastaavat vain minulle.
Ahdistaa niin paljon, kun tunnen olevani huono ihminen, josta kukaan ei välitä, vaikken keksi miten voisin olla parempi kaveri. Ei kiinnosta yrittää uusiakaan ihmissuhteita solmia, koska olisin heille kuitenkin taas vain ylimääräinen vaiva, joka soittelee kerran kuukaudessa kahville, eikä osata kieltäytyäkään.
Ahdistaa niin paljon, kun tunnen olevani huono ihminen, josta kukaan ei välitä, vaikken keksi miten voisin olla parempi kaveri. Ei kiinnosta yrittää uusiakaan ihmissuhteita solmia, koska olisin heille kuitenkin taas vain ylimääräinen vaiva, joka soittelee kerran kuukaudessa kahville, eikä osata kieltäytyäkään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jos on kovin huono itsetunto (mikä olo kirjoituksestasi tulee), ei välttämättä uskalla olla oma itsensä eikä antaa itsestään juuri niitä aitoja asioita, mitkä tekevät ystävyydestä mielekkään. Kaveruus on antamista ja saamista ja jos puheet ovat kovin ulkokohtaisia, ei siitä kovin mielenkiintoista juttua synny.
Minulla oli nuorempana huono itsetunto ja olin ujo, eikä kavereita ollut yhtään. Elämä on kuitenkin opettanut ja nyt nelikymppisenä tutustun vähän liiankin helposti ihmisiin, eikä sitten kaikkiin ole mahdollista pitää kovinkaan tiivistä yhteyttä. Kun pääsin ujoudesta ja huonosta itsetunnosta, minusta sukeutui aika reipas ihminen, uskallan puhua aivan mistä asioista vain, myös omista epäonnistumisista, komplekseista ym. ja se luo monesti semmoista yhteisyyden tunnetta, kun yhdessä todetaan, että tämä on niin tätä...
Yhdistystoiminta ja harrastukset ovat yksi mahdollisuus tutustua. Vaikka niistä ei löytäisi sydänystäviä itselleen, niin käytin itse tällaisia ryhmiä apuna siinä, kun opettelin avaamaan suuni ja olemaan oma itseni tilanteessa kuin tilanteessa.
En tiedä mikä oikeasti mättää sinun suhteissasi, mutta tässä oli joitain ajatuksia ja omia kokemuksiani...
Mihin tulokseen olet tullut? Millainen sitten olet? Eikö sun luonne, ulkonäkö, pukeutumistyyli, kekustelunaiheet...ym asiat osu yksiin muiden kanssa?
Itse olen miettinyt samaan ongelmaan ratkaisua. Mulla on pari-kolme vanhaa kaveria teinivuosilta, joiden kanssa enemmän tai vähemmän säännöllisesti tulee nähtyä ja/tai vaihdettua kuulumisia. Fyysistä etäisyyttä heihin kuitenkin on turhan paljon. Heidän lisäksi on kohtuu paljon hyvänpäiväntuttuja sekä naapureista että muutenkin. Vaimo ja lapsetkin löytyy, joten ei minua mitenkään kai yksinäiseksi voi luokitella.
Silti olen tyytymätön tilanteeseeni. Itsetunto-ongelmasta minusta ei itselläni (ainakaan merkittävästi) ole tässä kyse, että häpeilisin itseäni tai en puhuisi itsestäni tai mielipiteistäni tmv. Olen vaan sen verran epäsosiaalinen etten ole omasta mielestänikään aina viimeisen päälle loistavaa seuraa :) En vaan jotenkin osaa löytää puheenaiheita loputtamasti. Sitten kun löytyy kenen tahansa kanssa yhteinen hyvä puheenaihe niin kyllähän sitä tekstiä sitten riittää minultakin. Yleensä siis sosiaalisten tyyppien kanssa tulen juttuun hyvin, ainakin omalta osaltani.
Koulujen jäätyä taakse ja omilleen muutettuani on ollut vaikeampi tutustua uusiin ihmisiin. Viimeiset kouluvuodet tuli omistauduttua vähän tyhmästi pelkästään parisuhteeseen ja perheeseen, kavereiden sijaan. Teinivuosina oli paljonkin kavereita, mutta sitten kaikki muuttivat tai muuten vaan etääntyivät enkä enää osaa kuin muutamaan pitää ajoittain yhteyttä.
Ihmisiä tulee nähtyä ulkona/harrasteissa, mutten osaa pyytää kylään tai kukaan ei myöskään pyydä minua kylään tai muuallekaan. Se olisi juuri mitä kaipaisi, että olisi vähän syvällisempiä tuttavia kuin nykyään. En tiedä onko pääkoppa jäänyt jotenkin teinivaihteelle vielä näin kolmenkympin korvilla, kun tuntuu aikuisen ihmisen seuraksi pyytäminen vaikealta. Osa minusta myös pitää yksikseen olemisesta, joten ehkä sitä vaan on tullut liian paljon totuttua siihen.
En tiedä mikä oikeasti auttaisi. Olen miettinyt olisiko jostain ilmaisutaidon kurssista apua epäsosiaalisuuteen. Oppisiko sitä vanha koira uusia temppuja eli vähän sosiaalisempaan suuntaan jos saisi jotenkin itseään taivutettua, jos paranisi itsensä ilmaisemisen kyky.
Tuo oli kyllä ihan niinkuin minä olisin kirjoittanut. Näköjään meitä on monia, jotka kaipaavat ystäviä.
Ainut ero oli, etten tunne olevani epäsosiaalinen sillä tapaa että viihtyisin erityisen paljon yksinäni. Se on vain lähinnä tottumista kun ei muutakaan seuraa ole:)Tai siis onhan minulla ystäviä, mutta ne on myös niitä kouluaikaisia ja hyviä ystäviä ovatkin. Mutta asumme eri puolilla Suomea, joten ei ole mahdollista nähdä kovin usein. Kun on tottunut tällä tavalla "harrastamaan yksin" niin usein nykyään unohtaa pyytää kaveria mukaan.
Erona sinun kirjoitukseen oli myös se, etten ole omistautunut missään vaiheessa parisuhteelle. Vaan olen pitänyt yhteyden myös ystäviin. Tosin toiset ystävät ovat itse omistautuneet parisuhteelle.
Olen myös miettinyt, olisiko jostain ilmaisutaidon kurssista apua. Koska en myöskään keksi mitään nokkelaa sanottavaa tuntemattomalle. Miten sitä nyt tutustumaan pääsee syvemmin ellei ota kontaktia?! Jos olen jostain harrasteporukasta hiljaisimmasta päästä, niin miten kukaan voisi kiinnostuneena tulla mitään kyselemään. Saan sanan kyllä suustani ja puhetta tulemaan, mutten ole se joukon esillläolija. Ne esilläolijat tuntuvat olevan supersosiaalisia, räväköitä ja niitä joilla on paljon ystäviä. Ehkä olenkin vähän ujo, ennenkö minuun tutustuu paremmin. Kyllä sitten juttua riittää.
Olen myös miettinyt missä ylipäätään voisi tutustua uusiin oman ikäsiin ihmisiin ja saada ystäviä. Tuntuu ettei kukaan edes kaipaa uusia ystäviä vaan kaikilla on jo kaverit valmiina. Olen nimittäin työnperässä muuttanut vieraaseen kaupunkiin. Mies löytyy kotoa, mutta niitä kavereita kaipailisin. Tuskinpa siihen teidän muiden neuvot auttaa: "mene harrastuksiin, yhdistystoimintaan" jne.. Mutta kiva huomata, että on muitakin samassa tilanteessa olevia.
Olet kyllä tosiaan kohtalotoveri. Ujous lienee yksi yhdistävä tekijä. Vaikkei se kovin pahaa itsellä ole niin ehkä juuri siitä ulos kasvaminen auttaisi kummasti. Se että jään (ihan sama juttu siis mullakin) syrjempään porukassa kertoo aika hyvin tilanteesta. Tarkoitan lähinnä sitä, että miten (korostetusti sanoen) huono olen keskustelun ylläpitämisessä ja siihen osallistumisessa porukassa. Jos vaikka kolmestaan juttelee, löytää kohta helposti itsensä seuraamassa sivusta keskustelua. En sitä ujoutena ole oikein mieltänyt, mutta en tiedä olisiko kuitenkin sitä. Tavallaan mukana porukassa, muttei silti anna oikeastaan mitään muille. Riippuen hyvin paljon keskustelun aiheesta, koska oikeasta aiheesta puhetta tulee vaikka isommallekin seurakunnalle. Useimmiten vaan ei paljoa jää sanottavaa. Parhaat keskustelut yleensä saankin aikaan kahden kesken, kun en jää puheliaampien jalkoihin. Eikä vika ole muissa millään muotoa.
Mulla taustalla sekä perheelle omistautuminen ja opiskelun/töiden perässä muuttaminen. Nykyään työn luonteestani johtuen ei ole mahdollista työtovereihinkaan tutustua. Jonkin aikaa sitten havahduin tilanteeseen ja aloin etsimään elämää perheen ulkopuolelta. Huomasi yhtäkkiä että miten paljon onkaan harrasteita joihin lähteä ja niissä näkee ihmisiä. Ratkaisu ei kuitenkaan löytynyt niistä, koska näen ihmisiä paljon enemmän nykyään, mutta niistä tulee vain hyvänpäiväntuttuja. Lähinnä ne on niitä supersosiaalisia, joilla kavereita on liiankin kanssa. Saisiko sellaisesta kaverista itse paljoakaan irti, jos sillä ei olisi aikaa sinulle.
En tiedä onko kaverittomuus jotenkin tabu, ettei siitä kukaan puhu. Jotenkin tuntuu nololta, ettei ole läheisiä kavereita tai ainakin ne on niin kaukana ettei niitä ihan milloin vaan hätään löytäisi tarpeen tullen. Ei kaikilla voi olla kavereita mielin määrin, mutta joskus siltä tosiaan tuntuu. Tuntuu että kaikki ovat pelanneet elämän pelinsä paljon paremmin kuin itse, koska itselle tuntuu menetetyt vanhat koulukaverit isolta menetykseltä. Toiset osaa ystävystyä myöhemminkin, mutta itselle se toivottoman oloista ollut ja siksi harmittaa miten elämä on mennyt tässä 'välivuosina'.
Niin ujous on varmana yksi tekijä minullakin miksei ole niin paljon kavereita kuin haluaisi. En kuitenkaan pidä kovin pahana itsellänikään, ehkä enemmän sellaista "normaalia suomalaista ujoutta". Olen myös yrittänyt kehittää itseäni, että yritän osallistua enemmän keskusteluihin vaikkei niin mitään sanomista olisikaan. Toisaalta taas joistain kovinkin tylsistä aiheista ei minullakaan ole juuri sanottavaa.
Olen myös vähän huono avaamaan suutani oikein isossa porukassa. Mutta pienessä porukassa on helmpompaa ja keksin kyllä sanottavaa. En tiedä johtuisiko se kuitenkin jännityksestä/ujoudesta. Tosiaan noissa joukkulajeissa ja harrastuksissa suosituin tuntuu olevan se, joka pitää eniten ääntä itsestään. Räväköistä, puheliasta, sosiaalisista, menevistä jne. ihmisistä on helppo pitää. Eihän sitä käy kieltäminen. Olen huomannut, että rauhallinen tarkoittaa usein negatiivista. Olen rauhallinen, mutta myös menevä. Keksin myös sanottavaa vieruskavereille jos jossain harrastuksessa olen. Mutten ole suunapäänä koko ajan.
Onhan niitä harrasteita tosiaan missä voi tavata ihmisiä. Mutta osa, joissa itse käyn, ovat sellaisia että niihin tullaan ja niistä lähdetään. Eikä välttämättä tapaa samoja ihmisiä uudelleen.
Ei kaverittomuus minusta tabu ole. Olen ystävienikin kanssa siitä puhunut. Mutta ehkä yleisesti sellaisia kaverittomia ihmisiä pidetään kuitenkin säälittävinä tai että siinä on häpeiltävää ellei ole kovin montaa kaveria.
On minulla aikuisiällä tapahtunut myös sitä, että vanhat koulukaverit ovat ottaneet yhteyttä. Jostain syystä se yhteydenpito aikanaan jäi. Näin myöhemmellä iällä on vaikeaa keksiä mistä voisi ystäviä löytää. Onkohan se ystävystyminen aikuisena sitten vaikeampaa?! Ihmisillä alkaa olla perhettä ja seurusteluja ja toiset omistautuvat niille asioille ihan täysin. Itse arvostan vain ystävyyttä niin paljon etten voisi toimia siten. Ja toisaalta olen sen verta sosiaalinen, että kaipaan erilaisia suhteita elämääni. Mutta siis tuo seurustelukuvio voisi olla yksi syy kaverittomuuteen.
Olin kovin sulkeutunut tunteistani, en ollut oppinut näyttämään niitä - puhuin enimmäkseen töistä ja niitä kovasti mietin. Halusin päteä niillä, sellaiseen kieroon kuvioon minut oli johdateltu...
Tee töitä - rikastu - hanki talo - ehkä vaimo - lapsi kenties - kuole eläkeläisenä pois.
Töitä tehdessä tuli tylsää...
Jonkin aikaa se uuden oppiminen kiinnosti, ja varsinkin kun kehuja tuli - ja kuten asiaan työpaikalla kuuluu niin työstä. Henkilönä olin vain yksi masokistinen pelinappula.
Kuvittelin kaikenlaista itsestäni suoritteideni kautta. Annoin itsestäni omahyväisen kuvan. Olin koko ajan suorittamassa jotakin. Jopa silloin kun ainut ystäväni oli kylässä...piti päteä...Piti puhua tuollaisista työjutuista vain...Paloin loppuun kuin kynttilä ja sairastuin ja opin elämästä itse. Ne ystävät. Ne sulla pysyy vierelläs vaikka olisit kuolemassa. Loput haihtuu pois....
Ihmettelen nykyään jos joku tuskailee töidensä kanssa ja pitää ystäviään palvelusten suorittajina...