Oi armaat kohtalotoverit! Mikäli olette yksin niin miksi kaipaatte olla kaksin?
Parisuhteen riemu kun päättyy muutaman kuukauden jälkeen ja sit on uuden etsintä edessä. Tai siis tuotahan se useimmilla on.
Minä odotin että olisin saanut olla oma itseni, en saanut. Minulta odotettiin oman toiminnan, pukeutumisen, puhumisen yms muuttamista. En siis kelvannut sellaisena kuin olin. Olin tarjonnut itseni rehellisesti omana itsenäni, ja kuitenkaan se ei riittänyt. Ovatko naiset sokeita? Miksi he luovat jonkin "kauniit ja rohkeat"-kuvan maailmasta ja yrittävät sekä muuttua itse että muuttaa toisen vastaamaan jotain niin epärealistista kuvaa...
Kyse on lapsesta. Ei aikuinen toimi noin. En välittäisi sanoa tai rinnastaa lasta naiseen tai naista lapseen vaikka kokemusta on siitä. Toki miehissä vastaavaa ääliömäisyyttä on olemassa.
Olenkin henkilökohtaisesti päätynyt olemaan ja elämään yksin. Olen hyväksynyt itseni ja sen myötä toisen ihmisen hyväksynnän tarve lakkasi. Minun ei enää tarvitse juosta unelmien tai ihmisten perässä. Riitän itselleni ja olen onnellinen.
En tarkoita että muiden tulisi näin ajatella. Ajattelin kirjoittaa tämän vastineena niille negatiivisille ajatuksille mitä yksin olemiseen liitetään.
Tsemppiä kaikille!
Parisuhteen riemu kun päättyy muutaman kuukauden jälkeen ja sit on uuden etsintä edessä. Tai siis tuotahan se useimmilla on.
Minä odotin että olisin saanut olla oma itseni, en saanut. Minulta odotettiin oman toiminnan, pukeutumisen, puhumisen yms muuttamista. En siis kelvannut sellaisena kuin olin. Olin tarjonnut itseni rehellisesti omana itsenäni, ja kuitenkaan se ei riittänyt. Ovatko naiset sokeita? Miksi he luovat jonkin "kauniit ja rohkeat"-kuvan maailmasta ja yrittävät sekä muuttua itse että muuttaa toisen vastaamaan jotain niin epärealistista kuvaa...
Kyse on lapsesta. Ei aikuinen toimi noin. En välittäisi sanoa tai rinnastaa lasta naiseen tai naista lapseen vaikka kokemusta on siitä. Toki miehissä vastaavaa ääliömäisyyttä on olemassa.
Olenkin henkilökohtaisesti päätynyt olemaan ja elämään yksin. Olen hyväksynyt itseni ja sen myötä toisen ihmisen hyväksynnän tarve lakkasi. Minun ei enää tarvitse juosta unelmien tai ihmisten perässä. Riitän itselleni ja olen onnellinen.
En tarkoita että muiden tulisi näin ajatella. Ajattelin kirjoittaa tämän vastineena niille negatiivisille ajatuksille mitä yksin olemiseen liitetään.
Tsemppiä kaikille!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Se, että sinulle on käynyt niin kuin kuvailet käyneen, ei tarkoita sitä, että se "vika" olisi nimenomaan naisissa. Se, että minulle on miesten kanssa käynyt juuri noin, ei merkitse sitä, että tulisi "rinnastaa lasta mieheen tai miestä lapseen vaikka kokemusta on siitä".
Olisin minä mielelläni ottanut itselleni miespuolisen kumppanin, mutta poikkeuksellinen kehno tuurini toi eteen vain vääränsorttisia miehiä: niitä, jotka hullaantuivat olemukseeni täysin ja äkkiä ja vasta muutaman ajan kuluttua älysivät, että en ollut ollenkaan halukas perinteiseen vaimomalliin. Havaintoa seurasi aina periodi, jonka aikana minusta yritettiin käskemällä ja kieltämällä muokata epäitsenäistä, miehestä riippuvaista, vastaanpuhumatonta kotikokin ja supernaisellisen arm-candyn sekoitusta onnistumatta siinä vähääkään. Jos olisin suostunut muokattavaksi ja onnistunut lyttäämään luonteeni, olisin...krhmh...päässyt muutamallekin miehelle edustusvaimoksi, mutta en olisi tainnut viihtyä siinä roolissa. Ongelman voi kiteyttää siihen, että niskani taittuu ennemmin kuin taipuu - siis oikein huono ominaisuus vaimokullalle.
Jos olisin ollut edustusvaimouden perään, olisin varmaan eronnut jo aika monta kertaa. Ehkäpä nuo monieroavat naiset ja miehet ovat samanlaisia itsenäisiä tyyppejä kuten minä, mutta he eivät vain ole (vielä) ymmärtäneet sitä, että heidän luonteellaan ehkä halutaan parisuhteeseen, mutta ei välttämättä sovelluta siihen.
Mitä vanhemmaksi elää, sen enemmän tuntee itseään. Nyt yli nelikymppisenä tiedän jo sen, että ärsytän monia miehiä ja naisia sillä, että oikeasti en TARVITSE parisuhdetta. Tästähän se lähtee: kun sitä siippaa ei tarvitse mihinkään, ei kauheasti ole motiivia kompromissien tekemiseen. Ja suurempaa kompromissirypästähän ei olekaan kuin elämänsä justeeraaminen toisen ihmisen elämään - varsinkaan, jos sillä toisella osapuolella on vakaa käsitys rooleista.
Ehkäpä tämä kuulostaa valittamiselta, mutta ei ole - on kasvuprosessista kyse. Olen oppinut ihan viime vuosina sen, että minulle sopii täyssinkkuus kaikkein parhaiten. Ja yrittäjyys duuniksi. En kaipaa enää edes olkapäätä tai kuuntelijaa. No, seksi maistuisi kyllä kovastikin silloin tällöin, mutta sitäkin ilman tottuu kyllä olemaan. :)
Nauroin kyllä lukiessani viestiäsi :) Siis tosi upeaa että joku muukin voi ajatella noin. Totta on että kärjistin mies-nais suhteen asiaa mutta ajoittain ottaa aivoon toisen sukupuolen toiminta (toisestahan ei ole kokemusta) ja kun on selvittänyt itselleen millainen on ja sen että viihtyy yksin, hermostuttaa yleinen ajattelumalli parisuhteen tarpeellisuudesta. No tämä on ehkä anonyymi tapa purkaa tunnelmiaan ja siten helppo keino. Eipä tarvitse omaa harmistustaan toisten päälle kaataa. Kukapa sitä yleiselle käytännölle mitään voi..
Kai ihminen hakee hengenheimolaista joka tapauksessa toisista ihmisistä, olipa kuinka riippumaton tahansa. Tämänkin viestimiseni voinee siis laskea sen piikkiin.
Toivotan mukavaa jatkoa noin selväjärkiselle, itsetuntemusta omaavalle naishenkilölle. Hattua nostan tai nostaisin jos sellaisen omistaisin!!
Itse erosin puolitoista vuotta sitten, ja tämän ajanjakson aikana olen tullut samaan johtopäätökseen itsetutkisteluissani, että pärjään vallan mainiosti yksinkin.
Mutta tää yhteiskunta hyljeksii meitä toisinajattelijoita. Esimerkiksi on seurakunnan ilta vanhemmille, mutta missä on seurakunnan ilta yksinäisille? Samalla aiheella: Rakkaus.
Nämä asiat vain hyppäävät silmilleni tällä hetkellä ja hammasta purren nielen tämän epätasa-arvoisuuden rakkaassa suomenmaassa! Laitetaan me yhdessä jokin kampanja aiheeseen liittyen, ja katsotaan saadaanko mitään aikaan.
Minulla on kaksi borsalinoa. Nostan jompaakumpaa meille molemmille! ;)
Sepäs onkin niin, että jokainen kaipaa sitä OIKEAA kumppania elämäänsä, eihän niillä väärillä mitään tee. Et kai vain ole jo luovuttanut?
Mulla on ihan sama tilanne. Olen oma itseni ja itseäni en suostu muuttamaan. Mutta silti etsin itselleni miestä, joka voisi minut hyväksyä omana itsenäni. Yksinkin pärjään ja viihdyn oikein hyvin. Välillä vaan on tylsää. Vääriä miehiä riittäisi, mutta etsin sitä oikeaa. Siis rakkautta.
Sinä voitkin kertoa minulle, mitä tekisin tapaamani miehen kanssa. Taidat olla juuri ekspertti hänenlaistensa suhteen. Hän sanoo, että ei enää ikinä halua asua kenenkään kanssa...kaikki, mitä hän teki, oli aina väärin tai vajaata. Aina joku vahtaamassa, koska tulee kotiin jne. Sanoo, ettei kykene rakastamaan ketään. Että on parasta olla yksin, että on tottunut vuosien mittaan siihen. Kuitenkin otti minuun yhteyttä, oli aivan ihana ja voitti sydämeni puolelleen. Miettii, että ehkä on väärin se, että hän ei halua kenenkään odottavan häntä kotiin...miettii, että on sairas (tunnepuolella). Mutta mitä minä teen miehellä, joka ei kykene rakastamaan, ei ehkä halua koskaan yhteisasumista, mutta haluaa kuitenkin tavata, soitella, kaipaa minua...
Voiko aika parantaa haavat? En ole kuten hänen ex vaan ihan eri ihminen ja eri luonteinen. Miksi hän siirtää kokemukset existä minuun? Miksei voi yrittää avoimin silmin ja avoimin sydämin? Niin toivoisin sitä, että näkisi minut minuna ja voisi silloin ehkä rakastua minuun, kun ei noihin menneisyyden haamuihin voi rakastua. En haluasi hänestä erota, kaipaan häntä jatkuvasti. Nyt emme näe töiden vuoksi kuukauteen, ja sen on kovin vaikeaa.
Nyt kysyit oikealta ihmiseltä. Olin nimittäin ihan samanlaisessa tilanteessa. Mutta pääsin siitä yli. Eron jälkeen kärsin tunteettomuudesta. Päätin, että tällainen elämä on vajaata. Siispä yksin ollessa päätin palauttaa uskoni rakkauteen. Miten?
Koko kesän ajan kuuntelin suomalaista iskelmää rakkaudesta. Sitten siirryin vähän vahvempaan kamaan ja loppujen lopuksi kuuntelin Celine Dionia. Musiikkia pitää sitten kanssa kuunnella tunteella!
Mutta hän on muusikko ja laulaa tunteella. Hänen elämänsä on täynnä musiikkia jo. Mutta auttaisiko kärsivällinen rakkaus ja hyväksyminen...että tunteet saavat tulla rauhassa?
Jos tunteet vaan jumiutuvat, eikä elämä kulje eteenpäin niin taitaa vaan olla kyseessä hankala mies. Elämässä nyt sattuu ja tapahtuu yhtä sun toista, mutta elämä vaan jatkuu. Eteenpäin pitää mennä.