Olemme seurustelleet 3 vuotta, asuneet yhdessä 2 vuotta. Olemme luonteiltamme kuin yö ja päivä. Toinen on käytännöllinen, rationaalinen, säästäväinen, monissa asioissa ehdoton ja hieman ahdasmielinen. Kuitenkin hän tasapainottaa minua, joka olen taipuvainen miettimään asioita liikaa (esim.päätöksenteko joskus vaikeaa) ja tekemään asioita fiiliksen mukaan. Minulla palaa helposti raha taskuun, ja olen hälläväliä-luonne enemmän kuin pedantti. Minä uskon, mies taas ei pistä uskoa koskaan tiedon edelle. Olen luova, miehelle tuottaa ahdistusta kaikenlaiset mielikuvitusta vaativat asiat.
Meitä yhdistää tulinen temperamentti, hellyyden ja rakkauden tarve, seksuaalisuus ja klassiset oma koti, perhe ja perunamaa-haaveet. Kuitenkin nuo luonteenpiirteiden erot aiheuttavat sen, että meillä on jatkuvasti kamalia riitoja, kumpikin yrittää sysätä toista muutokseen (enemmän itsensä kaltaiseksi!), emme kykene tarpeeksi kunnioittamaan toistemme vakaumuksia ja tapoja tehdä asioita. Mieheni ei koskaan ymmärrä, miten en voi olla havaitsematta jotain likaa eteisen lattialla. Minä taas en käsitä, miksi hän keskittyy jatkuvasti tuollaisiin asioihin täydellä tohinalla, elämä olisi paljon helpompaa kun siivoamisesta ei tehdä järjetöntä numeroa, vaan se tapahtuu muiden asioiden ohessa. Kaiken pitäisi tapahtua nyt ja heti, häntä ärsyttää suunnattomasti jos sanon tekeväni jonkun asian pian, eikä sitä ole vielä tunnin sisällä tehty.
Ehkä edellä mainittu oli kuitenkin arkisempi ongelma. Tärkeämpää olisi kunnioittaa toisen arvomaailmaa sellaisena kuin se on, vaatimatta epäsuorasti toisen muuttuvan. Periaatteen tasolla mies antaa minun uskoa asioihin ja ajatella esim. poliittisella kentällä kuten ajattelen, mutta silti nämä ristiriidat ovat usein väittelyidemme taustalla.
Mies on minulle hyvä, ja tässä suhteessa emotionaaliset tarpeemme todella kohtaavat. Lukuunottamatta toisen ymmärrystä myötä-ja vastoinkäymisissä. Keskustelemme usein asiasta, ja sitoudumme kummatkin yrittämään entistä enemmän ottamaan toinen huomioon. Kuitenkin parin viikon sisällä tulee aina riitaa jostakin, yleensä periaatteellisesta tai tapoihin liittyvästä asiasta. Riita paisuu ja paisuu, lopulta ovet paukkuvat ja pahat sanat lentävät puolin ja toisin. Itkemme usein kummatkin riitojen jälkeen, tuntuu niin pahalta. Sekä se, mitä toinen on sanonut, että mitä itse on sanonut. Yleensäkin se, että miksi meidän pitää aina riidellä. Riidan jälkeen etenkin mies vannoo rakkauttaan ja on enemmän aloitteellinen halimaan ym, minulla kestää vähän kauemmin leppyä. Ennen pystyttiin jatkamaan puhtaalta pöydältä, mutta nyt se tuntuu aina vain vaikeammalta. Tilannetta ei helpota yhtään se, että edessä on muutto toiselle paikkakunnalle, jossa kummallakaan ei ole entuudestaan tuttavia tai sukulaisia. Meillä ei ole siellä kuin toisemme ja työ. Perheasiaa olemme tässä vaiheessa alkaneet kummatkin jarruttelemaan, emmehän voi antaa lapselle tällaista kotia missä äiti ja isä jatkuvasti tappelevat. Miehen mielestä asiat muuttuvat monessakin mielessä kun on lapsi, emmekä sitten varmasti tappelisi samalla tavalla ja niin ylidramaattisesti. Onko sekään hyvä, että asioita sitten haudataan sisimpään ja pidetään lapsille yllä kulissia, että äidillä ja isillä menee niin hyvin..Ei tietenkään. En halua erota, eikä miehenikään. Puhuttu ja puhuttu on, on ollut hermolomaa erikseen ja yhdessä, on kynttiläillallista ja niin edelleen. Riitojen määrä on vain vakio. Mitä voimme vielä tehdä?
Meitä yhdistää tulinen temperamentti, hellyyden ja rakkauden tarve, seksuaalisuus ja klassiset oma koti, perhe ja perunamaa-haaveet. Kuitenkin nuo luonteenpiirteiden erot aiheuttavat sen, että meillä on jatkuvasti kamalia riitoja, kumpikin yrittää sysätä toista muutokseen (enemmän itsensä kaltaiseksi!), emme kykene tarpeeksi kunnioittamaan toistemme vakaumuksia ja tapoja tehdä asioita. Mieheni ei koskaan ymmärrä, miten en voi olla havaitsematta jotain likaa eteisen lattialla. Minä taas en käsitä, miksi hän keskittyy jatkuvasti tuollaisiin asioihin täydellä tohinalla, elämä olisi paljon helpompaa kun siivoamisesta ei tehdä järjetöntä numeroa, vaan se tapahtuu muiden asioiden ohessa. Kaiken pitäisi tapahtua nyt ja heti, häntä ärsyttää suunnattomasti jos sanon tekeväni jonkun asian pian, eikä sitä ole vielä tunnin sisällä tehty.
Ehkä edellä mainittu oli kuitenkin arkisempi ongelma. Tärkeämpää olisi kunnioittaa toisen arvomaailmaa sellaisena kuin se on, vaatimatta epäsuorasti toisen muuttuvan. Periaatteen tasolla mies antaa minun uskoa asioihin ja ajatella esim. poliittisella kentällä kuten ajattelen, mutta silti nämä ristiriidat ovat usein väittelyidemme taustalla.
Mies on minulle hyvä, ja tässä suhteessa emotionaaliset tarpeemme todella kohtaavat. Lukuunottamatta toisen ymmärrystä myötä-ja vastoinkäymisissä. Keskustelemme usein asiasta, ja sitoudumme kummatkin yrittämään entistä enemmän ottamaan toinen huomioon. Kuitenkin parin viikon sisällä tulee aina riitaa jostakin, yleensä periaatteellisesta tai tapoihin liittyvästä asiasta. Riita paisuu ja paisuu, lopulta ovet paukkuvat ja pahat sanat lentävät puolin ja toisin. Itkemme usein kummatkin riitojen jälkeen, tuntuu niin pahalta. Sekä se, mitä toinen on sanonut, että mitä itse on sanonut. Yleensäkin se, että miksi meidän pitää aina riidellä. Riidan jälkeen etenkin mies vannoo rakkauttaan ja on enemmän aloitteellinen halimaan ym, minulla kestää vähän kauemmin leppyä. Ennen pystyttiin jatkamaan puhtaalta pöydältä, mutta nyt se tuntuu aina vain vaikeammalta. Tilannetta ei helpota yhtään se, että edessä on muutto toiselle paikkakunnalle, jossa kummallakaan ei ole entuudestaan tuttavia tai sukulaisia. Meillä ei ole siellä kuin toisemme ja työ. Perheasiaa olemme tässä vaiheessa alkaneet kummatkin jarruttelemaan, emmehän voi antaa lapselle tällaista kotia missä äiti ja isä jatkuvasti tappelevat. Miehen mielestä asiat muuttuvat monessakin mielessä kun on lapsi, emmekä sitten varmasti tappelisi samalla tavalla ja niin ylidramaattisesti. Onko sekään hyvä, että asioita sitten haudataan sisimpään ja pidetään lapsille yllä kulissia, että äidillä ja isillä menee niin hyvin..Ei tietenkään. En halua erota, eikä miehenikään. Puhuttu ja puhuttu on, on ollut hermolomaa erikseen ja yhdessä, on kynttiläillallista ja niin edelleen. Riitojen määrä on vain vakio. Mitä voimme vielä tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ottakaa itseenne. Tuo on ehkä vain vaihe, joka joko menee ohi kun asioista on riidelty tarpeeksi tai sitten paisuu niin valtavaksi, ettette enää kestä. Molemmissa vaihtoehdoissa on hyvät puolensa, älä siis sure!
sinun täytyy alkaa hyväksymään että partnerisi toimii eri tavalla. Ja tietysti toisinpäinkin, mutta asia koskee kuitenkin eniten sinua koska et voi pakottaa hänet mihinkään. Et voi muuttaa toista ihmistä, voit vaan muuttaa itseäsi. Jos et hyväksy että hän on se mikä hän on niin silloin kannattaa lähteä. Jos et haluat lähteä niin kannattaa hyväksyä tosiasiat, mies on se mikä hän on. Valitettavasti. Parempi itsetunto ja enemmän oma elämä voi auttaa siinä mielessä että sitä kautta opit hyväksymään itseäsi ja ehkä oppisit sillä tavalla olla hermostumatta hänen kritiikistään. Liiallinen itsekeskeisyys voi myöskin olla syy tuollaisiin riitoihin eli kannattaa oppia ajattelemaan toisia ja toisten tarpeita. ovatko omat tarpeet aina niin tärkeät? Ovatko ne tärkeämpiä kuin suhde, mies jne? Jokainen pari riitelee,määrä ja tapa on se joka on tärkeä.