Miten voi sinkku ikinä päätyä olemaan muuta kuin sinkku, jos jännittää miehiä. Ihan sama melkeen kuka mies on, jos on kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välistä niin mulla sydän hakkaa tuhatta ja sataa, jos on pakko puhua, huomaan, että puhun korkealla ja kimeällä ja liian nopealla äänellä aivan hermostuneena, vaivaudun ja pälyilen minne sattuu, alan liikehtiä levottomasti ja tekisi mieli juosta karkuun. En osaa olla mitenkään ja kaikki asennot ja sanat ovat jotenkin keinotekoisia ja väkinäisiä ja jotenkin keksittyjä. Sitten huomaan, että toinenkin huomaa ja lopulta tilanne on ihan kummallinen. Jostain syystä ei koske kaikkia miehiä, mutta sanoisinko vaikka joka neljättä.
Sama homma myös kavereiden kanssa. En osaa olla kahdenkesken yhtään oma itseni. Äskenkin yksi kaveri kävi palauttamassa lainaamani esineen ja pääsi valkoinen valhe, että mulla on kiire ja pitää lähteä, samoin muutaman miehen kanssa on tullut kahviteltua nyt kuukauden sisällä kahdestaan ja vaikka meidän välit on olleet kaverilliset täysin siihen saakka, niin tuntuu, että sekin menee niin vaikeaksi ja vaivautuneeksi ja väkinäiseks kahdestaan, ettei mitään järkeä, vaikka muuten synkkaisi kuinka, jos vain kukaan muu olisi myös. Ja tällä hetkellä toisen kanssa syntyi olemattomasta asiasta riita ja toisen kanssa meni niin vaikeaksi ja epäluonnolliseksi, että taisin menettää molemmat. Hirveää kun en uskalla olla kenenkään kanssa edes kahden, etten menetä loppujakin mieskavereitani, koska kahdenkesken ei tule mistään mitään. Eikä kukaan kestä mua niin kauan, että mä kerkeisin rauhoittua.
Työasioissa pystyn olemaan täysin järkevä ja rauhallinen, ja vieläpä hyväkin. Mutta kun pitää mennä mihinkään mikä on henkilökohtaista, niin olen kuin halvaantunut tai ihan hermostuksissani monesti.
Ja toisten kohdalla en ole, ja toisten kohdalla olen, vaikka ei edes ihminen kiinnostaisi.
Mulle ei miehet ole tehneet mitään, pikemminkin mun elämässä olleet aina auttamassa ja pelastamassa mut milloin mistäkin pulasta. Mulla on monta läheistä miestä tuttua, monta mieskaveria, joiden kanssa oon jatkuvasti tekemisissä mutta sekään ei auta siihen jännitykseen kahdenkesken, vaikka olis vaan kaveri. Huomaan joskus, että saan omalla olemuksellani muutkin hermostumaan, tai punastelemaan tai menemään vaikeaksi, eikä tolla punastelulla ole mitään tekemistä muun kuin hankalan vaivautuneisuuden kanssa. Mikä ihme aikuista naista voi vaivata. Ei miehet oo niin erikoisia tai ihmeellisiä, mut heti jos jään kahdestaa jonkun kanssa niin olen ihan ongelmissa. Varmaan sinkku loppuelämänsä tai otan miehen jolla on haaremi.
Sama homma myös kavereiden kanssa. En osaa olla kahdenkesken yhtään oma itseni. Äskenkin yksi kaveri kävi palauttamassa lainaamani esineen ja pääsi valkoinen valhe, että mulla on kiire ja pitää lähteä, samoin muutaman miehen kanssa on tullut kahviteltua nyt kuukauden sisällä kahdestaan ja vaikka meidän välit on olleet kaverilliset täysin siihen saakka, niin tuntuu, että sekin menee niin vaikeaksi ja vaivautuneeksi ja väkinäiseks kahdestaan, ettei mitään järkeä, vaikka muuten synkkaisi kuinka, jos vain kukaan muu olisi myös. Ja tällä hetkellä toisen kanssa syntyi olemattomasta asiasta riita ja toisen kanssa meni niin vaikeaksi ja epäluonnolliseksi, että taisin menettää molemmat. Hirveää kun en uskalla olla kenenkään kanssa edes kahden, etten menetä loppujakin mieskavereitani, koska kahdenkesken ei tule mistään mitään. Eikä kukaan kestä mua niin kauan, että mä kerkeisin rauhoittua.
Työasioissa pystyn olemaan täysin järkevä ja rauhallinen, ja vieläpä hyväkin. Mutta kun pitää mennä mihinkään mikä on henkilökohtaista, niin olen kuin halvaantunut tai ihan hermostuksissani monesti.
Ja toisten kohdalla en ole, ja toisten kohdalla olen, vaikka ei edes ihminen kiinnostaisi.
Mulle ei miehet ole tehneet mitään, pikemminkin mun elämässä olleet aina auttamassa ja pelastamassa mut milloin mistäkin pulasta. Mulla on monta läheistä miestä tuttua, monta mieskaveria, joiden kanssa oon jatkuvasti tekemisissä mutta sekään ei auta siihen jännitykseen kahdenkesken, vaikka olis vaan kaveri. Huomaan joskus, että saan omalla olemuksellani muutkin hermostumaan, tai punastelemaan tai menemään vaikeaksi, eikä tolla punastelulla ole mitään tekemistä muun kuin hankalan vaivautuneisuuden kanssa. Mikä ihme aikuista naista voi vaivata. Ei miehet oo niin erikoisia tai ihmeellisiä, mut heti jos jään kahdestaa jonkun kanssa niin olen ihan ongelmissa. Varmaan sinkku loppuelämänsä tai otan miehen jolla on haaremi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itseasiassa tää mimmi osasi varoittaa asiasta etukäteen. Meidän ensitapaaminen kasvokkain oli todella todella erikoinen... sovittiin että bussipysäkillä kun tunnistetaan toisemme... niin istutaan vain vierekkäin. Ei katsota toisiimme. Ollaan vaan hiljaa ja rauhoitutaan molemmat. "Kilpaillaan" kuinka kauan jaksetaan siinä olla ja kun hiljaisuus alkaa tuntuun vaikealta...
... niin sitten halataan.
Itse oon suhteellisen ujo tapaus. Mullekin toi oli ihan hyvä tapa lähtee liikkeelle... se tuntui jotenkin hemmetin hyvälle kun tiesi että nyt ei oo pakko mitään muuta kuin olla hiljaa ja vierekkäin, muuta ei tarvita - ja siitäkin saa palkkioksi ainakin halauksen :D
Näin kävi. Hitto, sitä naista mä jäin kaipaamaan varsin pitkäksi aikaa... kaatui loppujen lopuksi välimatkaan se tapaus. Oli todella mahtava nainen kun pääsi alun jännityksestä yli...
Miten tuollaista voi sopia? Ei koskaan riittäisi rohkeutta.