Vaikkei tämä tänne kyllä kuulukkaan, tuntuu vaan että tällä palstalla liikkuu eniten asiantuntevinta porukkaa ja muutenkin keskustelua käydään vikkelämmin (ja terveemmin) kuin tuolla syömishäiriöisten puolella (tietysti, heh) no, tässä tää ny on.
Leijun läpi sumun. Epäselvästä päivästä toiseen samanlaiseen. Epäselvästä viikosta toiseen samanlaiseen. Kaikki on harmaata enkä tajua mistään mitään. En tajua mitä jätän taakseni. En ymmärrä mitä on edessä jos on mitään... Olen vaan niin kyllästynyt! Kyllästynyt leijumaan näillä harmailla rajamailla! Haluaisin olla vaan laiha. Onko se muka liikaa pyydetty? En oikeastaan halua muiden ihailua. Enkä huomiota. En typeriä kommentteja... Haluan olla kaunis ja luiseva. Itseäni varten. Voiden katsoa peiliin vihdoin viimein iloiten. Njooo, tiedän etten koskaan tulee olemaan niin laiha kuin haluasin. Aina on jossain jotai liikaa, helvetti.
46, 46, 46, 46... Tuo on kaunis, täydellinen luku. Aivan upea. Kunpa painaisin joskus sen verran. Mutta olen tyhmä, itsekuriton ihratynnyri joka vain mässää paskaa aina vaan... Argg! Mutta joskus joskus, joskus saavutan tuon ja menen pidemmällekin.
Päässäni riehuu kaksi tyyppiä, en tiedä kumpaa niistä pitäisi kuunnella. Ensimmäinen on kumminkin kovasti voitolla, mutta se toinenkaan ei anna valitettavasti periksi. Ensimmäinen haukkuu minua hirveäksi, rumaksi läskiksi, joka ei ansaitse ruokaa. Ei mitään nautintoa. Ei elämää. Se käskee minut lenkille. Tekemään ne sadat vatsalihakset. Läimimään itseäni kasvoihin niin kovaa kuin uskallan, viiltelemään rumia viiruja käteeni, kieltäytymään kaikesta ruuasta, terveellisestäkin. Se pakottaa työntämään sormet kurkkuun yhä syvemmälle kun juoksen ulos itkien oksentamaan kun TAAS V*TUN KERRAN piti sortua siihen ihanaan, kamalaan ruokaan. Minä rakastan ruokaa. Se on hyvää. Minä en voi sietää ruokaa, VIHAAN SITÄ KETKUA, SE VAIN LIHOTTAA!
Toinen puoli sanoo, ole tyytyväinen itseesi. Sinulla on ihana ystävä ja muitakin kavereita. Pahoja juttuja joskus sattuu, pitääkö sen lisäksi vielä pahempaa ongelmaa itse itselle alkaa rakentamaan?? Se ääni sanoo, että olen ihan nätti, en ole läski vaan mukavan hoikka, minulla on hyvin istuvia vaatteita, miksi haluaisin niiden roikkuvan. Että minulla on ihanan tuuheat ja runsaat hiukset, kaikki on hyvin kunhan lopetan tämän ruualla pelleilyn! No sitä en tee, haluan (ehkä) kaiken olevan hyvin, mutten pysty. Pystyn, mutten halua. En tiedä!
Nyt painan 53kg, elikkä en ole todellakaan mikään keijukainen, pituutta löytyy 169cm, näins.
Pari päivää pystyn olemaan lähes syömättä, liikkumaan runsaasti ja vaakakin näyttää vähemmän. Mutta mitäs sitten käykään, hams hams hams. Kaikkea paskaa suuhun vaan änkeämään...
Tämä on niiin turhauttavaa. Mistä tämä kaikki edes alkoi. En tarkalleen muista. Halusin olla parempi kuupperissa. Treenasin siihen aika paljon ja söin vähän kevyemmin. Sitten kuupperit tuli ja meni, mutta jatkoin. Mieleen tuli uusi, vielä innostavampi ajatus. Kumpa vaan vähän laihtuisin. Ihan vähän vaan... Tai vähän enemmän. Niin alkoi tämä kaikki.
Paastoamista, hullua urheilua, oksentamista, niukkaa syömistä, taaas ahmimista, liikkumista.
Tätä on jatkunut yli puoli vuotta enkä muuten ole laihtunut grammaakaan, pituutta on väin tullut vähän lisää. Mutta minä pystyn vielä. Kerran en enää sorru, kaikki menee hyvin ja laihdun... Se tapahtuu huomenna se uusi alku, en sorru enää ikinä... Aih että miten vihaankaan itseäni.
Kysymykseni kuuluu kuitenkin, onko tämä nyt enää kovinkaan tai edes mitenkään normaalia? Ei varmaan. Onko tämä anoreksiaa vai mitä v*ttttua tämä on?! Ei voi olla bulimiaakaan koska harvoin pystyn oksentamaan, enkä yleensä ahmi kovin paljoa. Ja on ihan normaalia syömistä jaksoittain. Mutta sitten taas jatkuu tämä...
Mitä teen?
Leijun läpi sumun. Epäselvästä päivästä toiseen samanlaiseen. Epäselvästä viikosta toiseen samanlaiseen. Kaikki on harmaata enkä tajua mistään mitään. En tajua mitä jätän taakseni. En ymmärrä mitä on edessä jos on mitään... Olen vaan niin kyllästynyt! Kyllästynyt leijumaan näillä harmailla rajamailla! Haluaisin olla vaan laiha. Onko se muka liikaa pyydetty? En oikeastaan halua muiden ihailua. Enkä huomiota. En typeriä kommentteja... Haluan olla kaunis ja luiseva. Itseäni varten. Voiden katsoa peiliin vihdoin viimein iloiten. Njooo, tiedän etten koskaan tulee olemaan niin laiha kuin haluasin. Aina on jossain jotai liikaa, helvetti.
46, 46, 46, 46... Tuo on kaunis, täydellinen luku. Aivan upea. Kunpa painaisin joskus sen verran. Mutta olen tyhmä, itsekuriton ihratynnyri joka vain mässää paskaa aina vaan... Argg! Mutta joskus joskus, joskus saavutan tuon ja menen pidemmällekin.
Päässäni riehuu kaksi tyyppiä, en tiedä kumpaa niistä pitäisi kuunnella. Ensimmäinen on kumminkin kovasti voitolla, mutta se toinenkaan ei anna valitettavasti periksi. Ensimmäinen haukkuu minua hirveäksi, rumaksi läskiksi, joka ei ansaitse ruokaa. Ei mitään nautintoa. Ei elämää. Se käskee minut lenkille. Tekemään ne sadat vatsalihakset. Läimimään itseäni kasvoihin niin kovaa kuin uskallan, viiltelemään rumia viiruja käteeni, kieltäytymään kaikesta ruuasta, terveellisestäkin. Se pakottaa työntämään sormet kurkkuun yhä syvemmälle kun juoksen ulos itkien oksentamaan kun TAAS V*TUN KERRAN piti sortua siihen ihanaan, kamalaan ruokaan. Minä rakastan ruokaa. Se on hyvää. Minä en voi sietää ruokaa, VIHAAN SITÄ KETKUA, SE VAIN LIHOTTAA!
Toinen puoli sanoo, ole tyytyväinen itseesi. Sinulla on ihana ystävä ja muitakin kavereita. Pahoja juttuja joskus sattuu, pitääkö sen lisäksi vielä pahempaa ongelmaa itse itselle alkaa rakentamaan?? Se ääni sanoo, että olen ihan nätti, en ole läski vaan mukavan hoikka, minulla on hyvin istuvia vaatteita, miksi haluaisin niiden roikkuvan. Että minulla on ihanan tuuheat ja runsaat hiukset, kaikki on hyvin kunhan lopetan tämän ruualla pelleilyn! No sitä en tee, haluan (ehkä) kaiken olevan hyvin, mutten pysty. Pystyn, mutten halua. En tiedä!
Nyt painan 53kg, elikkä en ole todellakaan mikään keijukainen, pituutta löytyy 169cm, näins.
Pari päivää pystyn olemaan lähes syömättä, liikkumaan runsaasti ja vaakakin näyttää vähemmän. Mutta mitäs sitten käykään, hams hams hams. Kaikkea paskaa suuhun vaan änkeämään...
Tämä on niiin turhauttavaa. Mistä tämä kaikki edes alkoi. En tarkalleen muista. Halusin olla parempi kuupperissa. Treenasin siihen aika paljon ja söin vähän kevyemmin. Sitten kuupperit tuli ja meni, mutta jatkoin. Mieleen tuli uusi, vielä innostavampi ajatus. Kumpa vaan vähän laihtuisin. Ihan vähän vaan... Tai vähän enemmän. Niin alkoi tämä kaikki.
Paastoamista, hullua urheilua, oksentamista, niukkaa syömistä, taaas ahmimista, liikkumista.
Tätä on jatkunut yli puoli vuotta enkä muuten ole laihtunut grammaakaan, pituutta on väin tullut vähän lisää. Mutta minä pystyn vielä. Kerran en enää sorru, kaikki menee hyvin ja laihdun... Se tapahtuu huomenna se uusi alku, en sorru enää ikinä... Aih että miten vihaankaan itseäni.
Kysymykseni kuuluu kuitenkin, onko tämä nyt enää kovinkaan tai edes mitenkään normaalia? Ei varmaan. Onko tämä anoreksiaa vai mitä v*ttttua tämä on?! Ei voi olla bulimiaakaan koska harvoin pystyn oksentamaan, enkä yleensä ahmi kovin paljoa. Ja on ihan normaalia syömistä jaksoittain. Mutta sitten taas jatkuu tämä...
Mitä teen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
olet keijukainen. Itse olen 164 pitkä ja painoakin löytyy 62kg,enkä ole lihava. Ainoa ongelma olisi saada vatsamakkaroita ja sellua pois.
Laskeppa painoindeksisi!
Sinulla on yksinkertaisesti syömishäiriö...bulimia. Tarvitset itsetunnon kohotuksen ja säännölliset ruokailutottumukset. Älä missään nimessä ole päiviä syömättä ja sit ahmit ja oksennat ja taas ahmit...se on sairautta.
Pidä huoli,että syöt joka päivä ainakin yhden lämpimän aterian ja pieniä välipaloja 3-4 tunnin välein. Näillä ohjeillä kestät terveenä!