Suurin piirtein pahinta, mitä voisin kuvitella, on tulla yh-äidiksi.
En ole muutenkaan mitenkään hirveän innostunut hankkimaan lapsia, mutta tiedän, että mieheni niitä joskus haluaa, toivottavasti minullekin joskus sellainen fiilis koittaa. En tosissaan pelkää lasten kasvatuksen vaikeutta tai muutakaan, mutta en halua tilanteeseen, jossa joudun itse yksin huolehtimaan ja elättämään jälkikasvua ja elämään heidän ero-ongelmiensa kanssa.
Luotan toki nuoreen avioliittoomme, meillä on hyvät ainekset, mutta nykypäivänä... vaikka itsestäni olisin varma, toisesta ei ikinä. Parempi olisi kai olla hankkimatta lapsia.
Ovatko muut kohdanneet samankaltaisia tunteita? Kuinka olette niistä selvinneet?
En ole muutenkaan mitenkään hirveän innostunut hankkimaan lapsia, mutta tiedän, että mieheni niitä joskus haluaa, toivottavasti minullekin joskus sellainen fiilis koittaa. En tosissaan pelkää lasten kasvatuksen vaikeutta tai muutakaan, mutta en halua tilanteeseen, jossa joudun itse yksin huolehtimaan ja elättämään jälkikasvua ja elämään heidän ero-ongelmiensa kanssa.
Luotan toki nuoreen avioliittoomme, meillä on hyvät ainekset, mutta nykypäivänä... vaikka itsestäni olisin varma, toisesta ei ikinä. Parempi olisi kai olla hankkimatta lapsia.
Ovatko muut kohdanneet samankaltaisia tunteita? Kuinka olette niistä selvinneet?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eilen tipahti niin sanotusti pommi syliin. Mies haluaa lapsia. Ei muutaman vuoden päästä tai joskus tulevaisuudessa vaan ihan juuri nyt. Tai ymmärtää toki, ettei niitä välttämättä tule heti tai edes koskaan, mutta yrittämään pitäisi alkaa.
Aiheesta on joskus aiemminkin puhuttu, mutta sellaiseen 'joskus sitten' -tyyliin. Nyt on ääni kellossa muuttunut. Olemme kolmekymppisiä, mies muutaman vuoden minua vanhempi. Asiaan vaikuttaa myös se, että hänen omat kaverinsa ovat nyt alkaneet hankkia lapsia. (Ystävillä on jo toki paljon lapsia muutenkin.)
Ongelmana vain on se, että minä ehkä haluan lapsia, jos luonto meille sellaisia suo, mutta EN VIELÄ. On monta matkaa tekemättä ja töissäkin olen nyt saanut hyvän uran alulle. Miksi helkkarissa menisin nyt ilmoittamaan, että "Ai niin, olen nyt sitten seuraavat kaksi vuotta poissa ja ehkäpä pyöräytän vielä pari lisää, joten ainakaan viiteen vuoteen en tule töihin." Mies kyllä ilmoitti, että voisi aivan hyvin jäädä lasten kanssa kotiin. En jaksanut asiasta enempää edes keskustella, koska vo olla, ettei ollut tuo juttu ihan loppuun saakka mietitty. Tiedän miten tärkeää työ hänelle on ja ainakin jos ajattelen nykyistä duunipaikkaansa, niin hoitovapaa olisi uraitsemurha. Ei heruisi ymmärrystä.
En käsitä, että mikä ihmeen kiire tähän nyt yhtäkkiä tuli? Mikä kumma siinä on, että nyt kun on kivaa keskenään, tullaan taloudellisesti mukavasti toimeen ja on aikaa tehdä mielenkiintoisten töiden ohella kaikkea kivaa, niin pitäisi omaehtoisesti loppu kaikelle tälle? Jos lapsi syntyy, niin elämänarvot menevät varmasti aivan uusiksi. Olen aivan varma siitä, että sen jälkeen lapsi olisi mulle se tärkein mikä jotain merkitsee. Ja niin saa ollakin. Mutta EI VIELÄ!!
Nyt on liian kivaa, mukavaa ja helppoa. Tässä tilanteessa mun silmilläni katsottuna elämä pienten lasten kanssa olisi tylsää ja mitäänsanomatonta. Haluanko vapaaehtoisesti liittyä siihen joukkoon, jonka suurin huolen aihe liisan tai väinön vaippaihottuman jälkeen on se, että onko joku perheetön kehdannut parkkeerata autonsa lapsiperheen ruutuun cittarin parkkiksella..?
En taida tosiaan olla valmis äidiksi. Mutta pitääkö sen takia vielä uhrata muuten täysin toimiva parisuhdekin? Vai onko tässä kohtaa muuten fiksulla miehellä sokea kohta, jossa järkisyyt ja tulevat käytännön ongelmat unohtuvat ja lapsia pitäisi vain saada, koska "olisi kivaa, kun olisi perhe ja suku jatkuisi"?
niin, en halua olla julma, mutta tajuathan että olet JO kolmekympinen. Jos vielä monia vuosia odottelette sopivampaa hetkeä, lapsen saaminen on aina vain epätodennäköisempää. Miehesi on varmaan nyt ymmärtänyt tämän ja siksi haluaa aloittaa yrittämisen ennenkuin on myöhäistä.
Tottakai sinä päätät omasta lisääntymisestäsi etkä ala vauvakoneeksi ennen kuin sitä haluat, jos koskaan haluat.
Mutta ymmärtääkö se työpaikka asiaa paremmin kolmen, viiden tai kahdeksan vuoden päästä? Haluatko oikeasti odottaa 38-vuotiaaksi? Silloin "luonnon suominen" on jo aika paljon epätodennäköisempää ja riskejä raskauteen liittyy. Kadutko sitten lykkäämistä hautaan asti, jos jokin meneekin pieleen? Näitä asioita kannattaa miettiä, mutta ratkaisu on täysin sinun ja siis oikea päätitpä mitä tahansa.
Itse en voisi kuvitella odottavani edes 30-vuotiaaksi saati pidempään. Jos luoja suo.
"Jos lapsi syntyy, niin elämänarvot menevät varmasti aivan uusiksi. Olen aivan varma siitä, että sen jälkeen lapsi olisi mulle se tärkein mikä jotain merkitsee. Ja niin saa ollakin. Mutta EI VIELÄ!"
Vähän kuin ne jumittuvat tietokoneohjelmat jotka pompauttaa sen virheilmoituksen ruudulle ja sitten pakko hakata sitä [CANCEL] nappia kun kaikki muut vaihtoehdot tuntuu täysin väärältä tai vähintäänkin pelottavalta? ;-)
Mutta, ymmärrän oikein hyvin sua. Itse tulin ajatelleeksi näitä vasta jälkikäteen kun törmäsin lapsiperheen arkeen. Ei tää kamalaakaan ole, vain hemmetin rassaavaa välillä. Ja toden totta, enkös minä tänäänkin käynyt tilittämässä terveyskeskuskessa ennenkaikkea siitä minkälaatuista löllöä juniorin takapuolesta on viime päivinä tullut. He-le-ve-tin innostavaa kertakaikkiaan.
Onneksi tässä ei ole mulla mitään [ESCAPE] / [DESTROY] namiskaa. Minä hakkaan sitä [RETRY]ä kunnes natsaa jotenkin :)
Mutta asiassa on se toinenkin puoli. Että jos ei yhtään tunnu siltä, että tahtoisin (vielä?) äidiksi, niin onko sekään oikein, että väkisin hankkiudun raskaaksi?
Olen tätä kyllä miettinyt. Ja ainakin toistaiseksi tullut siihen tulokseen, että on oikeampaa odottaa sitä aikaa, kun oikeasti tuntuu siltä, että haluaisin äidiksi.
Tiedä sitä sitten, mikä lopulta oikein on. Välillä vaan tuntuu siltä, että ihan liikaa ympärillä hankitaan lapsia ihan vain siinä pelossa, että se on kohta liian myöhäistä....
lähivuosina se on todella jo liian myöhäistä.
Jopa tuo 30 on riskiraja, jos esim, on jotain vikaa, niin on vaikeampaa tulla raskaaksi kuin siinä ideaali-iässä 20-25 v.
Kannattaa päättää tuossa iässä viimeistään, aikooko lapsia hankkia ollenkaan.
Mielestäni se on jo oman itsen ja miehen pettämistä, jos tuossa iässä ajattelee ihan muita asioita vuositolkulla ja jossain "mummoiässä" sitten pitäisi se lapsi hommata.
Nykyisin on kyllä parempi olla hankkimatta ollenkaan, jos vähänkin seuraa maailman tapahtumia.
Jokainen syntyvä lapsi kuluttaa energiaa valtaisat määrät ja happi loppuu niin ihmis-kuin eläinkunnaltakin ja vallankin ravinto ja vesi.
Tulevaisuus on ruusujen sijasta ruusunpiikkejä.
Et ole asian kanssa yksin...
itse olen kolmekymppinen ja mieheni 35 ... Meillä ei ole lapsia ja tosiaankin nautimme elämästä. ei ole tarvetta tosiaankaan nyt lisääntyä. Ja minä olen sen verran mukavuuden halunen että en aatellukkaan tehdä niitä vielä -samoin kyllä miehenikin.
Tehdään sitten kun sen aika on jos on. joillakin se vietti vain tulee myöhemmin jos sillonkaan, eikä siinä ole mitään väärää. koska jos sä nyt teet lapsukaisia etkä tosiaankaan niitä halua niin sun elämästä tulee tosi ankeaa... eli reissaa rauhassa, nauti työstäsi ja nauttikaa elämästä.
itselläni on monia kavereita, yksi on 40 ei puhettakaan että tekisi lapsia, yksi on varmistanut että niitä ei todella tule mutta kaikki meistä nauttii elämästä suurenmoisesti!!!
Ihan ymmärrettävää, että tilanne mietityttää. Ei kannata hankkia lapsia, jos ei ole täysin varma, että niitä haluaa.
Uskon, että nainen - halusi lapsia tai ei - alitajuisesti hakee kumppania, jonka kanssa olisi mahdollista perustaa perhe. Luulen, että tämä on geeneissä.
Olin itse suhteessa mieheen, joka ei edes olisi ollut sopiva isäehdokas. Mies olisi halunnut lapsia, minä en. Painetta tuli joka taholta, koska olin "siinä iässä". Tällä aiheella on kätevää syyllistää naista - "kyllähän sinun nyt pitäisi hankkia lapsia, kun olet siinä iässä", "kiellät naiseutesi kun et hanki lapsia" jne. jne.
En ole perustanut perhettä myöhemminkään. En usko, että edes "sopiva" mies saisi minua laittamaan lasta. Halun täytyy olla suurempi.
On hyvä ymmärtää, että kaikki eivät halua lasta. Kaikilla ei tule ns. "vauvakuumetta". On hyvä opetella tuntemaan omaa itseä mahdollisimman hyvin, niin nämäkin tilanteet tuntuvat silloin helpommilta.