Meillä vaikea tilanne!!
Lapsia on 4 ja mieheni muutti pois yhteisestä kodista yhteisellä päätöksellä.Riitaa liikaa ja henkistä ahdistusta.
Olo minulla helpottunut jollain tapaa ja vapautunut.
Mies ei luovua,lähettelee meilejä joissa pyytää jatkoa.Selvittäisimme ongelmat ja yrittäisimme vielä.
Minä en tiedä uskallanko enää yrittää ja muuttaa hänen luokseen,koska monta vuotta toistui sama kaava riitoineen ja loukkuksineen.
Lapset(7 ja 11v)ilmoittivat etteivät he halua muuttaa,koska me kuulemma alamme taas riitelemään.He pelkäävät ja ymmärrän sen täysin,he ovat kuunnelleet lukamttomat riidat,nähneet kuinka olemme käyneet toisiimme käsiksi ym.
Mihinkä suhde olisi muuttunut erossa olemisen jälkeen?
Samat ongelmat palaisivat takaisin?
Vaikka kuinka lupaisi toiselle että ei enää loukata toista ja yritetään tosissaan,tuntuu etten "luota" toiseen enää,pelottaa...
Olisi ehkä parempi suosiolla lopettaa kokonaan kun olemme jo näin pitkälle tilanteen päästäneet.On tehty elatussopimukset ym,lapset menevät taas isälleen viikonlopuksi.
Kokemuksia!!
Lapsia on 4 ja mieheni muutti pois yhteisestä kodista yhteisellä päätöksellä.Riitaa liikaa ja henkistä ahdistusta.
Olo minulla helpottunut jollain tapaa ja vapautunut.
Mies ei luovua,lähettelee meilejä joissa pyytää jatkoa.Selvittäisimme ongelmat ja yrittäisimme vielä.
Minä en tiedä uskallanko enää yrittää ja muuttaa hänen luokseen,koska monta vuotta toistui sama kaava riitoineen ja loukkuksineen.
Lapset(7 ja 11v)ilmoittivat etteivät he halua muuttaa,koska me kuulemma alamme taas riitelemään.He pelkäävät ja ymmärrän sen täysin,he ovat kuunnelleet lukamttomat riidat,nähneet kuinka olemme käyneet toisiimme käsiksi ym.
Mihinkä suhde olisi muuttunut erossa olemisen jälkeen?
Samat ongelmat palaisivat takaisin?
Vaikka kuinka lupaisi toiselle että ei enää loukata toista ja yritetään tosissaan,tuntuu etten "luota" toiseen enää,pelottaa...
Olisi ehkä parempi suosiolla lopettaa kokonaan kun olemme jo näin pitkälle tilanteen päästäneet.On tehty elatussopimukset ym,lapset menevät taas isälleen viikonlopuksi.
Kokemuksia!!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Erosin aikoinaan lasten isästä kun lapset olivat ihan pieniä. Lastan isä laittoi aina 4-vuotiaan mukana viestiä että rakastaa minua ja haluaa tulla takaisin, ja lapsi nämä viestit kuuliasesti toisti ...
Mietin itsekin sitä, että entäs jos.. ja aina näin edessäni saman kuvion: alussa menisi hyvin; ei riitelyä, ei haukkumista, ei ahdistusta eikä alistamista, mutta pikkuhiljaa, muutaman kuukauden, ehkä ½ vuoden kuluttua olisi taas sama edessä.
Yksinäistä oli välillä, kun puuttui aikuinen juttukaveri, edes se vähäinenkin.
Toisaalta oli helpottavaa kun se jatkuva riitely ja ahdistava ilmapiiri oli poissa, oli leppoisaa lasten kanssa.
Erosimme syksyllä ja vietimme jouluaaton yhdessä. Se oli aika hyvä juttu. Kun aattoillan hässäkkä oli ohitse ja lapset nukkumassa, istuimme olohuoneessa. Hän kertoi kuulumisensa eli mitä työhön kuuluu kuten aina ennenkin. Minä kerroin kuulumiseni, eli mitä lapsille kuului. Muuta puhuttavaa meillä ei ollut. Hiljaisuuskaan ei ollut yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaan eriyttävää.
Tajusin, ettei tästä mitään tulisi.
Vietimme myös yhden saunaillan hänen asunnossaan, hän oli sisustanut kotinsa jo silloin mieleisekseen ja huomasin, miten erilainen maku meillä todellakin on.
Ei miellä ollut muuta yhteistä kuin ne yhdessä tehdyt lapset.. joiden kasvatus-ym. asioiden vastuu oli minulla ollut aina..
Minulle ainakin oli hyväksi nuo kaksi pientä yhdessäolon iltaa, silloin huomasin ettei yhteiselämä enää olisi mahdollista, ettei se onnistuisi. Mikään ei muuttuisi.
Suosittelen samaa sinullekin. Silloin saa itselleen selvitettyä onko vain ihmisen ikävää, lievää yskinäisyyttä, vaiko ihan oikeaa rakkautta, halua sitoutua, kykyä ja halua muuttua ja muuttaa tilannetta, aloittaa alusta vaiko vain jatkaa tauon jälkeen siitä mihin jäätiin..
Tiedän kyllä tapauksia jossa pienen erillään asumisen jälkeen on palattu yhteen ja kaikki hyvin. lapset tosin eivät olleet vastustaneet paluuta yhteen, kuten sulla, ehkä kannattaisi kuunnella lapsiakin, onhan heidänkin elämästään kyse...
Ei tunnu kivalta kun lapsetkin ilmoittavat etteivät halua muuttaa enää koko perhe yhteen.Ymmärrän,sen verran on meidän kotona huudettu ja riidelty.
Enkä itsekään jaksa enää yhtään riitaa ja huutoa omassa kodissa,tietty parisuhteessa riitaa tulee,eri asia millaista ja kuinka pahasti toista loukataan.
Minun loukkauskiintiö on täynnä.
En itke enää,en jaksa,haluan rauhaa elämään jota onkin jo ollut kolmisen viikkoa.
Toisaalta pelottaa olla Yksin lasten kanssa ja taloudellisesti ei asiat ei ole niin hyvin kuin ennen.Raha taas ei merkitse kaikkea,se ei tee onnelliseksi jos muuten asiat mättää..
Ainakin tarvitsen aikaa itselleni miettiä asioita,etäisyyttä.
Meillä oli niin pienet tulot ja minä olin nuori, en pelännyt tuolloin eron taloudellista puolta. Monia materialistisia asioita menetin ja niitä surin, mutta toisaalta sain tilalle sen henkisen vapauden, oikeuden olla minä itse, suhde oli hyvin alisteinen ja henkistä väkivaltaa täynnä. Lapsetkin oireilivat.
-80-luvun lopulla oli siis aika hyvät kodinhoidontuet jne. Sen jälkeen sain kuin sainkin vakituisen työpaikan eli kaikki kääntyi hyväksi..
Olinpa sitten piiiitkässä vakavassa suhteessa myös joka alkoi kääntyä alamäkeä kohti, ja minäkin pelkäsin eroa ja siinä nimenomaan taloudellista puolta. Pk-seudulla vuokrat ovat isot, palkka pieni, mistä asunto.. ei enää lapin matkoja, ei laskettelua, ei autoa, kesämökkiä, lomamatkoja, ruokaa hintalappuun katsomatta...
pärjättiin me kuitenkin. Niukemmin, mutta toimeen tultiin ja monesta asiasta luovuttiin. Tämä ero oli jo isoille lapsillekin järkytys ja sopeutumisen paikka, mutta yllättävän joustavia lapset ovat. Tietyt asiat vain eivät enää kuulu meidän elämään, koska ei ole mahdollisuutta juuri nyt, toivottavasti myöhemmin, kun asiat ja talous lähtee rullaamaan paremmin.
Tuo ero oli minullekin kova paikka, mutta yllättävän (?, ulkopuolisten silmissä? alkujärkytys oli iso) nopeasti kipu ja haavat paranivat ja minä aloin taas elää, en kaivannut takaisin.
Ja kahden ison lapsen kanssa pienellä palkalla pärjäsin taloudellisesti ihan hyvin.
Asiat vaan lähtevät rullaamaan hyvään suuntaan, yllättäen, kun jaksaa uskoa ja luottaa hyvään.
Onnea ja jaksamista sulle! Kesä on varmaan hyvä aika ottaa se etäisyys ja miettiä omaa ja lastenkin elämää.
Mä pelkään.....
Mä olen 11v. ja pelkään isäpuoltani! Se juopottelee,käy käsiksi äitiin haukkuu mua ja mun veljiä! Mä en kestä sitä ainaista haukkumista ja sitten sillä on vielä kaksi lasta jotka luulee määräävänsä mua ja jos en tottele nekin käy käsiksi!! se puhuu mun isästäni koko ajan pahaa. Se on muka varas.....!! Mua pelottaa että se tekee jotain pahaa.........
Voisko joku auttaaaaaaaaaa??!!
terveisin:tyttö 11v.
Pahus kun on näin myöhä en saanut mieleeni yhtään lasten tai nuorten auttavan puhelimen numeroa, mutta soita Mannerheimin Lastensuojeluliiton numeroon (09) 3481 1500. Sieltä löytyy järkeviä aikuisia, jotka osaavat ja haluavat auttaa. Älä jää murehtimaan yksin juttele vaikka koulun terveydenhoitajan kanssa. Oletko kertonut äidillesi kuinka ikävältä sinusta tuntuu?
Elämä on joskus ihan hirvittävää -onneksi on olemassa ihmisiä jotka osaavat auttaa, toivottavasti löydät sellaisen...
Kukka, yritit kauniisti auttaa. Apua olisi kuitenkin hyvä pyytää läheisiltä ihmisiltä.
Toivottavasti 11-vuotiaalla on tarpeeksi turvallisia ihmisiä ympärillään.
Ihmettelen, miten noin pieni tyttö surfailee suomi24-palstalla.
Paljon puhutaan lasten yksinäisyydestä.
Soneraplazan Keskustelut/Ellit/yksinhuoltajana-palsta on näiden asioiden
pohtimiseen paras palsta. Siellä on paljon hyviä ihmisiä antamassa
sopivia neuvoja.
Uusioperheissä on hyviä ja huonoja puolia. Äiti ei ole ollut tarpeeksi
viisas uutta miestä valitessaan. Tunteille ei pitäisi antaa liian isoa valtaa.
Lapset kannattaa kasvattaa aikuisiksi ja sitten vasta ottaa uusi
mies asumaan samaan talouteen. Riitaa voi syntyä ihan pienistäkin asioista.
Kiitos!
Kittos kukka! Vaikkamä olen nuori niin joku viittii auttaa, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Olen puhunut siitä äitini kanssa ja se sanoi että meillä olisi taloudellisesti vaikeaa jonka ymmärrän mutta en sitä että juopotellaan!!!
Kun luin sun viestis kukka, niin tunnuit ihan kuin joltain terapeutilta. Maksaisko terapaeutti paljon? Terapeutti olisi ehkä tarpeen vähän joka asiassa vaikka äiti ei sitä ymmärtäisi.
Ei, en ole terapeutti, mutta olen opettajana yläasteella ja lukiossa. Kaikenlaisia kohtaloita ja elämäntilanteita on tullut siellä vastaan.
Terapia voi olla joihinkin tilanteisiin ratkaisu ja kunnalta voi saada siihen avustusta.
Itse en niinkään perusta terapiasta, vaan kuten tässä joku kirjoittikin, läheisten apuun. Avoimuus ja asioiden julkituominen jo usein sysää tulehtuneen tilanteen liikkeeseen. Muista, että sinä olet vielä lapsi (yhtään vähättelemättä!) eikä ole tarkoitus, että alkaisit kantamaan vastuuta nykyisestä hankalasta tilanteesta. Sen takia neuvoin ottamaan yhteyttä johonkin ulkopuoliseen henkilöön, joka näkee asian ikäänkuin etäältä ja jolla on myös kokemusta vastaavista tilanteista. Tämä henkilö voisi sitten tarpeenmukaan ottaa yhteyttä kotiisi...
Ihanaa kun pystyit juttelemaan äitisi kanssa, hän onkin se ensisijainen henkilö vaikuttamaan tilanteeseen. Toivottavasti sait ja saat häneltä tukea jatkaa eteenpäin. Ja niinkuin tässä joku edellä kirjoitti, toivottavasti sinulla on myös muita turvallisia aikuisia lähettyvilläsi joille voit purkaa sydäntäsi. (Valitettavasti olen usein joutunut kohtaamaan aikuisia, jotka eivät ota lapsen hätää tosissaan vaan kuittaavat asian tyyliin: kyllä se siitä...! Vakuuta kuitenkin heille, että olet aivan tosissasi ja pyydä heiltä suoraan apua.)
Lopuksi on vielä aivan pakko sanoa naivi, mutta todellinen asia: Älä anna rakkauden hävitä, älä turhaan syyttele ja katkeroidu -me olemme vain ihmisiä ja teemme hölmöjä virheitä, sellaista elämä on...
Voimia ja vahvuutta.
en ole IKINÄ tavannut noin järkevää "ystävää". Se johtuu kai siitä että olen nuori mutta hyvää kesän jatkoa jos tarvitsen sinulta yksityistä apua annatko sähköpostiosoitteesi? Kiitos jo etukäteen!!!!!!!! =)
Toki voit kirjoittaa minulle, jos sitä kaipaat. osoitteeni on [email protected]
Nautinnollista ja huoletonta kesää!
rupesit saamaan runkkuviestejä joltain sekopäältä?
Hei, olet 11v, ja pelkäät. Tarvitset jonkun luotettavan henkilön, kenen kanssa juttelet pelostasi. Onko sinulla joku..kummitäti? tai koulun terveydenhoitaja.....tai voitko äidin kanssa jutella, ymmärtääkö hän. Sinun pelkosi on tärkeä kuulla ja ottaa huomioon. Seurakunnassa on ainakin seurakuntasisar, joka ymmärtää asiasi. Toivon kuitenkin hartaasti, että voisit puhua äitisi kanssa ja hän ymmärtäisi mistä pelossasi on kyse. Hyvä kun kirjoitit tänne,...ja onnea uskallukselle hakea aikuinen ihminen, kenelle puhut asiasta. Onko sinulla mummo, joka kuuntelisi ja auttaisi?