En aina ymmärrä... Olen asunut pari vuotta avoliitossa miehen kanssa, joka on... hmmm... ei mikään helppo persoona. Välillä olen ihan hukassa, välillä taas kuin kuningatar. Olemme molemmat n.nelikymppisiä, kumpikin ollut tahollaan aikaisemminkin naimisissa.
Esimerkki: pari iltaa sitten huomasimme molemmat miten vähän olemmekaan puhuneet viime aikoina, ja kerran vauhtiin päästyämme puhuimme koko yön. Olo oli hyvä vielä koko seuraavan päivän... monta epäselvää asiaa selvitettiin jne. Eilen vuokrasimme mökin, ja eväänä meillä oli toistemme lisäksi pari lonkeroa ja hyvää ruokaa. Yhtäkkiä mies vain tokaisi että lonkerot loppuu... koska matkaa lähimpään kauppaan oli yli 30 km, en lähtenyt niitä hakemaan vaan sanoin nätisti että yritetään pärjätä ilman. Mies kävi tupakalla ja painui toiseen huoneeseen nukkumaan - kello ei ollut vielä edes 21. Minä sitten vietin illan miten parhaaksi näin, tuijottelin seiniä puolille öin ja kävin sitten nukkumaan. Vieläkään ei ole sanottu toisillemme sanaakaan...
Eikä tää ole eka kerta. Miehellä ei ole alkoholiongelmaa, vaan ottaa tosi harvoin ja vähän kerrallaan, siksi en voinut kuvitellakaan että moisesta olisi kannattanut edes suuttua...
Tätä tää on; välillä vannoo rakastavansa, hakee kuvaannollisesti kuunkin taivaalta, ja välillä käyttäytyy kuin olisin spitaalinen eikä puhu sanaakaan useaan päivään. Ei vastaa vaikka yritän kysyä missä mättää. Mitään riitaa ei ennen mykkäkoulua ole ollut...
Kannattaako tätä touhua enää jatkaa? Minä alan olla jo aika kypsä... kuitenkin rakastan tuota miestä aivan tajuttoman paljon.
Esimerkki: pari iltaa sitten huomasimme molemmat miten vähän olemmekaan puhuneet viime aikoina, ja kerran vauhtiin päästyämme puhuimme koko yön. Olo oli hyvä vielä koko seuraavan päivän... monta epäselvää asiaa selvitettiin jne. Eilen vuokrasimme mökin, ja eväänä meillä oli toistemme lisäksi pari lonkeroa ja hyvää ruokaa. Yhtäkkiä mies vain tokaisi että lonkerot loppuu... koska matkaa lähimpään kauppaan oli yli 30 km, en lähtenyt niitä hakemaan vaan sanoin nätisti että yritetään pärjätä ilman. Mies kävi tupakalla ja painui toiseen huoneeseen nukkumaan - kello ei ollut vielä edes 21. Minä sitten vietin illan miten parhaaksi näin, tuijottelin seiniä puolille öin ja kävin sitten nukkumaan. Vieläkään ei ole sanottu toisillemme sanaakaan...
Eikä tää ole eka kerta. Miehellä ei ole alkoholiongelmaa, vaan ottaa tosi harvoin ja vähän kerrallaan, siksi en voinut kuvitellakaan että moisesta olisi kannattanut edes suuttua...
Tätä tää on; välillä vannoo rakastavansa, hakee kuvaannollisesti kuunkin taivaalta, ja välillä käyttäytyy kuin olisin spitaalinen eikä puhu sanaakaan useaan päivään. Ei vastaa vaikka yritän kysyä missä mättää. Mitään riitaa ei ennen mykkäkoulua ole ollut...
Kannattaako tätä touhua enää jatkaa? Minä alan olla jo aika kypsä... kuitenkin rakastan tuota miestä aivan tajuttoman paljon.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Mies kävi tupakalla ja painui toiseen huoneeseen nukkumaan - kello ei ollut vielä edes 21. Minä sitten vietin illan miten parhaaksi näin, tuijottelin seiniä puolille öin ja kävin sitten nukkumaan. Vieläkään ei ole sanottu toisillemme sanaakaan..."
Suhteessa pitää puhua, jos jokin mättää, ei paljon auta asiaa täällä höpistä.
Puhumattomuus patoaa tunteita ja ne voivat purkautua rajuinakin reaktioina. Tästä tulee mieleen kirja Tunne, antitunne, perimä, kirjoittanut Antti Pietiläinen. Parissa sivussa on hyvä perusajatus, minkä jo mainitsin.
Tuttu on tilanne mullekin, lähes kirjaimelleen, saattaa olla päiviä puhumatta, ei vastaa, nälvii jos sanookin jotain, yrittää kaiken kääntää minun syyksi, ite kittaa kaljaa kaiket illat väittäen ettei se häneen vaikuta mitenkään. Olen toki huomannut että hermot on hällä menny tosi huonoiks. Ite en juo ollenkaan. Olen pyytänyt vähentämään kaljan juomista, se on kuulema vittuilua. Luulee olevansa parempi kun minä, tosin kai se yritystä nostaa itsetuntoa tuollainen käytös. Mut kyllä se vielä omaan nilkkaan osuu ja pahasti. Olen yrittänyt miellyttää, tehny ruuat, pessy pyykit jopa maksanu laskut pienestä palkastani. Enää en välitä edes, en tunne juuri mitään. Toinen kun yrittää psyykkisesti murtaa minut, jos asiat ei mene herran mielen mukaan.
käyttöön, sanot että mä menen sen ja sen ystävän luokse asumaan, jos ei puhuta asioita halki. Jos heppu ei sua kaipaa, niin turhaan sinä häntäkään.
pikku hutikassa miehen rupesi tekeen mieli lisää lonkeroa ja oli hyvä fiilis, SINÄ LÄTTÄSIT TUNNELLAMAN TÄYSIN!!!
Ihan sama kuin katsoisit hyvää elokuvaa ja söisit suklaata. Kesken jännän kohdan joku sammuttaisi videot ja veisi ekan palan jälkeen suklaatkin pois. Tuntuisiko kivalta.
Miten niin toi nainen pilas tunnelman?!? Eiköhän äijä olis voinu lonkeronsa hakea ihan itse sieltä 30km päästä tai ottaa asian yhtä hyvin kuin nainen ja hyväksyä ettei enempää tullut ostettua mukaan...Miksi sen naisen olis pitäny niitä miehelle lähteä hakemaan jos oli itsekin mukana juonut.Jos haluaa riskin ottaa auton ratissa juoneena niin ei toista siihen voi vaatia!!!
Ei se mies silloin ollut juonut kuin 2 pikku tölkkiä lonkeroa, saman kuin minäkin. Joten hutikassa ei ollut, niinkuin en minäkään. Mutta totta, edes tuon vertaisen alkoholimäärän jälkeen en lähde auton rattiin. Vaikka se ei teoreettisesti "missään näkyisikään".
Ja puhuisinhan minä - puhuisin niin perkeleesti mutta kun toinen ei vastaa eikä reagoi mitenkään vaikka kysyn suoraan että mikä nyt mättää.
Jotenkin tuli mieleen että eikö meillä ole TOSIAAN toisillemme mitään sanottavaa... Kai olen huono sielun tulkki.