Hei, tässä on parisuhde ollut sillä mallilla että esikoisen vauvavuoden aikana olen totaalisesti omistautunut lapsen hoidolle, illalla olen ollut niin rättipuhki ettei puolisoa ole tullut huomioiduksi. Nyt on sitten ilmeistä että erotaan.
Mietin vaan että kun vasta eropäätöksemme jälkeen puolisoni/exäni kertoi tunteistaan syyttelemättä minua. (suomeksi siis vasta nyt ymmärsin mitä hän syytöksillään tarkoitti kun ei tullut kiire puolustelemaan itseä ja toimia..) Vasta nyt ymmärsin mitä hän todella kaipasi minulta. Pyysin että selvtettäis asiat, mentäis puhumaan jonnekin yhdessä ja otettais vähän aikaa, lapsikin kun on.. Ei taida enää suostua, pelkää sitä samaa arkea sitten. Eihän se hyvää elämää ollut tai hyvä parisuhde sitten loppujenlopuksi mutta minä en tahtoisi luovuttaa, meillä oli kumminkin useamman vuoden hyvä suhde ja mielestäni ja hänenkin mielestään tämä on vauvavuoden seuraamus (ei siis lapsen syytä vaan ihan omien toimien..) Noh, en nyt enää tiedä mitä tässä tekisi, tuntuu kamalalta ajatella että tuttu turvallinen perhe elämämme olisi nyt tässä, lapselta viedään toinen vanhempi ja jäisin yksinhuoltajaksi, en ehkä edes tajua vielä miten rankkaa se tulee olemaan, ja silti pelkään kuollakseni myös sitä että kello puoli viisi joku ei astukaan ovesta sisään väsyneenä töistä, ja että lapsemme ei enää hymyilekään päivän iloisinta hymyään puolisolleni tämän tullessa kotiin.. tuntuu hirveältä.. ja tuntuu hirveältä kuulla ne asat, totuudet rakkaan suusta, siitä millainen minusta on tullut puolisona.. enpä syytä häntä, kuten jo sanoin tottahan ne olivat, tahtoisin vain yrittää muuttua, aina ei ole ollut näin. Tahtoisin aikaa meille kahdelle jos vaikka suhde lämpeisi ja etäisyys meidän välistä katoaisi taas-..
mitä teen..
Mietin vaan että kun vasta eropäätöksemme jälkeen puolisoni/exäni kertoi tunteistaan syyttelemättä minua. (suomeksi siis vasta nyt ymmärsin mitä hän syytöksillään tarkoitti kun ei tullut kiire puolustelemaan itseä ja toimia..) Vasta nyt ymmärsin mitä hän todella kaipasi minulta. Pyysin että selvtettäis asiat, mentäis puhumaan jonnekin yhdessä ja otettais vähän aikaa, lapsikin kun on.. Ei taida enää suostua, pelkää sitä samaa arkea sitten. Eihän se hyvää elämää ollut tai hyvä parisuhde sitten loppujenlopuksi mutta minä en tahtoisi luovuttaa, meillä oli kumminkin useamman vuoden hyvä suhde ja mielestäni ja hänenkin mielestään tämä on vauvavuoden seuraamus (ei siis lapsen syytä vaan ihan omien toimien..) Noh, en nyt enää tiedä mitä tässä tekisi, tuntuu kamalalta ajatella että tuttu turvallinen perhe elämämme olisi nyt tässä, lapselta viedään toinen vanhempi ja jäisin yksinhuoltajaksi, en ehkä edes tajua vielä miten rankkaa se tulee olemaan, ja silti pelkään kuollakseni myös sitä että kello puoli viisi joku ei astukaan ovesta sisään väsyneenä töistä, ja että lapsemme ei enää hymyilekään päivän iloisinta hymyään puolisolleni tämän tullessa kotiin.. tuntuu hirveältä.. ja tuntuu hirveältä kuulla ne asat, totuudet rakkaan suusta, siitä millainen minusta on tullut puolisona.. enpä syytä häntä, kuten jo sanoin tottahan ne olivat, tahtoisin vain yrittää muuttua, aina ei ole ollut näin. Tahtoisin aikaa meille kahdelle jos vaikka suhde lämpeisi ja etäisyys meidän välistä katoaisi taas-..
mitä teen..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.