Olen miettinyt noin puolet näistä kolmesta yhteiselomme vuosista. Järkyttävää, miten hyvin sitä pystyy tuuppaamaan omat tarpeensa yhteisen hyvän tieltä, tai miehen vuoksi. Mies on kaikin puolin "hyvä ja kunnollinen". Meillä vain on elämässä kovin erilaiset arvot, ja yksi todella haastava mutka matkamassa on se, että minä haluan asua maalla (olen valmis ajamaan esim. pitkiä työmatkoja) mies taas on ehdoton ajatuksessaan, että kodin täytyy olla siellä missä työ on, eli kaupungissa. Yksi esimerkki eroistamme.
Haluaisin kovasti jo perheen, mies myös. Hän ajattelee aina, että vaikeuksien kautta voittoon jne. Että ajan kanssa opimme ymmärtämään toisiamme yhä enemmän, ja hyväksymään ja kunnioittamaan erilaisuuttamme. Miksi minusta tuntuu, että ainoa uhrautuja olen lopulta minä? Olen jo nyt muuttanut miehen perässä paikkakunnalle, jossa en itse niin välittäisi asua. Mutta muu ei tullut kyseeseen silloin, eikä minulla ollut vakituista työtä rajoittamassa tätä valintaa.
Olen etsinyt asuntoa kotipaikkakunnaltani. Tunteeni ovat hyvin sekavat. Samalla kun olen sopimassa näyttöaikaa, mietin, luovutanko liian helposti. Onko tämä sitä elämänkoulua, mikä pitää käydä läpi viisastuakseen? Voisinko oikeasti olla vielä onnellinen mieheni kanssa, puhuuko mieheni totta? Että tässä on vielä mahdollisuus. Hän on hyvä keskustelemaan, meillä ei lakaista asioita maton alle. Mutta siinä piilee myös se vaara, että hän helposti puhuu minut ympäri ja saa taas uskomaan suhteeseemme. Toisaalta se on hyvä, mutta kun minun pitäisi päätöksiä tehdä...olen vain entistä enemmän sekaisin.
Ehkä tähän yhdistyy kaipuu tutulle asuinalueelle, tai ainakin sellaiseen ympäristöön jossa todella viihdyn. Meillä ei myöskään ole täällä yhteisiä ystäviä, ei sukulaisiakaan. Mies ei haluaisi luopua työstään, mutta hän suostuu sitäkin harkitsemaan jos haluan panostaa suhteeseemme ja suoda meille uuden yrityksen. Mietin vaan, jos luonne-erot ovat liian suuret, auttaako siinä yritys? Siinähän pitäisi ihmisten muuttua, löytää yhteinen sävel...Olen mielestäni joustanut jo rajaani asti. En ole onnellinen, ellen voi tuntea olevani vapaa. Sen tunteen voi kokea vain hyvässä ja onnellisessa suhteessa.
Mies on valmis tekemään mitä vaan, mutta pelkään paluuta samaan vanhaan jos en enää olekaan lähtemässä. Pelkään, että taas viikkomme täyttyvät riidoista ja itkusta, vuoristoradasta tasapainon sijaan. En sano, että olisin helppo ihminen. Ehkä tässä suhteessa on kaksi vaikeaa ihmistä kohdanneet, joilla kummallakin on periaatteena vaalia elämänpituista suhdetta. Se vain on HYVIN vaikeaa tällä yhdistelmällä. Olen surullinen, samalla haluaisin vastata mieheni rakkauteen ja pyyhkiä sillä kaiken menneen. Mutta en tiedä, teenkö sitä enää vilpittömästi. Tuntuu, että olen kadottamassa itseni. Onko ero kuitenkaan oikea ratkaisu? Siinä samassa lähtisivät kummankin haaveet perheestä ja yhteisestä elämästä.
Haluaisin kovasti jo perheen, mies myös. Hän ajattelee aina, että vaikeuksien kautta voittoon jne. Että ajan kanssa opimme ymmärtämään toisiamme yhä enemmän, ja hyväksymään ja kunnioittamaan erilaisuuttamme. Miksi minusta tuntuu, että ainoa uhrautuja olen lopulta minä? Olen jo nyt muuttanut miehen perässä paikkakunnalle, jossa en itse niin välittäisi asua. Mutta muu ei tullut kyseeseen silloin, eikä minulla ollut vakituista työtä rajoittamassa tätä valintaa.
Olen etsinyt asuntoa kotipaikkakunnaltani. Tunteeni ovat hyvin sekavat. Samalla kun olen sopimassa näyttöaikaa, mietin, luovutanko liian helposti. Onko tämä sitä elämänkoulua, mikä pitää käydä läpi viisastuakseen? Voisinko oikeasti olla vielä onnellinen mieheni kanssa, puhuuko mieheni totta? Että tässä on vielä mahdollisuus. Hän on hyvä keskustelemaan, meillä ei lakaista asioita maton alle. Mutta siinä piilee myös se vaara, että hän helposti puhuu minut ympäri ja saa taas uskomaan suhteeseemme. Toisaalta se on hyvä, mutta kun minun pitäisi päätöksiä tehdä...olen vain entistä enemmän sekaisin.
Ehkä tähän yhdistyy kaipuu tutulle asuinalueelle, tai ainakin sellaiseen ympäristöön jossa todella viihdyn. Meillä ei myöskään ole täällä yhteisiä ystäviä, ei sukulaisiakaan. Mies ei haluaisi luopua työstään, mutta hän suostuu sitäkin harkitsemaan jos haluan panostaa suhteeseemme ja suoda meille uuden yrityksen. Mietin vaan, jos luonne-erot ovat liian suuret, auttaako siinä yritys? Siinähän pitäisi ihmisten muuttua, löytää yhteinen sävel...Olen mielestäni joustanut jo rajaani asti. En ole onnellinen, ellen voi tuntea olevani vapaa. Sen tunteen voi kokea vain hyvässä ja onnellisessa suhteessa.
Mies on valmis tekemään mitä vaan, mutta pelkään paluuta samaan vanhaan jos en enää olekaan lähtemässä. Pelkään, että taas viikkomme täyttyvät riidoista ja itkusta, vuoristoradasta tasapainon sijaan. En sano, että olisin helppo ihminen. Ehkä tässä suhteessa on kaksi vaikeaa ihmistä kohdanneet, joilla kummallakin on periaatteena vaalia elämänpituista suhdetta. Se vain on HYVIN vaikeaa tällä yhdistelmällä. Olen surullinen, samalla haluaisin vastata mieheni rakkauteen ja pyyhkiä sillä kaiken menneen. Mutta en tiedä, teenkö sitä enää vilpittömästi. Tuntuu, että olen kadottamassa itseni. Onko ero kuitenkaan oikea ratkaisu? Siinä samassa lähtisivät kummankin haaveet perheestä ja yhteisestä elämästä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä siis miehenikin on suostunut kompromisseihin, esimerkiksi tämä asunto valittiin niin että minä viihdyn, se oli miehelle pääasia kun suostuin muuttamaan hänen luokseen. Mutta kaupunki...asunto ok, mutta heti kun astun ovesta ulos, toivoisin olevani muualla.
Meillä on mökki, mutta se on niin kaukana, että sinne tulee hyvin harvoin lähdettyä. Minä olisin valmis, mutta mies on niin rasittunut työstään ettei jaksa tavallisena viikonloppuna lähteä mökille. Hän tykkää maata sisällä, katsoa leffoja ym..joskus kyllä lähtee kanssani ulkoilemaan. Pelkään silti, että elämme 10 vuoden päästä eri elämiä. Ellei mies todella tarkoita sitä, mitä nyt eron uhatessa sanoo. Ymmärrän kyllä, että miehelle voi olla yhtä vaikeaa joustaa minun suuntaani, kuin minun hänen. Kuitenkin hän on hyvä mies, enkä halua aiheuttaa tuskaa. En kestä sitä, kun hän itkee vuokseni..menettämisen tuskaa.
Olet mielestäni oivaltanut hyvin sen, miten kuluttavaa pidemmän päälle on tehdä kompomisseja ja uhrauksia parisuhteessa asioissa, jotka ovat itselle tärkeitä.
Eroaminen ei ole koskaan helppoa, enkä siihen halua sinua kehottaakaan. Halusin kuitenkin kirjoittaa, sillä tunnistin kirjoituksestasi joitain tuttuja piirteitä.
Teimme muutama päivä sitten avomieheni kanssa päätöksen erosta. Vaikka päätös oli yhteinen ja minä vielä olin asiassa aktiivisempi, olen ollut aivan murtunut. Luulin aina, että niin kauan kuin on rakkautta kaikesta voi selvitä. Olemme käyneet yhteisen 5 vuoden aikana läpi useita vaikeita aikoja.
Lopulta oli kuitenkin pakko myöntää, että kovasta yrityksestä huolimatta liian erilaiset luonteemme eivät tule hioutumaan yhteen. Pidemmän päälle kumpikaan ei olisi onnellinen, sillä kumpikin on odottanut koko ajan toisen muuttuvan haluamaansa suuntaan. Minä väsyin omaan nalkuttamiseeni kotitöistä ja mies oli sitä mieltä että minun pitäisi ottaa rennommin. Muutenkin minulle koti merkitsee paljon ja mies pitää sitä lähinnä läpikulkupaikkana. Miehelle on tärkeää, että hänellä on paljon ihmiskontakteja kun taas itse arvostan enemmän harvempia, mutta syvällisempiä ystävyyskontakteja. Voit vain kuvitella millaisia ristiriitoja nämä erilaiset tarpeet aiheuttavat.
Toisin sanoen, pelkona on että jos toinen osapuoli kokee että hän joutuu tekemään suhteessa kohtuuttoman suuria kompromisseja se aiheuttaa pidemmän päälle katkeruutta ja voi tappaa tunteita toista kohtaan. Toivon sinulle vahvuutta!
Itse erosimme avomieheni kanssa kuukausi sitten melko samankaltaisista syistä. Muutin hänen luokseen vieraalle paikkakunnalle, 500 km:n päähän. Minulle läheiset ihmiset jäivät entiselle kotipaikkakunnalle. Sain toki mieheni ystävistä myös itselleni uusia ystäviä, mutta se ei ole lainkaan sama asia...
Eromme johtui monien pienten asioiden summasta. Tuntui kuin olisin aina ollut meistä se ainoa, joka on valmis tekemään kompromisseja, olemaan se antava osapuoli, joka tekee töitä suhteen eteen. Rakastimme todella toisiamme, olimme samanhenkisiä ihmisiä, tulevaisuudensuunnitelmat valmiina. Mutta hiljalleen aloimme olla enemmän ja enemmän vihamielisiä toisiamme kohtaan, koska pienet asiat hiersivät kuin kivi kengässä. Mies alkoi muuttua välinpitämättömäksi ja pitää minua itsestäänselvyytenä. Hän ei tuntunut osaavan arvostaa minun tekemiäni "uhrauksia" suhteemme eteen.
Emme enää osanneet keskustella asioista rakentavasti. Eromme jälkeen mieheni on kertonut, miten monet asiat ovat häntä vaivanneet matkamme varrella. Ja mielestäni se kertoi jo kaiken, antoi syyn erollemme, ettei hän ole pystynyt puhumaan minulle. Olen temperamenttinen luonne, ja se temperamenttisuus vain paheni, kun hän ei enää huomannut minua. Ja yhtälailla monet asiat ovat suhteemme aikana vaivanneet minua.
Eron jälkeen olemme olleet yhteydessä lähes päivittäin, emme taida kumpikaan uskaltaa päästää lopullisesti irti. Joka aamu herätessäni olen entistäkin varmempi siitä, että tuolla jossain odottaa se minulle sopivampi ihminen. Loputtomat keskustelumme ja samojen asioiden (tekemiemme virheiden) jauhaminen tekee olon koko ajan jotenkin helpommaksi, koska mieheni osaa olla todella kylmä silloin kun hän tuntee olevansa haavoittunut. Ja minä en voi sietää kylmää kohtelua.
Toivon, että löydätte yhteisen sävelen. Ja jos ette, suhde tulee melko varmasti kaatumaan ennemmin tai myöhemmin. En kannusta sinua eroamaan, vaan aina kannattaa yrittää kaikkensa, ettei sitä tarvitsisi tehdä. Mutta siinä tapauksessa myös miehesi on oltava valmis tekemään kaikkensa suhteenne eteen, ja jos se on mahdotonta, on joskus parempi ratkaisu päästää irti ja jatkaa omiin suuntiin.
Voimia sinulle
Hei,
Et ole ainoa jolla on samanlaisia ongelmia. Olen itse painiskellut 10 vuotta näissä ajatuksissa. Nyt otin ja lähdin kriisiasuntoon 1.10.2007 ja tänään on 31.10.2007 jolloin olen palaamassa mieheni luo. Olemme myöskin aivan erilaisia ihmisiä, erilaiset harrastukset ja haaveet, mieheni haluaa asua kartanoamme maalla ja minä haluan kaupunkiin. Nyt ratkaisimme asian ostamalla minulle pienen kaksion kaupungista jossa voin olla silloin kun ja jos siltä tuntuu. Tänä aikana kun olin pois mieheni tajusi, kuinka paljon nainen tekee kodin töitä vaikka siivoojakin käy. Hän opetteli käyttämään astianpesukonetta ja pyykkikonetta, ei ollut 10 vuoteen osannut. Hän ymmärsi kuinka yksin voi olla kun vaimo ottaa ja lähtee, opetus oli meidän perheelle tosi hyvä. Muussa tapauksessa viimeistään ensi vuonna olisi tullut yksi avioero tilastoihin lisää. Tsemppiä sinulle ja minulle, että onnistumme selvittämään pulmat parhalla mahdollisella tavalla. Erilaisuus on rikaste ja rasite, aivan miten sen pystyy ottamaan.