Missä kaikki onnellisesti naimisissa olevat? Tuntuu kun lukee näitä kirjoituksia, että kellään ei mene enää hyvin ihmisen kanssa, jota on joskus rakastanut niin paljon että on lupautunut hänen kanssaan kulkemaan elämänsä loppuun asti.
Te joilla on vielä tarkoitus pysyä puolisonne kanssa elämänne loppuun asti niin kertokaa teidän liitostanne vaikka se ei olisikaan pelkkää ruusuilla tanssimista.
Te joilla on vielä tarkoitus pysyä puolisonne kanssa elämänne loppuun asti niin kertokaa teidän liitostanne vaikka se ei olisikaan pelkkää ruusuilla tanssimista.
Vastaukset 16
Vanhimmat
avioliitot solmittiin 60-70-luvulla ja niistäkin on paljon purkautunut ja paljon on huonojakin liittoja. Silti suurin osa pysyy yhdessä.
Nykynuoriso ei jaksa toista montaa vuotta ja senkin aikana juostaan bilehilenä ja vieraissa ja sitten erotaan, lapset eivät pidä yhdessä, kuten joskus.
Itse olen ollut onnellisesti naimisissa jo 39 vuotta 20-vuotiaasta lähtien.
Ulkopuoliset ovat tuoneet jopa tragedioita ja surua elämäämme, mutta olemme sisukkaasti yrittäneet ylittää ne ja olemme onnellisempia nyt kypsällä iällä kuin kuvitella saattaa.
Avioliitto kysyy rakkautta, sen kypsymistä ja vastoinkäymisten yli menemistä.
Oma liitto ja lapset ovat niin tärkeitä, että vieraat ihmiset eivät voi sitä tuhota eivätkä tehdä sitä vähääkään onnettomaksi.
Nykynuoret eivät niistä asioista mitään ymmärrä ja lisäksi alkavat tutustumisen toiseen aina väärästä päästä eli alapäästä....
No täällä ainakin yksi ilmoittautuu. Yhteistä taivalta takana tosin vasta vajaat 20 vuotta, että onhan tässä tietty aikaa erota ;-)))
Siteeraan ensimmäistä vastaajaa "Avioliitto kysyy rakkautta, sen kypsymistä ja vastoinkäymisten yli menemistä." Tuo kiteyttää aika kivasti sen, mistä jutussa on kysymys. Yhdessä ollaan ja se tuntuu hyvältä, vaikka pari viimeistä vuotta on taas tuntunut isosta vastoinkäymisestä toiseen rämpimiseltä. Mutta kun on rinnalla joku, johon voi luottaa, niin jaksaa uskoa, että vielä koittaa uudelleenkin sellaiset päivät, joita oli hiukan aiemmin, että saattoi ajatella "voiko ihmisellä tosiaan olla kaikki näin hyvin".
Aloittajalle, usko vaan edelleen onnellisiin loppuihisi, niin minäkin aion!
Onnellisuus on hyvin subjektiivinen käsitys. Joku pariskunta voi ulospäin näyttää ja toisten mielestä olla hyvinkin epäsopiva tai -sopuisa mutta he silti kokevat olevansa onnellisia tai ainakin tyytyväisia eloonsa.
Itse olen ollut saman miehen kanssa 29 vuotta, joista 22 vuotta naimisissa. Ylä- ja alamäkia on ollut paljon. Joskus on ollut niin vaikeaa, että ollaan jo pakattu kimpsut ja kampsut ja etsitty asuntoa kumpikin tahollaan mutta aina tilanne on jotenkin lauennut; se peruskiintymys kun kuitenkin on ollut niin vahva.
Olemme välillä hyvinkin onnellisi ja välillä kaikki tuntuu toivottmalta. Ja näin on ollut aina vaikka joskus kuvittelin, että ikä tekisi tehtävänsä ja hieman rauhoittuisimme ja tasaantuisimme. Toki jonkin verran ollaankin rauhoituttu ja asiat ovat saaneet oikeat mittasuhteet mutta vieläkin kinastellaan aivan turhista asioista.
Olemme mieheni kanssa hyvin erilaisia ja erilaisuus tuntuu vain kasvavan iän myötä. Mieheni on urheilullinen, liikkuvaista sorttia, tykkää ulkoilla, metsästää ja mökkeillä. Hän on sellainen kädentaito ihminen, jota ei kummemmin lukeminen tai henkevät keskutelut kiinnosta. Itse olen taas enemmän kotona puuhasteleva, elokuvissa kävijä enkä pidä hirveästi mökkeilystä tai esim. marjanpoimimisesta tai sienestyksestä. Luen paljon ja keskustelenen tyttöporukalla illanistujaisissa yms.
Kultainen keskitie on kuitenkin löytynyt; mökkeilemme jonkin verran, käymme yhdessä kulttuuririennoissa ja saatammepa lähteä lasilliselle yhdessä ja tanssimaan varsinkin kun lapset on jo lähes aikuisia, joten se puolikin on aina järjestyksessä.
Hyväksymme myös toistemme erilaisuuden ja erilaiset tavat käsitellä ja suhtautua asioihin. Minä olen suht äkkipikainen ja kärkäs kun taas puolisoni on rauhallisempi ja lupsakampi. Annamme myös toisillemme tilaa touhuta ja tehdä omia juttuja. Alkuaikojen typerä ja aiheeton mustasukkaisuus on muuttuunut vakaaksi luottamukseksi ja hyväksynnäksi; olemme mitä olemme, emme kumpikaan täydellisiä mutta parhaat puolisot toisillemme.
että elämä on liian lyhyt käytettäväksi riitelyyn.
Tässä eräs pointti, jonka avulla voi selviytyä vaikeuksista ja turhista riidoista, joilla ei ole rakentavaa merkitystä.
Miksi repiä rikki se, joka on kokonaisena annettu eli toinen ihminen on antanut itsensä ja sydämentä kokonaan toiselle, niin miksi sitä pitäisi repiä ja raadella.
Avioliittoon menoa kannattaa todella harkita!
On tärkeää, että lapsilla on yhteinen koti vielä aikuisenakin, eli niin kauan kuin vanhemmat tai toinen vanhemmista elää, se rakkaus siirtyy lapsiin ja elää heissä ja mahdollisesti heidän lapsissaan.
Onnellisten ja suhteeseensa tyytyväisten edes lukevan parisuhdepalstoja...
Itse en valinnut kategoriaa häät ja sieltä alavalikkoa avioliitto siinä mielessä että löytäisin sieltä niin paljon vaimoja ja miehiä jotka pettävät tai joiden puolisot pettävät tai ovat jostain muusta syystä eron partaalla. Luulin löytäväni naimisissa olevia tai aikovia ihmisiä. Jotka kylläkin pohtivat ongelmiaan, mutta eivät suunnittelisi pettämistä. Siksi kaipailin kertomuksia myös niistä liitoista joissa vielä puhalletaan samaan hiileen vaikeuksista huolimatta
Joo toi on kyllä huolestuttavaa, että pettämistä tuntuu olevan liikkeellä niin paljon. Ehkä pienemmistä ongelmista on isompi kynnys kirjoittaa tänne? En tiedä... Kirjoitetaan vasta siinä vaiheessa, kun ollaan eron partaalla.
Asiaan suhtautuu aivan eri tavalla, kun hakemistopolku menee suhteet ja tunteet-osion kautta...
Häiden kanssa tällä palstalla ei ole mitään tekemistä. Tuo on sitä Suomi24-logiikkaa...
Ei onnelliset/tyytyväiset kirjoittele kuin harvoin keskustelupalstoille. Että mulle menee hyvin jne. Yleensä ihmiset tarttuu näppäimistöön, kun on ongelmia. Haetaan apua (siis mielipiteitä jne.) tai muuten vaan puretaan pahaa oloa.
ja avoliitoista melkein kaikki ja siellä avioliiton satamassa on niin paljon pettämistä ja onnettomuutta, että vain aniharvat poikkeukset ovat onnellisia.
Joten...........
Kohtpuoliin alkavat etsimään pysyvyyttä ihmissuhteisiin, kunhan yksi sukupolvi on saatu alta mokailemasta. Heidän jälkeläisensä ottavat vnhempiensa virheistä opikseen, eivätkä halua elää samaa: emmä jaksa olla kauaa saman kaa-elämää. Suhdekiertolaiset; bissismummot ja vaarit heittävät laakereilleen, ei niistä ole sitäkään vähää lasten lapsia kaitsemaan, mitä edeltäjistään, niistä ensimmäisistä vapaan kasvatuksen saaneista.
Nuorten keskuudessa on nyt jo havaittavissa, esiaviollisesta seksistä kieltäytymistä,yhteen muuttamista vasta sen tarkkaan valikoidun kanssa ja kihlat ja häät siintävät nuorison suunnitelmissa. Lapset ja mukava, tasainen perhe-elämä.
joka merkitsee ihmisille eri asioita - yhdelle yhtä ja toiselle toista! Jos toiselle onni on rauhallista ja turvallista perhe-elämää, se on toiselle jännitystä ja tunne-elämyksiä ja uusia kokemuksia.
Olemme olleet naimisissa 33 vuotta. Seurustelimme neljä kuukautta ja olimme kihloissa viisi! Tosin tunsimme toisemme jo vuosien takaa ja olimme ystäviä - eikä mieheni ole tähän päivään mennessä tainnut vakuutella rakkauttaan. Ei hän aikanaan edes kosinut! Miten kummassa sitten päädyimme tähän, kun en minäkään kosinut?
En minä vaan tiedä! Tässä nyt sitten on riidelty ja sovittu ja taas riidelty - on sopeuduttu ja otettu etäisyyttä ja taas lähennytty. Terävimmät särmät ovat hioutuneet pois. Nyt lapset ovat maailmalla ja lastenlapsiakin on ja heidän elämänsä on tietenkin aina kuvioissa mukana. Nyt kahden kesken ollessamme vain vietämme aikaa ja viihdymme hyvin yhdessä - emme kaipaa mitään ihmeellistä meininkiä kumpikaan. Luemme, katselemme joskus hyvän elokuvan, käymme kirkossa, keskustelemme, lojumme vain sängyssä nauttien toistemme läheisyydestä...
Nykyihmisille se ei kai riitä? Monet ajattelevat, että he haluavat kokea vielä sitä ja tätä, kun on vain tämä yksi elämä. Meistä taas tämä yksi elämä on liian arvokas asia tuhlattavaksi kokemuksien metsästelyyn...
Kuinka on elämän lopussakin ihana katsoa omaa rakasta puolisoa ja ystävää silmiin ja kiittää häntä eletyistä vuosista! Minusta on kaunein tietämäni sana "elämäntoveri", koska se kuvaa juuri sitä mitä parisuhde voi parhaimmillaan antaa - koko elämän kestävä toveruus, jossa kaveria ei jätetä!
ja minulla on hyvä mies. Meidän suhde on keitetty niin ikävissä liemissä ja monta ikävää juttua ollut (sairautta yms).
En vaihtaisi häntä mihinkään.
Minä sairastuin syöpään kun olimme tunteneet 2kk. Itse olin varma että hän lähtisi ja hieman painostinkin. Hän muutti minun luo ja piti huolta huonoina päivinä. Tuki ja haukkui vuorotellen että pääsin elämään kiinni takaisin. Pesi jopa suihkussa huonoimpina aikoina..
Minulle sanottiin että en saisi ehkä enää lapsia ja silti hän jäi vaikka halusikin lapsen. Nyt meillä on auringonsäde 8kk jota kyllä kannatti odottaa. lapsen hankinta meni sairauden takia hieman vanhaksi mutta meitä se ei haittaa..
Toivottavasti rakkautta riittää ja terveyttää..:)
ei sitä pienestä kaaduta, sodassakin kestettiin ja meni toisilta perheet ja talot. ASENNETTA. nykyajan itsekeskeisyys rulaa mutta älkää hypätkö kyytiin. mikseis vois elää omaa elämää eikä samaistua "muodin orjaksi".
Vähän meinaa hakeutua keskustelu sivuraiteille... mutta palatakseni alkuperäisen kysymykseen,
olemme onnellinen aviopari, joka edelleen rakastaa ja kunnioittaa toisiaan. Yhdessä on oltu 16-vuotiaasta saakka, ensin 7 vuotta seurustelua ja nyt viimeiset 4 vuotta naimisissa. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi ja samalla kasvaneet yhteen. Arvomaailmamme ja harrastuksemme ovat pitkälti samanlaiset, vaikka arvostamme myös omaa aikaa ja omia juttujamme.
Täälä, mutta olen oppinut, ettei siitä parane huudella. Kun olimme menossa naimisiin, sain kuulla kuinka alamäki alkaisi pian sen jälkeen ja kuinka avioliitto ei tee onnelliseksi jne. Kommentoijat olivat niitä 20-30 vuotta naimisissa olevia. Nyt jos olen avannut suuni ja kertonut kuinka onnellinen olen, minut mitätöidään siksi ettemme ole vielä olleet yhdessä sitä 20 vuotta.. Ja jos erehdyn kehua miestäni, niin taas en voi tieää mistään mitään ennen kuin yhteisiä vuosia on se 20 tai enemmän. Siksi hykertelen itsekseni joka päivä kuinka onnellinen saan olla, ja kuinka villeimmissä unelmissakaan en ole kuvitellut löytäväni näin upeaa miestä.
Minusta naimisissa on ihana olla, ja arkikin on juhlaa. Mutta olenkin aina ollut kaikista pienistäkin asioista onnellinen. Vastoinkäymiset lujittavat meidän tiimiä, emmekä keskenään juuri riitele, se on enrgian tuhlausta eikä aihetta juuri ole.
Minusta on ihanaa nähdä toistensa kanssa viihtyviä pareja, ja toivon, että mekin viihdymme aina harmaahapsisiksi asti.